Pienet

Pienet - Marraskuu 2021

10.11.2021

Aition: APOPHTHEGMATA I Bessarion
Musakonttori / Aition Productions

Aition, jonka nimi pitäisi kirjoittaa hieman toisessa muodossa, esittää ambientin, uusklassisen elektronisen tunnelmamusiikin ja pehmeimmän junnauksen suloista sekoitusta. Komeasti nimettyä APOPHTHEGMATA I Bessarion -julkaisua tituleerataan itse asiassa albumiksi, mutta kun kokonaiskesto on vain päälle 21 minuuttia, on se nyt napattu mukaan pienjulkaisuihin.

Tunnelmallisuus, seesteinen eteerisyys ja vahvasti akustisuuden puolelle kääntyvä soundimaailma tekevät yhtyeestä periaatteessa Dead Can Dancenkin jalanjäljissä kulkevan herkistelijän. Kuulaat naisvokaalit, vanhojen soitinten kuten clavicymbalumin, dulcimerin ja harpun hienostuneet äänet, sekä tietysti äärimmäisen rauhallinen musiikin virta luovat yhdessä hypnoottisen tunnelman, jota säästeliäästi lisätyt kellot ja muut pienet yksityiskohdat rikastavat. Yksittäisten raitojen nostaminen toisten eteen on oikeastaan mahdotonta, koska kokonaisuus on tavattoman ehyt, suorastaan teosmainen. Viisas valinta on ollut myös sanattomien vokaalien pitäminen vain yhtenä soittimista, jolloin mielikuvitukselle jää entistäkin enemmän tilaa, eikä huomio kiinnity muuhun kuin itse teokseen.

Tämä on musiikkia elämän kauneimpiin ja rauhallisempiin hetkiin. Enkä voi kyllin korostaa sitä, kuinka tarpeellista sielua hoitava musiikki onkaan nyt, kun pimeimmät hetket ovat jo ovella.

Mika Roth

Alkemia: Unida

Kuinka toimii Alkemia tänään, eli syntyykö lyijystä kultaa ja vedestä viiniä? Hmm, tuo jälkimmäinen taisi kuulua ihmeitten luokkaan, mutta pienenä ihmeenä voi pitää myös helsinkiläisen stoner/punk rock -ryhmän debyyttisinkkua.

Ei liene täysin sattumaa, että Unida on myös yhdysvaltalaisen stonerbändin nimi, mutta onneksi debyyttisinkun A-puoli ei ole mikään yksi-yhtyeen kopio jo aiemmin tehdystä. Vinhasta vauhdistaan ja rupuisista kulmistaan huolimatta siivu etenee peräti viiden minuutin tuolle puolen, mikä kieltämättä tuntuu viimeisen minuutin aikana pohkeissa. Ihan turhaa venyttelyä ja vinguttelua, kun homman olisi voitu laittaa ajallaan poikki. Tuplasinkun B-puoleksi sijoitettu Kääntöpuoli onkin sitten monta astetta multaisempi ja mureampi tapaus, joka osunee jonnekin punkin, death’n’rollin ja autotallimurinan kulmauksen rautavahvisteiden kohdille. Ensimmäinen reaktioni oli, että pitääkö sitä demojakin julkaista sinkulla, mutta on tässä omaa motörheadmaista viehätystään.

Esikoinen on aina esikoinen, mutta suomenkielisyys ja ainakin riittävän rouhean lauluäänen omaava vokalisti nostavat ryhmää massasta. Soundien räkäisyys on sekin etu, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Nyt ollaan siinä ja siinä, että joko kyseinen piste on jo siirtynyt taustapeilin puolelle.

Mika Roth

Aurora Minne: Näkymätön manner

Aurora Minne on kollektiivi, jonka esikoisjulkaisu on folkahtavaa ja hiukan jazzahtavaakin poppia. Viiden raidan muodostama EP on kuitenkin syntyhistorialtaan hieman toisenlainen, kerrotaanhan tässä sadan vuoden takaista tarinaa – ja ehkä jotain nykyhetkestäkin, kun aikalinjat sopivasti sekoittuvat.

