Pienet

Sinkut - Lokakuu 2021

13.10.2021

AHO: windwaker
PME Records

Ambient on mahdollisuuksien ja rajattomuuksien musiikkia. Tämän osoittaa myös kotimainen huipputuottaja AHO, jonka uudella kappaleella kuullaan melkoista määrää vierailevia muusikoita. Samalla AHO pohjustaa tietä tulevalle pitkäsoitolleen, jolla tuottaja on antanut kuuleman mukaan luovuutensa kukkia ja rajojen pullistella. Windwaker on siis ensimmäinen osa jotain suurempaa ja sen takaa paljastuukin jännittävä musiikillinen maailma, jossa on myös sävyjä.

Biisin pohja on elektroninen, vähäeleinen ja verkalleen aukeneva. Mittaakin kertyy lähemmäs viisi ja puoli minuuttia, mikä on modernille sinkulle pieni ikuisuus, mutta ajan hampaat ovat AHOlle armolliset. Hitaasti äänten joukko kasvaa, kun orgaanisia soittimia liittyy mukaan ja erilaiset puhaltimet luovatkin yhdessä vahvaa taikaa. Sanattomia vokaalejakin huojuu taustalla, mutta pääosassa ovat persoonalliset soittimet, joista houkutellaan ulos vain täsmälleen tarvittava määrä nuotteja, joka on tässä tapauksessa sangen karsittu luku. Aavistelevalla ja lähes varovaisella tavalla virvoittavaa, innostavaa sekä kaunista.

Mika Roth

Aleksi Ahoniemi: Miltä susta tuntuu?

Aleksi Ahoniemi on ansioitunut saksofonisti, huilisti, kitaristi ja laulaja, joka on julkaissut aiemmin useita instrumentaalilevyjä. Työhistoriasta löytyy myös melkoisia suorituksia television puolella, joten herra on kaikkea muuta kuin pystymetsästä studioon repäisty. Soolona mies taitaa ainakin kevyesti lattarihenkisen popin ja nyt Ahoniemi toimii samalla ensi kertaa oman kappaleensa laulajana. Eli paljon on kokemusta, mutta silti ollaan jonkin uuden äärellä.

Miltä susta tuntuu? -sinkku on simppeli kuin otsikkonsa, ja samaan aikaan yhtä monitahoinen. Minusta tuntuu, että rikkaalla soitinpaletilla halutaan luoda mielleyhtymiä eteläamerikkalaiseen päiväpoppiin, jossa ei ole tarpeettoman raskasta rytmiä. Brasilialainen laulelma on taatusti ollut lähellä, mutta silti kappale on samaan aikaan erittäin suomalainen ja kepeä. Olisiko tämä pohjoista lattaria, kun kerran uskotaan parempaan huomiseenkin? Kevyttä ja vaivatonta, vaan ei tyhjää ja harmitonta, sillä lyriikoissa on yllättävää syvyyttä, kuten itse musiikissakin. Mielenkiintoista nähdä mitä ensi kevääksi luvattu albumi pitää sisällään.

Mika Roth

Annstiina: Lies Below

Annstiina on polveilevaa ja vahvan melodista indie poppia luova kotimainen artisti. Saatesanoissa vaikutteiksi mainitaan monia, mutta heistä merkittävin taitaa olla Tori Amos. Annstiina ei kuitenkaan yritä luoda jo tehtyä uudelleen, vaan on lähtenyt rohkeasti etsimään omaa tietään ja omia rajojaan. Bändikokeilujen jälkeen sähkökitara on saanut vaimentua ja ainakin Lies Below -sinkulla jousisoittimet sekä piano riittävät vallan mainiosti täyttämään tilat vokaalien rinnalla, ehkäpä jopa vähempikin olisi riittänyt?

Lies Below on erokappale, joka välttää kitkeryyden ja katkeruuden. Taustaa sen tarkemmin tuntematta biisi taitaa käsitellä rakkautta, joka on vain kuihtunut ja näivettynyt pois. Niin vain joskus tapahtuu, eikä siinä tarvitse taivaita kaataa kenenkään niskaan. Ero onkin saatu maalattua viehättävin värein, joissa murretut sävyt ovat orgaanisia ja horisontissa kajastaa jo lupaava huominen. Hieno ja loppuaan kohden kasvava pop-kappale, joka jälkimmäisellä puoliskollaan kerää rohkeasti massaa ja voimaa. Viimeisen minuutin kaiutus ja ääniluotaus ovat myös ehdottomasti kokemisen arvoisia, kun on aika solmia langat yhteen.

