Pienet

Pienet - Toukokuu 2021

06.05.2021

Ahva: Padworks EP
Soit Se Silti

Ahva on kokeellista elektronista musiikkia luova projekti, jonka takaa löytyy helsinkiläinen äänisuunnittelija Tuomas Ahva. Padworks EP on Ahvan debyyttijulkaisu, jolle kertyy mittaa lähes puoli tuntia. Ahvan musiikki kävi tutuksi ensi kertaa jo lähes kaksi vuotta sitten, kun Responder-sinkku esitteli ’elektronisen psykedelian’. Reilu vuosi sitten Clorochime pehmensi räiskyviä ääniaaltoja eksoottisella Ginette-soittimella.

Padworks EP koostuu viidestä varsinaisesta kappaleesta, sekä kolmesta väliosasta, joista vain yksi ylittää minuutin rajan. Ns. oikeista biiseistä kolme on julkaistu sinkkuina, ja vain em. Responder on jätetty kaiken kaikkiaan sinkkubiiseistä ulos. Elokuvamainen The Animal That We Are on kenties musta hevonen ja Observerin vokaaliversio lienee se helpoimmin lähestyttävä palanen, mutta esimerkiksi Shenanigans Loven virttyneen venyneet soundit voivat aiheuttaa allergisia reaktioita. Saatesanoissa musiikkia mainostetaan helposti lähestyttäväksi, mutta tuo jos mikä on suhteellista.

Silti en voi kuin suositella Ahvan musiikkiin tutustumista, sillä vaikka se asemoituu toisinaan kummiin kulmiin, tekee juuri tuo yllätyksellisyys ja raikkaus Padworks EP:stä itsensä näköisen pikku aarteen. Satunnaisen kuulijan kannattaa antaa myös väleihin puristuville väliosille oma aikansa, sillä EP on nimenomaan kokonaisuus.

Mika Roth

Ajatuksia: Rakastan itseäni ja haluan elää

Ajatuksia on Juho Nurmisen luotsaama projekti, jonka debyyttijulkaisulta löytyy kolme biisiä. Nurminen on kuuleman mukaan saanut musiikillisen kasvatuksensa Nirvanalta, Apulannalta ja CMX:ltä, joten Ajatuksia tietysti flirttailee näiden kaikkien kanssa omaperäisellä tyylillään.

Esikuvista kahta ensinnä mainittua yhdistää angstinen miesvokalisointi ja omanlaisensa kitarasoundi, jota etenkin keskimmäisenä kuultava Satelliittihelvetti kaiuttaa onnistuneesti. Kertosäkeeseen päästään räkäisellä huudolla, rytmipuolen iskujen puskiessa junaa eteenpäin tuskaisen tuntuisesti. Ikuisen sunnuntain illuusio vie epävireisen räminän jo askeleen liian pitkälle, etenkin kun itse biisi tuntuu hukkuneen muodon hakemisessa. Katjan vahvistama Lähtöbiisi löyhkää myös hetkittäin hittitsibaleelle, etenkin kun kitarat soivat heleämmin, mutta mukaan survottu mättöosuus ei oikein istu kuvaan mukaan. Sovitus tietysti toistaa genren oppeja, mutta kyllä hiljaa-lujaa kaavasta pitäisi saada enemmän irti shokkivoimaa.

Pää on avattu ja vaikka Ajatuksia pysyy tiukasti mukavuusalueellaan, on jokaisessa siivussa jo ideaa. Nyt vain jatkojalostamaan omaa tuotetta, jonka ei tarvitse kuulostaa aivan niin paljon esikuvilta. Kannattaa rakastaa itseään hieman enemmän, sanoisin.

Mika Roth

Arpia: Ruma maailma

Arpia on vuosien saatossa ehtinyt julkaisemaan mm. kolme pitkäsoittoa, sekä tuhdin pinon pienempiä kiekkoja. Ajat ovat muuttuneet ja tyyliäkin on siinä samalla sitten hiottu suuntaan jos toiseenkin, mutta kaiken pohjana on aina toiminut suomenkielinen rock.

Syksyllä 2019 yhtye pisti ulos kolmannen pitkäsoittonsa, ja Tuhat tuntii terapiaa, jolla kaavat tuntuivat viimein asettuvan kohdilleen – ainakin melkein. Korona laittoi luonnollisesti tämänkin orkesterin kohdalla lähes kaiken jäihin, mutta studion puolella on kuitenkin jaksettu ahkeroida.

