Waltari on yhtyeitä, joiden kohdalla kuvaavat termit tahtovat loppua aina kesken. Kokeellisen rock ja metallin rajattomat kentät ovat kiistatta yhtyeen sydänmaata, mutta vasta suuren tarun avausluku. Pop ei ole koskaan ollut kirosana, progesta nyt puhumattakaan. Industrial, elektro ja dance ovat nekin kelvanneet, kun musiikista on haettu oleellisia partikkeleita aina kulloiseenkin aiheeseen. Miltä siis kuulostaa kokoelma, jolla muut versioivat musiikkia neljältä eri vuosikymmeneltä? Sopivatko Lordi, Jürgen Engler, Jonne Järvelä ja Eläkeläiset samaan luokkakuvaan? Entä mikä ihme on Tampere All Stars?
Metalville
3rd Decade – The Anniversary Edition on jo otsikkona niin mahtipontinen ja komea, että se sopii pirtaan täydellisesti. Etenkin kun materiaalia on mukana neljältä eri vuosikymmeneltä. Debyyttialbumi Monk Punk tulikin jo taannoin käsiteltyä oman 30-vuotisjuhlajulkaisun kautta, joten fokus kääntyy nyt siihen kaikkeen muuhun. Ja sitä muuta todellakin riittää, sillä bändi on viime vuosien hitaammasta julkaisupolitiikastaan huolimatta ollut pitkässä juoksussa todella ahkera.
14 pitkäsoittoa, nippu mitä kunnianhimoisempia yhteistyöprojekteja, aina ajan hermolla liikkuneita uusia linjauksia ja vanhojen tuttujen palasten muokkausta siten, että alkuperäistä on enää vaikea erottaa. Vuosien saatossa Waltari on versioinut monia, monet ovat versioineet sitä, ja jo pelkästään tuosta kaikesta saisi kasaan melkoisen julkaisulaatikon.
Ehkäpä tässä päivä päivältä kummallisemmassa maailmassa sillekin koittaa joku päivä aikansa, mutta nyt haarukkaan on osunut 11 kappaletta bändin uran eri vaiheista. Tarina ei kerro kuinka juuri nämä biisit ovat valikoituneet, tai kuinka eri artistit ja yhtyeet ovat päätyneet niitä coveroimaan, mutta ei kaikkea pidäkään aina tietää.
Waltarin yhteydessä tahdotaan käyttää usein termiä crossover, sillä yhtye on aina loikkinut jossain kokeellisen rockin ja rajattoman metallin usvaisilla kujilla. Pop ei ole koskaan ollut kirosana, progesta nyt puhumattakaan. Industrial, elektro ja dance ovat nekin kelvanneet, kun musiikista on haettu oleellisia partikkeleita aina kulloiseenkin aiheeseen.
Monet eivät pidä yhtyeestä sen levottoman kokeellisuuden takia, monet rakastavat ryhmää juuri tuosta samasta syystä. Jokaisella on oikeus mielipiteisiin, mutta useimpia yhdistää taatusti näkemys siitä, että Kärtsy Hatakka yhtyeineen on samalla raivannut tietä suomalaisille yhtyeille ja artisteille. Kummat soittajat pohjoisen laidoilta ovat jotain muuta, ja tuo tarina jatkuu tietysti tälläkin kokoelmalla.
Koronakauden Skyline-albumilta on napsaistu mukaan nimibiisi ja Bomfunk MCs vastaa remiksauksesta. Ihan ok, vaikkakin hieman varovainen versiointi. Kevyempiä hanskoja käyttää myös mystinen Tampere All Stars, joka on muuttanut The Stagen karaoke-illan kohokohdaksi. Vain sytkät puuttuvat ilmasta – tai sitten eivät.
Oman jättiboksinsa joulumarkkinoille lykännyt Lordi on oivaltanut jotain oleellista Torcha!-albumin avaavasta Lights On -siivusta, vaikka pieni lisärauta tangoissa ei vielä varsinaisesti naksauta valoja stroboilemaan. Vokaaleihin lisätty hirviömäisyys heivaa samalla lyriikoita rahdun uuteen suuntaan, mikä on taatusti ollut tarkoituskin.
Hieman samoilla linjoilla liikkuu Die Kruppsin nokkamies Jürgen Engler, joka on saanut työstettäväkseen Merry Go Roundin. Perusvahvaa tulosta jossa itse biisi pysyy keskiössä ja vain muotoa on päivitetty. Todettakoon tässä samalla, että vuonna 1994 ilmestyneellä Die Kruppsin The Final Remixes -albumilla Waltarin rohkea versio The Dawning of Doom -biisistä oli koko paketin parhaita hetkiä. Harva arvaisi kiskaista saksalaisten indurokkareiden materiaalia suomeksi, etenkin kun seura oli kansainvälisesti kovaa luokkaa.
Kunnianhimoisempaa laitaa edustaa uusin sinkkuraita So Fine 2021, jolla Kevin Ridley ja Youth Choir Sykkii pistävät omat lusikkansa tuliseen soppaan. Kyseessähän on kiistattoman klassikkolevyn nimiraita, joka jo alkujaan rysäytti raja-aidat päreiksi. Nyt ollaan jo siinä rajalla, että onko enemmän enää enemmän – mutta kyllä se taitaa olla.
Waltarin kohdalla päällisin puolin täysin sopimattomat elementit löytävät toistuvasti toisistaan täydentäjät. Niinpä ei pitäisi olla yllätys, että Jonne Järvelä ja Jyrki 69 ovat saaneet puhallettua In the Cradleen uutta henkeä. Versio on sanalla sanoen outo, mutta rakentavalla ja kiehtovalla tavalla.
Koska kyseessä on Waltarin kokoelma, on joukossa myös Eläkeläiset. Ehtoopuolella on luonnollisesti huojuvaa humppaa, jonka viimeisten kymmenien sekuntien aikana joulupukkikin taitaa huhuilla taustalla. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Kaiken tämän outoilun keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että Marko Hietalalla vahvistettu Below Zero 2021 on yksi kovimmista metallisiivuista kuluvan vuoden puolella. Ammattimies ja ihan mahdottoman tiukka soitto, eikä muuta tarvita. Selätysvoitto Savoon.
Paljon on kaikenlaista, melkeinpä jokaiselle jotakin ja kirkkaat valot loistavat tämän kumman musiikkihuvipuiston yllä omissa väreissään. Verrattuna hieman valjuun vuoden 2008 The 2nd Decade – In the Cradle -kokoelmaan kasassa on ainakin ryhdikkäämpi paketti, joka tekee aiheelleen kunniaa. Miksi kuitenkaan tehdä mitään tällaista? Miksi ei tehdä näin ja paljon enemmänkin? Ehkäpä jo näiden kysymysten esittäminen ja niiden rakenteet riittävät vastaukseksi. Respect!
Waltari on yhtyeitä, joiden kohdalla kuvaavat termit tahtovat loppua aina kesken. Kokeellisen rock ja metallin rajattomat kentät ovat kiistatta yhtyeen sydänmaata, mutta vasta suuren tarun avausluku. Pop ei ole koskaan ollut kirosana, progesta nyt puhumattakaan. Industrial, elektro ja dance ovat nekin kelvanneet, kun musiikista on haettu oleellisia partikkeleita aina kulloiseenkin aiheeseen. Miltä siis kuulostaa kokoelma, jolla muut versioivat musiikkia neljältä eri vuosikymmeneltä? Sopivatko Lordi, Jürgen Engler, Jonne Järvelä ja Eläkeläiset samaan luokkakuvaan? Entä mikä ihme on Tampere All Stars?