Mika Roth

Crossnine: Feel Like a Man
V.R. Label Finland

Crossnine on osin hyvinkin kokeneiden soittajien muodostama hard rock yhtye, jonka musiikin kompassineula osoittaa suoraan ja vankkumattomasti 70-luvun suurten hard rock -bändien suuntaan. Elementit eivät siis ole varsinaisesti mitään uutuuttaan hohtavia, mutta jutun juoni onkin siinä, kuinka murikat saadaan vierimään rinnettä alas. Verkossa ryhmä on jättänyt itsestään sangen vähän jälkiä, mutta osaahan musiikki puhua puolestaan.

Feel Like a Man julistaa tekstissään yön olevan viimein takana ja uuden päivän loisto on saapunut. Tuo loiste on saanut kimalletta ainakin Led Zeppeliniltä, mutta samaan aikaan mukana on Lynyrd Skynyrdin syvää etelää ja hiukan enemmänkin. Vokalisti vetää osuutensa tyylillä, eikä lähde (onneksi) kirkumaan ja kiljumaan esikuvien perässä. Taustalaulutkin ovat komeasti kohdillaan, mutta todellinen pihvi on biisin päämelodia, joka sitoo ainekset yhdeksi, ketteräksi rockin lasketteluksi. Ehkäpä tulevaisuudessa kiippareita voisi tuoda hieman enemmän esiin, sillä harmoniat tuntuvat muutenkin olevan bändin vahvuus.

Mika Roth

Elina Valkea: Juureton

Elina Valkea on tanssittavaa ja modernia poppia luova laulaja/lauluntekijä, joka pyrkii löytämään tasapainon elektronisen ja akustisen välillä. Kolmen vuoden takainen esikoissinkku avasi jo mukavasti tietä radioaalloille, mutta uusimmalle sinkulle on lähdetty hakemaan toisenlaista soundia. Merkittävä ratas koneistossa on saksofonisti/tuottaja Antti Hynninen, jonka avulla Juureton on samaan aikaan massiivinen ja painottomuutta ympärilleen luova.

Juurettomuus lasketaan usein negatiiviseksi asiaksi, mutta eikö se ole vapautta ja kaikesta kahlitsevasta irti pysymistä? Kolikolla on tietysti kaksi puolta, mitä myös Elina Valkea ymmärtääkseni pyörittelee tässä biisissä. Juureton sydän on koditon sydän, minkä lisäksi pitäisi löytää vielä se ainoa ja oikea. Superkevyen pinnan alla käsitellään siis vakavia aiheita, mutta edes juuriltaan repeytyvät puut eivät kuulosta Valkean laulamina valitettavilta asioilta. Rapean iso soundi, tarttuva pääkoukku, ja jäin vain lopun hiljennyskohdan kaveriksi kaipaamaan jotain muutakin – vaikka lyhyttä väliosaa tms., joka olisi nostanut panoksia.

Mika Roth

Fraula: Sunshine

Fraula on Tampereella toimiva synapop-duo, jonka muodostavat vokalisti Petri Lahtinen ja kosketinvastaava Tuomas Lepistö. Ryhmän kesällä ilmestynyt debyyttisinkku Apple of My Eye ei ehtinyt osua silmääni riittävän nopeasti, mutta toinen kerta toden sanoo. Sunshine saattaa olla jonkun mielestä hattarankeveää syntetisaattoripoppia, kun taas toisen korvaan biisi on mitä upein pop-helmi, vaan kuinka muoto kestää tarkemman tutkinnan ja raskaan toiston?

Saksalaishenkisen soundimaailman tyyni retrous puhaltaa välittömästi huolet pois kasvoilta. Toki rakenteesta ja soundista on löydettävissä varhaisen kultakautensa Depeche Modea, mutta Fraulan suosimat rakenteet ja jipot tekevät riittävää pesäeroa brittiläisiin visionääreihin. Lyriikoissa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, unelmien nainen kulkee punaisessa ja sinisessä mekossaan, eikä hän ole saavutettavissa auringonpaisteelta. Aurinko, tuo kaiken energian ja elämän lähde, pitää siis säteillään henkilöt erillään ja samaa säteilyvoimaa huokuvat myös kevyen kolkot soundit. Melodista, melankolista ja riittävästi kypsynyttä.