Lupaavana voikin pitää sitä, että alkuvuodesta 2021 ilmestynyt sinkkubiisi Auttakaa mua taitaa olla ryhmän parhain saavutus tähän mennessä. Toinen sinkkubiisi Meistä tuli me on myös napakymppi rakkauden pintakärväyttämistä siivistä, ja onhan siellä mukana rosoisempaa asennetta muistuttamassa juurista. Hämmentävin ja koskettavin numero on kuitenkin jätetty loppuun, kun biisiraakile Kutsutaanko suru kylään esittelee keskeneräisen teoksen, jossa on kaikki mestariteoksen piirteet. EP onkin eräänlainen postikortti ja väliraportti yhtyeeltä, jonka seuraava albumi saattaa nostaa panoksia huimasti – ja yllättävin tavoin.

Mika Roth

Carlos Blanco: Carlos Blanco EP
Skithund Records

Carlos Blanco on Soukan lähiöstä ponnistava rap-artisti, jonka debyytti-EP on jykevää settiä laidasta laitaan. Vuonna 2015 räppäämään ryhtynyt Carlos Blanco on satsannut jykeviin soundeihin, joiden avulla tylyä lähiöräppiä tiputellaan kuin bunkkeripommeja.

Neljän biisin jatkoksi tarjotaan lähes kahdeksan minuutin mittaiseksi kasvava remix versio ykkösraidasta Ruuti. Kyseisellä siivulla kuullaan myös runsaasti vieraita, kun Kakezi UsuM, Aine, Hurtta, Kekkonen, Iivo, Eepi Boloks ja Ill Kirill osallistuvat jokainen bileisiin. Yksistään tuon raidan takia EP kannattaa ottaa haltuun, mutta toki pehmeämpien soundien kanssa pelaava Lähiö lapsi on myös kontrastiensa ansiosta muistettava. Mojoa seokseen manataan lattareiden kanssa flirttailevalla Satalasis -raidalla, vaikka kaikki palikat eivät pinossa tahdokaan pysyä. Toisaalta: soundiasioissa ei ole olemassa vääriä mielipiteitä, joten annetaan olla.

Carlos Blanco tasapainoilee synkän ja hämmentävän välillä, sillä soundipuolella valitaan kroonisesti rohkeampi tie ja enemmän tuntuu olevan toistuvasti enemmän. Ruuti kuitenkin palaa siihen malliin, että jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa siirtoa.

Mika Roth

Crimson Peak: Wonders & Worries
Saint In The City Records

Helsinkiläinen poprock-yhtye Crimson Peak sai lentävän lähdön uralleen. Ensin debyyttisinkku poiki kisavoiton ja parin vuoden takaisella Come Alive -sinkulla kierrokset vain kovenivat. Come Alive on mielestäni edelleen yksi kovimmista biiseistä koronan aikaisessa Suomessa. Reilu vuosi myöhemmin Heavy Heart tipautti yllättäen vauhdin purjeista, mutta balladi oli – ja on tietysti yhä – kauniin koskettava. Viime vuoden lopulla Closer ottikin taas isommat poprock-vasarat käyttöön ja tuloksena oli toinen loistava korvamato.

Nyt yhtye niputtaa yhteen em. kolme sinkkuaan ja niiden kylkeen on liittynyt kaksi uutta biisiä. Eikä tarkoitus ole vain lypsää tutuista biiseistä enemmän tehoja irti, vaan saatekirjeessä puhutaan rohkeasti EP-kokonaisuudesta. Suuri kuva kertoo elon vuoristoradasta nuoren ihmisen silmin, kun elämä ja rakkaus vuoroin antavat ja ottavat. Yllättävä siirto uusille laidunmaille on Liesin folkahtava ja bluesahtava fiilis, akustisuuden antaessa hitaammalle numerolla luonnetta. Sydämeen on selvästi osunut, tosin kertoja ei jää itkemään toisen petturuuden edessä, ja itse biisi toimii kuin häkä. I Won’t Grieve on niin ikään siipi maassa, mutta hidas siivu luottaa modernin urbaaniin soundimaailmaan ja antaa rumpujen iskujen kaikua pitkään.

Onhan tämä kokonaisuus, josta olisi sangen helposti saanut kasvatettua ihka oikean albuminkin. Ehkäpä moinen on luvassa nyt kun pöytä on tyhjennetty menneisyyden painosta, useammallakin tavalla.

Mika Roth

Dortmunder: Väistämisvelvollinen liikenneympyrässä
Maaseutumusiikki

Musiikki on siitä mahtava asia, että koskaan et ole oppinut kaikkea. Mikään ei ole ikuista ja vankimmatkin mantereet ovat alati liikkeessä, joten portit on pidettävä avoimina aina. Ennen tätä en esimerkiksi tiennyt mitä näässökset ovat. Nehän ovat tietysti tunnettujen rokkibiisien tamperelaistettuja käännöksiä, eli taas mennään lainalla, mutta omin ehdoin.

