Lordiversity

Suomen rakastetuin ja karmein hirviö on päättänyt joukkoineen pistää ulos musiikkia hiukan enemmänkin. Peräti seitsemän levyllisen verran, jos tarkkoja ollaan. Vaan kuinka 4 tunnin ja kolmen vartin mittainen musiikkiannos toimii, kun kummitusjunan jokainen vaunu on erilainen? Seitsemän albumia, seitsemän genreä ja käsittämätön määrä omaksuttavaa – tästä se kauhujen talvi alkaa.

AFM Records

Lordi ei ole varsinaisesti pitänyt jarruja päällä viime vuosina julkaisurintamalla. Uusia pitkäsoittoja on ilmestynyt tasaisen tappavaan tahtiin ja vuoden 2020 Killection oli jo kymmenes albumi, joten paljon on ehtinyt tapahtua sitten niiden viisuaikojen ja suurimpien humun päivien. Kuinka siis Lordi on löytänyt aikaa seitsemän albumillisen kirjoittamiseen, treenaamiseen ja lopulta vielä äänittämiseen?

Kaikki punoutuu pandemian ympärille, sillä kun Killectionin tiimoilta buukatut kiertueet peruuntuivat, huomasi ryhmä kalenterinsa olevan täysin tyhjä. Lordin itsensä mukaan tylsin vaihtoehto olisi ollut vain uuden levyn julkaisu, joten mitä tehdä toisin – millä haastaa itsensä ja yleisönsä?

Kerrottakoon tässä välissä vielä sekin, että Lordi olisi alkujaan halunnut tehdä kymmenen levyn kokoisen jättiboksin, mutta levy-yhtiö ilmoitti katon tulevan vastaan seitsemän pitkäsoiton kohdilla. Suomalaiset hullut metalliheput ovat tietysti pitkään hämmentäneet maailmaa, eivätkä rockin oudommat juonteet ole näillä main vieraita, joten miksipäs ei?

Kuten todettua: jokainen levy muodostaa oman pienoismaailmansa, jotka on vielä sijoitettu omiin aikakausiinsa peräti vuoden tarkkuudella. Näin voidaan perustella kulloinkin käytetyt soundit, eivätkä lyriikatkaan tietenkään kuulosta eri maailmoissa täysin samoilta. Abusement Park on perinteisen ja melodisemman metallin sarkaa, eli Twisted Sister, Kiss ja kumppanit ovat kovassa huudossa. Pari astetta lisää AOR-tarttuvuutta ja ollaankin jo Humanimals-albumilla ja näissä kohdin Lordi on selvästi omimmillaan, kun se pääsee tekemään tuttuja juttujaan.

Huipputehokas Ghost Train kolisuttelee taatusti itsensä Lordin fanien sydämiin, Pinball Machinen robhalfordmaiset kirkaisut osuvat tonttiin ja tietysti joulufiilikset saa kattoon Merry Blah Blah Blah -sinkun avulla. Kimalteisempi Be My Maniac on myös mitä selvin ässäsyöttö, jonka vanavedessä Supernatural menee vielä syvemmälle AOR-soille. Häpeilemättömän tarttuvia biisejä, toimivia melodioita ja ykkösluokan riffejä – eli bändiä sen omimmilla vahvuuksilla.

Skelectric Dinosaur -levy toimii osin samoin konstein, mitä nyt aikalinjaa heivataan hieman kauemmas 70-luvun kultaisten hard rock -vuosien puolelle. Huippukautensa Kiss ja Alice Cooper käyvät verrokeiksi nytkin, kun lähimpiä vaikutteita punnitaan. Tarttuvia biisejä, toimivia melodioita ja sopivasti kimalletta rautarakenteiden päällä, mutta ei oikeasti mitään niin hirmuisen uutta. Abracadaver rankistelee thrashin aalloilla, mutta biisien rakenteet ovat edelleen suhteellisen suoraa Lordia. Tässä on hiukan sama jekku, kun noissa muissakin rock-levyissä. Eli ns. uusi genre enemmänkin maustaa jo aiemmista tilanteista tuttua soosia, mutta ei lähde keksimään pyörää uudelleen.

Mutta, mutta, mutta… Sitten ovat ne muut levyt. Masterbeast from the Moon on puhtain mahdollinen kumarrus 80-luvun alun neoprogelle, jossa koskettimet soivat komeasti, sovitukset ovat laajoja ja biisien mitat venähtävät helposti pidemmän puoleisiksi. Moonbeast ja Celestial Serpents toistavat komeasti kasarikauden Yesin, Marillionin ja kumppaneiden sytyttämää liekkiä. Bells of the Netherworld pistää kauhuoopperalla piirileikiksi ja Robots Alive! raahaa jopa Elton Johnin samoihin bileisiin, eivätkä kantapäät edes kolise salin seiniin.

Lisää monttuja matkaan tuo vahvasti White Zombielta tuoksahtava Spooky Sextravaganza Spectacular, jolla ysärikoneet saavat takoa tanssittavampaa metallia kaiken kansan ihasteltavaksi/vihattavaksi. Siinä missä mestari Rob Zombie sai jo aikaan sitten syntetisoitua svengin, ovat Lordin keltanokat yhä kisällivaiheessa.

Paperillahan kaikki vaikuttaa vielä toimivalle. Skull and Bones (The Danger Zone) hyödyntää hieman kolikkopelisoundeja, mutta enemmän tämä on kromista pintakiiltoa, kuin mitään syvemmältä kumpuavaa industriaalista voimaa. Hitikäs Terror Extra-Terrestial menee osin hukkaan tässä seurassa, eikä ankkuriraita Anticlimax voisi osua otsikollaan oikeampaan. Rohkea yritys, tolpat vain kolisevat.

Koko paketin rohkein ja järjettömin albumikokonaisuus on kiistatta 70-luvun discon kimalteesta innoittunut Shuperflytrap, joka on juuri nimensä veroinen kummajainen. Frankensteinin musiikkihirviössä koneviulut vinkuvat, basso pumppaa ja tanssilattiat tampataan laukkakompilla. Mutta jos Kiss onnistui selviytymään omasta kiirastulestaan (I Was Made for Lovin' You), niin kyllähän Lordikin sen voi tehdä – eikö vain?



Mikä järjettömintä: laboratorion hämärissä luotu sekoitus toimii ja Bella From Hell pistää ABBAn hehkumaan pimeässä. Macho Freakin ja Zombimbon tanssiessa jäsenet eivät jäykisty rigor mortisin käsissä ja sinkkuraita Believe Me saa todella uskomaan bändin missioon. Disco voi löytää rockin ja saada järjellisiä jälkeläisiä, mutta olosuhteiden on oltava äärimmäisen suotuisia. Vielä kun yhtye heittäisi joskus keikan, jolla kuultaisiin enemmänkin tätä herkkua…

Seitsemän levyä on kerta-annoksena huimaava, mutta jos aikaa vain löytyy ja tahtoa riittää, niin kovan paketin saloihin kannattaa tutustua pieteetillä. Eikä tätä kaikkea sulatellessa voi olla miettimättä, että mitä kaikkea muuta ne matkasta tipahtaneet kolme muuta levyä olisivatkaan voineet tarjota jo koetun jatkoksi. Lordiversity rikkoo rajoja, kuten sen kuuluukin tehdä, mutta kaikkea sitoo edelleen yhteen bändin tyyli ja aihepiirien teemat. Eli uskallan väittää kaikesta syntyvän jopa ehyeksi laskettavan kokonaisuuden. On ne vaan hurjia hirviöitä – ja niin monin eri tavoin.

Mika Roth