Kollektiivin ytimen muodostavat kappaleiden pääasiallinen kirjoittaja Hanna Kivistö, sekä teatterimusiikin puolella kunnostautunut Kari Mäkiranta. Itse EP:n tarina kertoo Hannan isoisoäidin matkasta Amerikkaan, josta hän lähti etsimään aiemmin tuntemattomaksi jäänyttä isäänsä. Teemoina ovat kaiho, kaipaus ja sydäntä kalvavat epäilykset, jotka voi kääntää lähes yhtä helposti positiiviseksi ja negatiiviseksi. Samoin nuo aiheet yhdistävät ihmisiä halki aikojen, vanhemmat ja lapset, lähteminen ja paikoilleen jääminen – hylätyksi jäämisen tunnekin.

Musiikissa vanhat elementit ja modernit vaikutteet sekoittuvat toisiinsa, joten Ulapalla saa puksuttaa eteenpäin isolla rytmillä, vaikka rakenne viisaasti ilmavana pidetäänkin. Hieno duetto Laula läpi yön on väkevän elokuvamainen numero, kun taas Joella päättää matkan reippaammin ja maanläheisemmin. Teksteissä sanotaan paljon, vaan ei liikaa, jolloin kuulija saa yhdistää pisteitä kuten parhaaksi näkee. Mikä onkaan lopulta tuo Näkymätön manner?

Mika Roth

Dortmunder: Hold Your Horses
Maaseutumusiikki.fi

Kun yhtye kutsuu itseään rumemman rillumarein erikoismiehiksi, on jotain kohdallaan – tai pahasti pielessä. Näkökantoja, mielipiteitä, niitähän nyt jokaisella riittää, mutta Dortmunder jatkaa sitkeästi suomikantrin toisinaan kiviselläkin tiellä. Tällä erää tulilientä on kuusi annosta, joista ensimmäisenä kuultava Rokki-Jaska on ennemminkin instrumentaali-intro.

Homma potkaistaan käyntiin otsikostaan huolimatta suomenkielisellä Hold Your Horses -siivulla. Eeppiseen neljään minuuttiin saadaan komea nousu kohti kukkulaa, jolta voikin sitten ihailla countryn reheviä laaksoja. Marko Aho on tätä varten luotu kitaristi, eikä nytkään nuotteja runtata riveille liiaksi. Robert Johnsonin klassiseen Crossroadsiin on tartuttu (jälleen) hanakasti, joten kyllähän samoilla vauhdeilla voidaan versioida myös Baddingin Suon kulkija. Satunnainen kuulija ei välttämättä löydä yhteyttä näille kaukaisille pisteille, mutta Dortmunder ei pelaakaan ns. sääntökirjan mukaan, vaan kulkee luonnonlapsimaisesti sinne, minne kengät sattuvat viemään.

Em. Crossroads, eli Liikenneympyrähän, tuli käsiteltyä jo puoli vuotta sitten julkaistussa arviossa, mutta jos ei muuten, niin vähintäänkin Aivan kuin vierivä kivi -rallin ansiosta/takia tähän EP-levyyn kannattaa tutustua. Niin, ja löytyyhän sieltä aikoinaan Freukkareille kirjoitettu Hukkareissu, sopivasti höystettynä, terävöitettynä ja terästettynä. Kyllä taas Dortmunder maistui.

Mika Roth

Fluid Armstrong: Hold On
rrrec

Fluid Armstrong on helsinkiläinen artisti, jonka reilun puolentoista vuoden takainen Good Run -sinkku oli nimensä veroinen elektro-ilopilleri. Uudella EP:llä ei nousta aivan kuntosalien suosimaan tempoon, mutta Hold On pitää kyllä pintansa.

Sitten em. Good Run -kipaleen Fluid Armstrongilta on ilmestynyt myös kolme muuta sinkkua, mutta niistä ainoastaan viimeisin, eli Changing Landscapes, on mahtunut mukaan EP:lle. Pikkulevyn avaava Hold On lienee kuitenkin se tarttuvin ja hittipotentiaalisin numero, kiitos helmeilevän melodiansa. Tosin päätösraita Soft Collision saa sydämeni lyömään aina aavistuksen lämpimämmin, kiitos pienten Kraftwerk-viittausten – jos siis ymmärsin oikein tämän rennomman raidan sisäavaruuksia.