Mika Roth

Hermanni: Vanha Soulmies

Hermanni on suomenkielistä ja suomalaisen melankolista poprockia luova kotimainen artisti. Hänen aktiivinen musiikkiuransa ulottuu aina 90-luvun puoliväliin saakka, mutta varsinainen sooloura käynnistyi vuonna 2010. Itse asiassa Hermanni julkaisi aiemmin tänä vuonna pitkäsoitonkin, mutta kyseiseltä kiekolta tätä tuoretta sinkkua ei löydy. Ja kuinka ollakaan, biisin juuret ulottuvat parin vuosikymmenen taakse.

Vanha Soulmies kertoo muusikosta, jonka parhaat päivät ovat aikaa sitten kadonneet taustapeiliin. Saatesanoissa verrokiksi tarjotaan J. Karjalaista, mikä on kiistatta osuva huomio. Hermannin tapa kierittää kappalettaan kohti loppua on tutun kuuloista, mutta mukana on sen verran omaa, ettei puolislovaria pääse laskemaan pastissiksi. Hitaasti käy askel, kuten Vanhalle Soulmiehelle sopiikin, sähkökitarasta löytyy sentään ihka oikea soolo, joka antaa uutta virtaa. Vaikka temppusäkki on tyhjillään jo kolmen minuutin jälkeen, puskee biisi itsensä neljän minuutin rajasta yli, jos ei muuten niin melankolian moottoreilla sitten.

Mika Roth

Iro Haarla Electric Ensemble: The Arctic Is Burning
Svart Records

Ja sitten jotain hieman erilaista, eli Iro Haarla Electric Ensemble. Akustisen vapaan jazzin saralla tunnetuksi tullut ansioitunut pianisti, harpisti, säveltäjä ja sovittaja Iro Haarla loikkaa uuden kokoonpanonsa kanssa rohkeasti progehtavan rockin syviin vesiin. Haarla on tehnyt yhteistyötä ties keiden kanssa ja vajaa vuosi sitten Hot Herosin kanssa yhteistyössä luotu Vodjanoi räjäytti kaikki pankit. Eli odotukset tätä sinkkua ja sitä seuraavaa pitkäsoittoa kohtaan ovat tässä suunnassa osapuilleen katossa.

The Arctic Is Burning on ensimmäinen sinkkulohkaisu What Will We Leave Behind - Images from Planet Earth -pitkäsoitolta, joka tietysti jo nimellään välittää vihreitä ajatuksiaan. Ihmisen jäljet planeettaamme on uurrettu jo harmillisen syvään, mitä tämäkin instrumentaalikappale julistaa. Basisti Ulf Krokfors saa muurahaiset kulkemaan pitkin selkää ja rumpali/perkussionisti Aniida Vesala luo pohjalle ikiaikaisen rytmiverkon. Haarla soittaa pianoa erittäin niukasti, mutta jokainen ääni merkitseekin tässä kuvassa enemmän. Analoginen syntetisaattori, vai liekö aito urku, murisee pohjalla, eivätkä soittimet rajoitu suinkaan tuohon. Tärkeintä on kuitenkin kokonaisuus, joka samaan aikaan hajoaa ylle ja porautuu ytimeen.

Mika Roth

Joakim Daal: Shelter
All That Plazz

Joakim Daal on amerikansuomalainen muusikko, jonka debyyttisingle osuu kaikessa tunnelmallisuudessaan keskelle olennaista. Daalin musiikissa yhdistyvät onnistuneesti jazzahtava taidepop, menneet ajat, modernit tuulet sekä lähestulkoon lausutut lyriikat. Saatesanoissa mainitaan folkahtava indiekin, sekä elokuvallinen maalailu, jotka voi toki aistia äänten takaa, vaikka tällä raidalla ne oppositioon kyllä jäävätkin. Tärkein elementti on kuitenkin Daalin pehmeän lohduttava lauluääni, joka tuntuu kietoutuvan lämpimän viltin tavoin ympärille.

