Mouth Congress: Waiting For Henry

Toisinaan musiikki vain saapuu jostain ja näin kävi etenkin Mouth Congressin kanssa. Yhtye sai alkunsa yhden rumpukoneen onnekkaasta vuokraamisesta, oikeiden ihmisten yhteistyöstä ja siitä seuranneesta luovuuden purskahduksesta. Asiaa ei edes haitannut se, että suurin osa musiikin ihmemaan löytäneistä tekijöistä oli ensi kertaa luomassa mitään musiikkia. Legendan mukaan kaikki oleellinen tapahtui noin viikossa, vaikka oletettavasti asioiden jalostuminen otti vuosia. Tuo alkuperäinen innostus kuuluu kuitenkin yhä musiikista läpi, minkä johdosta kanadalaisten touhuihin kannattaa tutustua vielä 20-luvullakin.

Captured Tracks

Mouth Congressin massiivista musiikillista tuotantoa ei ole aiemmin julkaistu virallisesti, vaikka ryhmä dumppasikin joku vuosi sitten noin 600 biisiä, biisin raakiletta ja demoa verkkoon muun universumin ihailtavaksi. Waiting For Henry on kokoelma tuosta huimasta lo-fi punkrock, elektropop ja komedialaulu -annoksesta, josta kummunnee vielä enemmänkin julkaisuja. Reseptorit saattavat joutua näiden herrojen kanssa koetukselle, mutta kyyti on ainakin uniikkia ja erilaista.

Yhtye on tätä nykyä pitkälti henkilöitynyt Paul Bellinin ja Scott Thompsonin muodostamaan duoon, mutta vaikka kuvissa patsastelevatkin yleensä nämä kaksi, niin taustalla on ihka oikea bändi. Jo aivan kaiken alussa, eli vuonna 1984, mukana olleet Rob Rowatt, Brian Hiltz ja Gord Disley vilahtelevatkin biisien tekijäkrediiteissä, minkä lisäksi niin ikään jo syvällä 80-luvulla mukaan liittyneet Tom King ja Steve Keeping on mainittava muiden rinnalla.

Hieman kummalliseksi ja spinaltapmaiseksi tarinan tekee se, että ryhmän basistit ovat poistuneet sankoin joukoin taivaallisten rock-orkestereiden jäseniksi. Fakta joka takuulla kummittelee potentiaalisten uusien basistien mielissä, etenkin jos joku heistäkin sattuu yllättäen poistumaan toisille soittomaille. Eikä Mouth Congress pyri mitenkään peittelemään outouttaan, tai joidenkin jäsenten homoseksuaalisuutta. Päinvastoin: lyriikoissa kiskotaan kaikki mahdolliset tehot irti etenkin seksuaalisista jutuista, rotukysymyksistä ja kaikesta muustakin, joka kohahdutti 80-luvulla – ja pitkälti myös edelleen.

Mouth Congress onkin kiistatta tekstit edellä toimiva yhtye, mutta musiikillinen puoli pystyy täyttämään vaivatta toisen puoliskon. Saatesanoissa mainitaan suoraan Devo, jolta on lainattu siinä määrin partikkeleita, että moista voisi kutsua jopa plagioinniksi joissain tapauksissa. Tekijät saavat kuitenkin paljon anteeksi jo yksistään sillä, että Thompson kuuluu Kanadan suureen ja mahtavaan Kids in the Hall -komediaryhmään, jonka surrealistinen sketsitaide on tuottanut mm. useamman kauden mittaisen TV-sarjan, jota Kanadan suunnalla voi kutsua ongelmitta klassikoksi.

Mutta palataan takaisin musiikin pariin. Devo tulikin jo tuossa mainittua, eli heidän(kin) hengessä uusi aalto velloo, punkahtava eletrorock ryskyy ja tahallisen matalatekniset ratkaisut ovat itsestäänselvyyksiä. Lopputulokset kuulostavat samaan aikaan halpahallin soitinosaston hapuilulta ja tätä kautta näppärän ajattomalta, koska ne eivät toista ns. oikean musiikin sääntökuvioita.

Pohjalla vaikuttavat kaavat ovat periaatteessa yksinkertaisia, mutta jokaisessa biisissä on koukkua, kulmaa ja tietysti pisteliäisyyttä. Yleensä rytmikone naputtelee vähäeleisesti levottoman basson rinnalla, sähkökitara kutoo taustalla jotain kuvioitaan minkä päälle sitten huudetaan ja karjutaan lyriikoita. Eikä huutaminenkaan ole itseisarvoista, sillä esimerkiksi Wind in My Belly uskalletaan esittää jopa varoen.

Spoken word sopisi genremääritelmänä muutamiinkin raitoihin, koska sanojen sisältö on yhtä merkityksellistä kuin ne tavat, joilla tarinat saatetaan maailmaan. Huudot ja kuiskaukset, ylinäyttely ja lakonisuus – sekä tietysti kaikki näiden ääripisteiden väliltä tarvitaan, jotta kokonaisuus on prikulleen tämän kokoinen, näköinen ja tuntuinen. Herkkää palapelin kokoamista vai raitojen roiskintaa?



Lyriikat ovat tietysti itsessään jo yksi universumi ja tässä kohdin kiitänkin fyysisen kopion mukana tullutta paksua kansivihkosta, josta löytyvät kaikki faktat, fiktiot ja isojen poikien sadut. Apuna toimii myös nykyteknologia, jolloin vanhat slangikuvaukset avautuvat siinä missä jokaisen henkilön historiakin, mikäli verosta löytyviin tietoihin on uskominen.

Be My Hole porautuu syvälle aiheeseensa ja The People Have Spoken on edelleen harmillisen ajankohtainen numero, vaikka elämme jo vuotta 2022 ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Tuskinpa tekijät uskoivat muinoin 80-luvulla polarisaation yltyvän nykyisenlaiseksi, joten kaikelle kuullulle on vain entistä enemmän tilausta. Ja kuinka ollakaan: kumpikin näistä ralleista on valittu kokoelman sinkkuraidoiksi.



Waiting For Henry on tunnin ja kymmenen minuutin mitassaan melkoinen annos navanaluskamaa kertanautintona, mutta tarkoin harkittuina ja sopivan pieninä lohkoina Mouth Congress vie taatusti sinut uusiin paikkoihin. Monty Pythonin lapset (tai lapsenlapset) ansaitsevatkin kiitoksia loistavista oivalluksistaan. Samaan hengenvetoon on todettava, että myös Devo on saanut lukemattomia heppoisempia seuraajia, joten kokoelma on monin tavoin todellinen kulttuuriteko.

Mika Roth