Kiire on myrkkyä ja äänimaiseman täyteen tunkeminen syntiä, mutta Fluid Armstrong ei sorru kumpaankaan rikokseen. EP onkin kuin huoleton matka nopealla junalla halki runollisten maisemien. Liike menettää yhteyden nopeuteen, ajatukset kohoavat jonnekin ylemmäs ja aika sellaisenaan lakkaa hetkeksi hallitsemasta eloa. Upeaa ambientin, seesteisen elektronisen maalailun ja electronican sekoittelua, jossa on juuri se pieni ripaus tanssittavuutta, ettei ihan transsiin asti vajota.

Mika Roth

Jezze: Lokakuun lapsi
Playground Music Finland

Jezze on ymmärtääkseni julkaissut kaksi ensimmäistä sinkkuaan vasta kuluvana vuonna, ja nyt niitä seuraa debyytti-EP. Mielenterveysongelmia ruotiva pikkukiekko saattaa ilmestyä hankalaan aikaan vuodesta, tai sitten juuri silloin kuin pitikin.

Poppia on helppo kutsua tummanpuhuvaksi, sillä viiden raidan teksteissä ei taida vilahtaa ainuttakaan onnellista hahmoa. Raskasta on elo ja popin hämärillä kujilla sataa aina, mutta kaikesta synkkyydestä ja tummuudesta kumpuaa myös jotain muuta. Palan sust kertoo tuhoisasta rakkaudesta, joka lienee vielä yksipuolistakin. Psykedelia flirttailee rapin kanssa ja terävät soundit ovat kaikessa minimalistisuudessaan nerokkaita. Nicholas X:n vahvistama Hautajaiset löytää puolestaan viiltävän kirkkaista soundeista ja tarkoin pohdituista riveistä ikkunan, josta voi katsoa sisään – jos haluaa.

Synkkyyshän on suomalaisten kansallisaarre ja vaikka Lokakuun lapsi EP kulkee syvissä, suorastan tummissa vesissä, ei kiekkoa voi silti kutsua lohduttomaksi. Ennemminkin asiat käsitellään terapeuttisesti ja rakentavasti, minkä takia Jezzen tummanpunaiseen poppiin kannattaa tutustua.

Mika Roth

Jontte Valosaari: Kasvutarinoita EP
Playground Music Finland

Jontte Valosaari on niputtanut viimeisen parin vuoden aikana julkaistuja sinkkuja nyt yksiin kansiin. Nimensä mukaisesti kertoja kehittyy ja kasvaa näiden viiden raidan aikana. Isompaa tarinan kaarta saadaan rakennettua myös siitä, että sinkut kuullaan ilmestymisjärjestyksessään, eli Ylivoimainen vanhimpana rallina saa avata ketjun.

Itse asiassa Ylivoimainen on ainoa biisi, josta on tarjolla tuore remix-versio. Kalle ”Kashwell” Mäkipelto on hakenut rytmeihin iskevyyttä ja etupainoisuutta onnistuneesti. Ns. vanhoista raidoista positiivisin lienee Mä en muuttais meissä mitään, joka tietysti kertoo jo oleellisen otsikollaan. Tällä erää soundi uskalletaan pitää pienenä, jolloin tekstiin ladattu voima saa enemmän kyynärpäätilaa itselleen. Lyhyitä kaavoja suosivan kiekon sulkeva Yötä päivää on porukan ainoa täysin uusi kappale, jolla rakkaus on jälleen voimista suurin, mahtavin ja vangitsevin – hyvällä tavalla.

Kasvutarinoita summaa korona-ajan sinkut ja modernisoi Valosaaren soundia 20-luvulle. Rohkein veto lienee house-soundejakin hyödyntävä Ylivoimainen, jonka takovassa soundipakissa pelataan jo riskirajoilla.

Mika Roth

Kirje 26: Helmat / Matti maailmalla

Mitä on kansanmusiikki? Tuota kantikasta kysymystä tuli taas pohdittua, kun kuuntelin Kirje 26 -yhtyeen debyyttituplasinkkua. Kahdesta kappaleesta toinen on trad. ja toinen sivakoi niin läheltä kuin voi, joten mistä tässä on oikein kyse?