Opiskeluaikoinaan Daal tutustui Montrealin ravinnerikkaisiin taidepiireihin, joista monet muutkin artistit ja yhtyeet ovat löytäneen tekemisiinsä aivan uudenlaista suuntaa. Daalin tapauksessa eri aikakausien limittyminen toisiinsa ja nimenomaan rauhallisen fiiliksen etsiminen on keskeistä, mutta toki alla pitää olla riittävän laadukas biisirakenne. Tietysti Shelter on sinkuksi armottoman hidastempoinen, uneliaskin, mutta jos uskallat satsata vajaat kolme ja puoli minuuttia ajastasi, saatat yllättyä erittäin positiivisesti.

Mika Roth

Kankaala: Kivikaudella

Kankaala on alun perin Oulusta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, joka on sittemmin siirtynyt Helsinkiin. Ensimmäisen sinkkunsa kesän korvalla julkaissut artisti liikkuu vakain askelin modernin popin saralla, tosin tanssitavin jumputus on jätetty muille. Valintaa voi pitää onnistuneena, sillä Kankaalan lauluääni kantaa vallan mainiosti ilman kivitalon kokoisia syntetisaattorivallejakin ja tässä muodossa kappaleen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa.

Itse asiassa Kivikaudella-sinkulla taustat ovat ainakin osin synavetoisia, mutta äänikakku osataan pitää ilahduttavan niukkana. Mukana on hieman hellästi soitettua kitaraa, slide kitaraa, bassoakin, mutta fokus kohdistuu Kankaalan lauluääneen ja sitä myöten lyriikoihin. Teksti käsittelee ymmärtääkseni elämän suurta kiertokulkua ja ajan vastustamatonta tapaa kulkea vain eteenpäin, jolloin kaltaisemme lineaariset olennot syntyvät, elävät ja kuolevat – siinä se. Nättiä on, vaikka jäin kaipaamaan loppupuolelle jonkin sortin tempaisua tai yllättävää käännöstä. Biisejä on kuuleman mukaan äänitetty enemmänkin, joten tulevaisuus näyttää mitä kivikauden jälkeen tulee.

Mika Roth

Pahat Unet: Metsä palaa, kahvi kylmenee

Pahat Unet on hyvinkääläinen kolmihenkinen yhtye, joka saatesanojen mukaan soittaa utuista rockia. Usvat ovat kiistatta kovin kotimaisen tuntuisia ja jos tälle jotain mahdollisesti hieman tarkemmin kuvaavaa termiä pitäisi keksiä, niin rahdun kokeellisempi ja taiteellisempi suomirock voisi osua lähelle. Neljä vuotta sitten alkunsa saanut siivu on äänitetty analogisesti, mutta muotoa tärkeämpää on mielestäni biisin usvainen fiilis.

Kansikuvan vieraantuneisuus kuuluu myös itse kappaleessa, jossa kertoja tuntuu olevan huono-onninen ajopuu. Naisvokalistin ja kertosäkeessä mukaan liittyvän taustavokalistin äänet nivoutuvat mukavasti yhteen, jolloin säkeistöjen karu äänimaisema vain korostuu. Kappaleen sovituksen vähäeleisyys on miltei brutaalia luokkaa, mutta juuri sitä kokonaisuus kaipaakin, jotta elon hivuttava harmaus pääsee oikein kunnolla pakottamaan itsensä ihon alle. Pinnat vielä lopun ahdistuneesta syöksystä, jonka jälkeinen hiljaisuus tuntuu juuri asianmukaisen epämukavalta.

Mika Roth

Pavel: Miten se meni
3rd Rail Music

Pandemia hiljensi monia suita, mutta Pavel on nähtävästi saanut vain lisää vettä myllyihinsä. Ahkera räp-mies julkaisi kesällä Paatti x Pavel -duon toisena puoliskona Käpyä ja Tikkuja -pitkäsoiton, mutta nyt meno on monta astetta tummempaa, urbaanimpaa ja selvästi synkempää. Tarina ei kerro, josko Pavel soolodebyyttisinkku on saamassa isompaakin jatkoa, mutta kaikki tuntuu olevan jo esikoisella kohdillaan, joten itse näyttäisin vihreää valoa.