Saatesanoja lainatakseni kotimainen yhtye luo pohjoismaisesta ja angloamerikkalaisesta folk-musiikista ammentavaa, teksti- ja tarinavetoista musiikkia. Perinteisten bändisoittimien jatkona kuullaan harmoonia, joka saa tietysti ajatukset karkaamaan mustavalkoisiin aikoihin. Hiljaisuus ja rauhallisuus ovat avainsanoja kummankin biisin sydämeen. Omaa tuotantoa oleva Helmat lähtee askeltamaan hissukseen, mutta kun kitaran ja laulun melodinen kaartelu pääsee vauhtiin, niin huomaamatta siinä jalka hakee tahtia lattiasta – varovaisesti, tietysti.

Kansanlaulu Matti maailmassa on puolestaan kertomus hulivilimiehestä, joka ei suotta sure, vaan on valinnut maailman levyisen raitin kuljettavakseen. Pinnan keveys saa vastavoimansa pohjalla virtaavista äänistä, joita voisi kutsua tummiksi ja varjoisiksi – riemu ja suruhan ovat ikuisia sisaruksia. Musiikkia on koronan aikana äänitelty kokonaisen albumillisen, joten tuskin tämä on viimeinen kirje yhtyeeltä.

Mika Roth

Knife Girl: OONA EP
Soliti

Knife Girl oli viimeksi esillä Desibeli.netissä kesällä, kun Metro EP:n raikas, elektroninen ja kenties hiukan ambientinkin suuntaan kallellaan oleva musiikki hurmasi allekirjoittaneen. Lili Aslon sooloprojekti jatkaa samoilla linjoilla, uuden musiikkiannoksen ollessa peräti kymmenen raidan mittaisen.

OONA olisi siis vallan mainiosti voinut olla myös LP, joten muoto on todellinen valinta. Yleinen aihe kaikilla biiseillä on vahingollinen rakkaus, tekeehän Amor meistä jokaisesta toisinaan ei-niin-loogisesti toimivia olentoja. Kaipaamme rakkautta ja läheisyyttä, vaikka se on samalla potentiaalinen reitti sielumme mustimpiin sopukoihin. Kappaleet tuntuvat jälleen hieman luonnosmaisilta, mutta Angels ottaa rohkeasti kulman 80-luvulle ja Egotrippi-laina Matkustaja napsahtaa kohdilleen, vaikka biisiä onkin kolhittu pieteetillä. Helpommin omaksuttavaa synapoppia edustavat EP:n hännille sysätyt sinkkuraidat 7up ja iDie, jotka moni muu olisi sijoittanut EP:n alkumetreille.

Knife Girl tuntuu sulkevan tuoreen EP:n myötä yhden vaiheen, sillä mukana on selvästi raitoja, jotka olisivat voineet päätyä Metro EP:lle. Samalla tyyli on jalostunut ja ensi kertaa huomasin kuuntelevani kappaleita vain niinä itsenään, eikä mieleen noussut välittömästi muita verrokkeja kuin Knife Girlin aiemmat tuotokset. Eli toisin sanoen: omin tie vaikuttaa löytyneen.

Mika Roth

Lassi Valtonen: Studio Live EP
Eclipse Music

Maailma on toisinaan uskomattoman armoton. Lassi Valtonen on tehnyt jo kymmenen vuotta hienoa soolouraa, mutta silti hänet muistetaan yhä ja edelleen eräästä television musiikkiohjelmasta. Ei auta, vaikka olet myynyt kultaa kotimaisilla markkinoilla, TV-historia mainitaan kyllä aina.

Studio Live EP on nimensä mukaan studiossa purkitettu EP, jolla Valtonen versio uusimman albuminsa biisejä. Viime huhtikuussa julkaistu Sosiaalinen panttivanki oli ensimmäinen pienemmälle firmalle tehty levy, joten uuden musiikin voisi olettaa toteuttavan tarkemmin herran aivoituksia. Pitkäsoiton yhdeksästä biisistä versioidaan nyt kuutta, ja kyllähän nämä runkoihin saakka jo alkujaan karsitut siivut soivat hienosti, kun ne ovat entistäkin välittömämpiä.