Miten se meni -kappaleessa Pavel tikkaa runsaasti tekstiä maisemaan, mutta silti DJ Nahkatukan tummaksi paahtamat biitit saavat riittävästi tilaa itselleen. Taustat ovat hetkittäin jopa dominantit, vaikka Pavel ruorissa tiukasti onkin. Tämän ansiosta biisissä on samaan aikaan kummalla tavalla leppoisa ja ahdistava fiilis, josta voisi pienellä lisäpuristuksella saada jotain clipping.-heijastetta, mutta ehkäpä ilmavampi ja melodisempi suunta on sittenkin kannattavampi, kun Helsinki ei nyt kuitenkaan ole mikään Los Angeles. Ihmiset voivat huonosti ja ongelmien juuret ovat syvällä, mutta väittäisin silti biisiä positiiviseksi.

Mika Roth

Roan: Giant Glass

Roan toteaa saatekirjeen ensimmäisellä rivillä olevansa Helsingin indierock-ihme. Ihmeiden aika ei ole siis suinkaan ohi, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa kasarikiippareilla vahvistettua poprockia, joka on kiistatta ihmeen kuulasta ja helmeilevää. Indierockin ihmepojat ovat itse asiassa julkaisseet musiikkiaan jo viiden vuoden ajan, suosien uran avanneen EP:n jälkeen pelkkiä sinkkuja, mutta Giant Glass on ensimmäinen Desibeli.netin sivuilla arvioitu tuotos.

Ainakin tämän siivun muoto tukee sinkkumuotoa, sillä melankolinen poprock on sopivaa juuri neljän minuutin annoskoossa. Draaman kaari hipoo taivaankantta jo ennen kuin ensimmäinen minuutti on saatu mittariin. Hitaan ja hiljaisen startin jälkeen rummutkin liittyvät mukaan paraatiin, mutta hidasta ja maalailevaa matkanteko sittenkin on. Vokalistin lakoninen ilmaisu ja vesivärimaalauksilta kuulostavat kitarat saavat kuitenkin sen verran ryhtiä itseensä, että viimeiset puolitoista minuuttia nostavat jättilasin loistevoiman riittäväksi. Melankolista ja brittivaikutteista kitarapoprockia sateiseen syksyyn ja pimeneviin iltoihin. Aika ostaa siis nenäliinoja perhepakkaus, ehkäpä jopa pullo punaviiniä.

Mika Roth

Ruska: Pelkuri

Ruska on urallaan julkaissut tasan kaksi sinkkua. Niistä kumpikin on ilmestynyt kuluvana vuonna ja Pelkuri on siivuista tuoreempi. Viime vuonna perustettu yhtye on taipaleensa alussa, mutta lopputulema soundaa sen verran valmiilta, että aiempaa bändihistoriaa taitaa jäsenistöltä löytyä. Pelkureita on monenlaisia, jos on sankareitakin joka lähtöön, mutta Ruska kertoo rakkauden edessä jänistävästä pelkurista. Eli kun pitäisi tehdä isompi valinta lemmen puolesta, päättääkin tämä pelkuri pistää päänsä pensaaseen, avata pullonsa jne., ettei vaan joudu sitoutumaan

Muodoksi biisille on valikoitunut melodinen ja menevä suomihardrock, joka samaan aikaan soundaa tuoreelle ja klassiselle. Perusbändisoittimet ovat pääosassa, mutta synaa/koskettimia ripotellaan mukaan sen verran, että lopputulema on vaikea niputtaa suoraan klassisen rockinkaan kylkeen. Tahti on ympäristön huomioon ottaen kova, vokalisti antaa palaa perinteisellä 70-luvun heavyrock tyylillä ja lopussa biisiä uskalletaan viedä rohkeasti eteenpäin, eli kaikin tavoin positiivinen kokemus. Nyt riittää ruskassa sävyjä.

Mika Roth

Samuel Uutinen: Hearticulate

Samuel Uutinen on helsinkiläisen rockin veteraani ja pitkän linjan ammattilainen, joka on bänditoiminnan lisäksi kirjoittanut myös toisille materiaalia. Menestystäkin on tullut, mutta oma ura on jäänyt siinä samalla taka-alalle. Tilanne muuttuu isosti marraskuun 19. päivä, kun AWAKE-sooloalbumi julkaistaan ja tulevaa kiekkoa pohjustetaan tietysti sinkulla. Sävellys on viimeinen pitkäsoitolle mukaan ehtinyt ja tuoksuu vahvasti hitille, kuinkas muutenkaan.