Valtosen tärkein ase on mielestäni lämpöistä rosoa hehkuva lauluääni, sekä kyky luoda painavia tekstejä, jotka silti samaan aikaan välttävät negatiivisen raskauden ja mustuuden. Etenkin vokaalien ja kitaran varaan pitkälti rakentuvat Kuuletko ja Syvyyksiin ovat jylhää kuunneltavaa. Fokus on kuulemma siirtynyt jo seuraavan pitkäsoiton tekoon, joten uusi vaihe on toden teolla käynnistynyt.

Mika Roth

Moscovitch Elite: Karaoketähti
Untula Records

Vuoden 2021 mosseannos antoi odottaa itseään pitkään, mutta tulihan se sieltä viimein. Oikeastaan Moscovitch Elite kerkesi jo julkaista Rysä-Baarin Jukeboksi -sinkun tuossa taannoin, mutta miksi tyytyä sinkkuun kun EP:kin oli heti kulman takana. Ja nyt on päästy kulmasta ympäri, eli kuusi uutta mosse-ässää on ihailtavana ja kaikkea yhteen sitovana teemana tuntuu olevan baari/ravintola/terassi -maailma.

Suomenkielinen rock, suomirock ja suomeksi esitetty pub rock – jokainen näistä kuvauksista on toisia täsmällisempi, aina raidasta riippuen. Hauska matka karkaa klassisen rock’n’rollin taivaisiin, kapakkapianon ja sankarikitaran kilvoitellessa parrasvaloista. Keveistä koskettimista tanssilattiavoimaa uuttava Pimeälle puolelle kuun on kuin yhdistelmä Status Quon ränttätänttää ja kotoisia klisheitä. Em. sinkkubiisi Rysä-Baarin Jukeboksi on puolestaan tarinallisempi tapaus, jolla uljas äijäkuoro sulkee tarinan, joka avattiin Karaoketähti-startissa.

Rock on rajaton riemu ja tolkuton törmäilykenttä, jossa vain herkkikset laskevat tyylipisteitä. Moscovitch Elite toteaa itse saatetekstissä maalailevansa sarjakuvamaisia maailmoita ja tarinoita, eikä tuohon ole juuri lisäämistä. Paitsi että nämä sarjikset viihdyttävät ja niiden seurassa jaksaa olla.

Mika Roth

Pelle Miljoona Band: Manifesti 21
Stupido Records

Pelle Miljoona Band on tuore kokoonpano, jonka Pelle Miljoona on koonnut ympärilleen synnyinkaupunkinsa Haminan muusikoista. Ensimmäinen sinkku Johnny Guitar ehtikin jo ilmestyä ja nyt käsissä on ensimmäinen Pellen vinyyliseiska lähes kolmeenkymmeneen vuoteen.

Homman nimi on punkahtava rock, jossa säröä saa olla ja iskut tippuvat orgaanisella tatsilla. Soundien autotallimaisuus on suorastaan kasvoille iskevä, mikä lienee merkittävä osa manifestia – nyt ei silitellä vaan paukutetaan. Kummallakin poskella on kaksi raitaa, joten kokonaissaldo on neljä biisiä ja reilut 13 minuuttia. Seiskatuumaisten vanhoja ohjenuoria kunnioittaen kummankin puolen ykkösraita on huipputerään viritetty isku. Johnny Guitar laskettelee melodisesti rymyten, kun taas Pyhät matriarkat ottaa melodisesta kulustaan kaiken irti ja marssiosuushan on täydellinen huipennus.

Ei kauneinta, mutta takuulla asenteista rockia ja roiskintaa, jossa sykkii todella suuri sydän. Olkoon tämä manifesti uudelle ajalle, jota ei tekisi mieli kutsua uudeksi normaaliksi.

Mika Roth

Somber Distortion: Primitive Skills

Somber Distortion on pitkään bändeissä soittaneen muusikon soolodebyytti, josta voi kuitenkin jossain myöhemmässä vaiheessa sukeutua vielä ihka oikea bändi. Sooloilussa ideana on kuitenkin ollut se, että nyt otetaan etäisyyttä aiempiin juttuihin, mikä tässä tapauksessa on tarkoittanut fuzzahtavan ja punkahtavan suoremman rockin kanssa puuhailua.