Mitenkään tarkemmin nimiä mainitsematta Uutinen on aiemmin tehnyt roppakaupalla hittimateriaalia toisille, mikä kuuluu herran omassakin musiikissa. Hearticulate on näet siinä määrin tarttuvaa rockmetallia, että johan pitäisi soittolistojen porttien aueta. Tuottajana on häärinyt Johnny Lee Michaels ja kaksikko onkin saanut survottua kolmeen ja puoleen minuutin uskomattoman määrän isoja tuntoja, melodista koukkua sekä tietysti kaihoa. Sanoitus yllätti positiivisuudellaan, mutta ehkäpä tässä kaivataan valoa kaiken dystooppisuuden keskelle.

Mika Roth

Soturit: Alla katteen kuusien
V.R. Label Finland

Soturit soittaa suomenkielistä sankarimetallia varmoin ottein, eikä häpeile käyttää jo aiemmin toimivaksi havaittuja pyörästöjä. Yllätyin kun ryhmällä on takanaan jo yksi pitkäsoitto ja toistakin ollaan tässä kovasti pohjustamassa, sillä jostain syystä Soturit ovat jääneet huomiotta. Alla katteen kuusien -sinkku avaa pelin härskisti, sillä ensimmäiset sekunnit tuovat väistämättä mieleen kultakautensa Helloweenin ja myöhempien aikojen Gamma Rayn, mikä kertonee jo oleellisen jutun juonesta.

Melodia on siis kuninkaan paikalla ja vokalisti vetää kovaa & korkealta. Toki lyriikoiden suomen kieli nostaa persoonallisuuspisteitä tuntuvasti, mutta kyllä tässä vedetään kovasti hampurilaisten (eli saksalaisten) viitoittamilla teillä, vaikka kunniaa kuinka tehtäisiin pirkanmaalaisille. Toisaalta: biisi toimii parhaimman ratsun lailla, melodia tarttuu kuin miekka käteen ja kertosäe tipahtaa alas kuin olut tuopista. Eli sotureiden joukossa on helppoa pistää jalalla koreasti ja miekalla välkkyvästi, jos koreografiat ovatkin toisista yhteyksistä tuttuja.

Mika Roth

The Toxics: Down Down
Chaputa! Records / Svart Records

The Toxics on helsinkiläinen garagerock-yhtye, joka julkaisi nelisen vuotta sitten esikoisalbuminsa. Viime vuoden yhtye vietti ainakin osittain studiossa, sillä seuraavaa pitkäsoittoa ollaan pistämässä ulos kesäksi 2022. Tulevan albumin ensimmäinen sinkku on Down Down, joka on mitä uskollisin näkemys 60-luvun alkuperäisestä garagerockista. Eksoottisuutta peliin tuo se, että julkaisijaksi on löydetty portugalilainen alan firma, jota kotimaisissa ympyröissä täydentää Svart Records

Kuusarilla siis mennään ja perinteiden mukaisesti sinkku saavuttaa hädin tuskin kolmen minuutin rajapyykin. Soundit ovat autenttisia 60-luvun kitararock-rypistelyitä, vokalistin äänen sijoittuessa kireähkönä äänikakun ylälaineille. Kitarasoolossa soundia hieman syvennetään, kunnes sirkkelimäinen sahaus ja rumpujen pauke saa taas ottaa vallan. Muoto on hallussa, mutta biisin ytimestä löytyy myös kelpo melodia. Ärhäkkä pikku makupala, jota olisi tosin voinut käpristellä rohkeamminkin laidoilta, tai sitten melodiaa olisi kannattanut tukea rohkeammin – nyt yhtye tuntuu jäävän hieman näiden kahden reitin välimaastoon.