Primitive Skills on perustaltaan rock, biisien nopeuksien asettuessa keskitietämille. Rosoa on jätetty isommalla kädellä soundeihin, mutta se ei tarkoita melodisuuden puuttumista. Päinvastoin jokainen kuudesta raidasta perustuu ja rakentuu nimenomaan melodisuuteen ja perinteisiin kaavoihin. Kaikki soittimet on soitettu ihan itse, minkä lisäksi tuotantokin on pidetty yksissä käsissä, joten kasassa on todellinen soolokiekko. Kesän lopulla ilmestynyt Burden-sinkku ja kakkosraita Guilt ovat mielestäni ne kaupallisimmat vedot, kun taas kiekon loppupuolella kokeellisuus kasvaa melkoisiin mittoihin.

En aivan täysin ymmärrä mitä Distancen lähes seitsemällä minuutilla haettiin ja Lostin kohdalla olin kirjaimellisesti hukassa, mutta jokaisessa raidassa on vähintäänkin jänniä ideoita, hetkiä ja soundikokeiluja. Sama rohkeus ja tervehenkinen rajojen koettelu on aina suositeltavaa ja kyllähän Somber Distortion ansaitsisi olla ihka oikea bändi näillä näytöillä.

Mika Roth

Stepa: Rakkaus ylivoimainen (Studio Live)
PME Records

Sodankylän ja Suomen räp-kärkeen kuuluva Stepa on päättänyt pistää tuoreita biisejä hieman uusiksi studion puolella. Alkuvuodesta ilmestynyt Rakkaus ylivoimainen -pitkäsoitto saa siis tuoreen uudelleenkäsittelyn neljän raidan osalta.

EP:n starttaava Muhammad Ali on edelleen melkoista fanipoika-suitsutusta, mutta toisaalta: Cassius Marcellus Clay on kiistaton legenda, joka pyyhkii kaiken maailman tysoneilla kehän pinnat. Studiossa torvet ja koskettimet ovat löytäneet mielestäni paremman tasapainon keskenään, eikä Heimo ilman menneisyyttä -yhtye anna Stepan keulittaa liikaa edessä, vaan ottaa oman osansa. Yllättävin numero on EP:n sulkeva Koko maailma kuoli pois, jolla jouset ja herkkä tulkinta nostavat intiimin kappaleen huomattavasti osiensa summaa suuremmaksi.

Stepa on kehittynyt vuosien saatossa kapean spektrin perusräppäristä yhä monipuolisemmaksi artistiksi, jonka musiikki ylittää tiukat genrerajat useammallakin suunnalla. Studiossa purkitetuissa eloversioissa tuo vapaus tuntuu vain kasvavan, joten ehkäpä metodia kannattaisi soveltaa laajemminkin.

Mika Roth

Void Of Vision: Chronicles I: Lust
UNFD

Yhdysvaltalainen Void Of Vision on levittänyt pahan mielen musiikkiaan jo viiden vuoden ajan, onpa matkan varrella syntynyt kaksi pitkäsoittoakin, sekä yksi remix-albumi. Nyt kuuluu kuitenkin bändin leiristä kummia, sillä Chronicles I: Lust on kuuleman mukaan positiivisempi kiekko.

No, positiivisuus on tietysti suhteellista, etenkin kun musiikkityylinä on koneavusteinen telaketjudeathmetal ja vokaalit huudetaan kirskuvan ja kireän soundimaton läpi. Gothika on juuri nimensä veroinen painajaisnäky, jonka jälkeen Vampyr tulee ja polkee satunnaisen kuulijan betonin rakoihin kornmaisella juntallaan ja noisen kanssa kaveeraavalla kosketintukitulella. Todellinen temppu on kuitenkin se, että äänimaisema ei tukkeudu, vaan jokainen kiduttava kirskahdus erottuu – ja näin musiikki todella potkii takalistolle. Hirveän ihanaa, murtavan muheaa, lisää tätä!

Chronicles I: Lust on ehdoton EP, jonka parissa kannattaa viettää vain tietyn verran aikaa kerrallaan. Sen vääntövoima on kiistaton, ehdottomuus upeaa ja massiivisuus planeettaluokkaa. Jos siis kestät pitkältä introlta vaikuttavan Ohne Sichtin läpi – tai vain skippaat sen – saatat löytää jotain ainutlaatuista, mikäli esim. varhainen Marilyn Manson ja vaikkapa kokeellisempi Morbid Angel, sekä sotkuinen aggrotech sattuvat maistumaan – yhtä aikaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 3044