Mika Roth

Tihu: George Carlin
Överdog

Tihu on MC:n ja tuottajan muodostama duo Helsingistä, joka kuuleman mukaan työstää debyyttialbumiaankin. Verkon toistopalveluista löytyy jo muutama sinkku, sekä yksi EP-levy, mutta jostain syystä jokainen siivu on vilahtanut Desibeli.netiltä ohitse. Onneksi nyt napsahti kohdilleen, sillä ainakin George Carlin -sinkku pistää genreaidat nippuun ja silppuriin. Hakepilvessä voi nähdä useampiakin eri vivahteita, mutta kyllähän Tihu aika omilla teillään kulkee.

George Carlin oli amerikkalainen stand up koomikko, jonka ura käynnistyi jo 50-luvun lopulla ja herra vei surrealistista komiikkaa omalla tahollaan eteenpäin. Mustan komedian mestari kuoli jo vuonna 2008, sangen korkeassa iässä, ja Tihu tuntuu pitävän herraa suuressa kunniassa. Kipale on saanut muodokseen metallisen punkrallin, jossa räpit viskotaan silmille hieman nu-metalinkin hengessä. Kolhot soundit, kitaran rouhinta ja paukkuvat autotallirummut nostavat taatusti hien otsalle – hyvällä tavalla. En ihan täysin ymmärtänyt aiheyhteyksiä, mutta biisi toimii ja turpa pääsee kunnon saunaan, joten hattua päästä.

Mika Roth

Vanta: Count to Zero

Vanta on aiemmin Felic-nimellä tunnettu rock-yhtye, jonka Out the Cage -sinkkubiisi on sittemmin julkaistu uuden nimen alla pariinkin otteeseen. Nyt on koittanut uuden musiikin aika ja tuore sinkku on ensimmäinen maistiainen tuottaja Jukka Jahnukaisen kanssa purkitetuista herkuista.

Tulin aiemmin verranneeksi bändiä Museen ja Interpoliin, eikä tilanne ole noilta osin muuttunut oikeastaan mihinkään. Toisaalta: kun musiikki toimii kaikilla sylintereillä, niin mitä sitä väkisin veivaamaan kurssia uusiin suuntiin. Count to Zero rymyää ja paukkuu lähemmäs neljä minuuttia, mutta tasapaino voimakkaan taonnan ja melodisen kaartelun välillä tuntuu asettuvan ongelmitta kohdilleen. Vokalistin päällekäyvään tyyliin ja yhtyeen iskupainotteiseen ilmaisuun ottaa hetken tottua, kireistä soundeista puhumattakaan, mutta jotain kummaa taikaa tässä on. Ja sinkkumaailmassa tärkeintä on nimenomaan uniikki tunne, sekä kyky tarttua nopeasti kiinni biisin suomiin tilaisuuksiin.

Mika Roth

Wolftopia: Hound of War

Wolftopia on melodista death metalia soittava vaasalainen orkesteri, joka julkaisee debyyttialbuminsa vielä tämän vuoden puolella. Sopivasti joulumarkkinoille ilmestyvän Ways of the Pack -pitkäsoiton ensimmäinen sinkkulohkaisu paljastaa jo ryhmän turkin värin sekä lajin käytöstavat. Saatesanoissa kipaletta lanseerataan yhtyeen Göterborg-vetäisynä, eli melodisuus ja karheus on pyritty jalostamaan mahdollisimman tarttuvaksi seokseksi.

Reilusti päälle viisi minuuttia on pitkä aika sinkun parissa, etenkin kun kyseessä on melodinen death metal. Tuttuun turpasaunaan on haettu värejä koskettimista ja efekteistä, jotka pidetään kuitenkin tiukasti takapenkillä. Keulilla sen sijaan hallitsevat raa’at vokaalit ja rähisevät kitarat, jotka yhdessä luovatkin vahvaa Dark Tranquillity -vibaa. Säkeistöissä runtataan ja kertosäkeissä kaahataan, kun taas pakollinen väliosa lähtee hetkeksi himmailemaan melodian sivuraiteille. Periaatteessa kaikki tehdäänkin oikein, mutta lievä tasapaksuus vaivaa sinkkua. Neuvoisin että ääripäät kauemmas toisistaan ja rahdun rohkeampaa soundipolitiikkaa kehiin, koska genren sisällä ei näin sisäsiistillä ilmaisulla tulla pärjäämään vuonna 2022.

Mika Roth

Lukukertoja: 3123