Dortmunder on hauska yhtye, jonka keikalla viihtyisin taatusti, jos moisia vain järjestettäisiin. Tällä erää kolmihenkinen yhtye on napannut sinkkunsa oikeaksi pihviksi Robert Johnsonin klassisen Crossroadsin ja sijoittanut sen Viinikan liikenneympyrään. Härmäkantrin paukkeessa tarvitaan vain rummut, sähkökitara ja haitari, jonka jälkeen lopputulemasta joko pitää tai ei. Leppoisaa ja skittasoolokin pitää puristuksen sopivana, ettei homma karkaa vakavaksi.

Varsinainen teemabiisi on kuitenkin karanteenimaailman sääntöjä kertaava Väistämisvelvollinen, joka tosin tuli käsiteltyä jo vuosi sitten. Muistetaan silti vielä hetken verran ne säännöt, jotta saadaan tauti selätettyä.

Mika Roth

Jesse Christian: Niin kuoli kaunis päivänsäde

Jesse Christian on Oulun suunnilla vaikuttava soittaja, joka on aiemmin vaikuttanut useammassakin eri yhtyeessä. Soolotuotantoa herralta ei ole aiemmin kuultu yhtä sinkkua enempää, joten Niin kuoli kaunis päivänsäde EP on Jesse Christianin debyytti EP.

Esikoinen on kolmen biisin ja noin 11 minuutin mittainen annos angstista rockia, josta tekijä itsekin on löytänyt siltoja kasarin ja ysärin aikoihin. Kaavan tosin lyö päreiksi keskimmäisenä kuultava Ikuinen romanssi, jolla voi aistia rakkauden rautalankaan ja Baddingiin. Tietysti popimmankin ilmaisun kainalossa on kasaria, mutta fiilikseltään biisi on enemmänkin kuusaria. Avausraita Hajanainen puolestaan grungeilee aikansa, raskaamman sähkösärökitaravallin istuessa seattlemaiseen maisemaan. EP:n yllätysnumero on ankkuriksi sijoitettu Hüsker Dü -lainakäännös, jossa Dianesta on sukeutunut Maria. Kelpo versio, mutta nostan Therapy?-version kyllä tämän edelle.

Kaksi säröistä raitaa, yksi poppailu vanhemmissa lavasteissa ja pari loistavaa ideaa, joten saldo ei ole hullumpi. Rakkaus tekee meistä kaikista hulluja, mitä jokainen raita osaltaan korostaa, mutta vielä jäi totaalinen räjäytysnumero uupumaan.

Mika Roth

JJ Nybergh & The Bluesradiators: Trouble No More / Hitblues

Toisille blues tarkoittaa sitä, että sydän on ottanut siinä määrin osumaa, että kitarasta irtoaa vain pitkiä ja hiljaisempia nuotteja. Toisille se tarkoittaa sitä, että bluesvasaraa pitää heilutella entistäkin mittavammassa kaaressa, jotta surun saa puristettua ulos puserosta.

JJ Nybergh & The Bluesradiators kuuluu mielestäni ennemminkin jälkimmäiseen joukkoon ja pitkän linjan soittajista koottu uusvanha bändi ei rajaa itseltään pois edes rockin ja funkin vehmaita laidunmaita. Etenkin tämän kahden biisin mittaisen sinkuran B-puoli antaa bluesmailojen laulaa armotta, rockin roiskuessa kuin The Georgia Satellites olisi siirtynyt etelästä pohjoiseen härmään. Hitblues iskee ja meuhkaakin lähes neljän minuutin ajan, jättäen armottoman blues-janon jälkeensä. A-puolen Trouble No More seurailee sen sijaan uskollisemmin John Lee Hookerin jalanjäljissä, vaikka askeleen ei annetakaan raahata. Juuristo on hallussa, mutta blues ei ole peittänyt tälläkään erää kaikkea alleen.

Sinkulle luvataan jatkoa ja ainakin EP-levyä on tuloillaan, joten bändi kannattaa tsekata tulevilla kesän keikoilla joihin uskotaan – ainakin saatesanoissa – vankkumattomasti.

Mika Roth

Joordan Mackay: In One Fell Swoop, Pt. 1

Joordan Mackay on mystisyyden verhon taakse kätkeytyvä säveltäjä-sanoittajaduo, jonka uusimmalla julkaisulla vokalistiksi on kiinnitetty Juki Välipakka. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli sinkkubiisi And We Will Burn, joka ehdittiinkin julkaista jo viime vuoden puolella.

Nyt sinkku on saanut kylkeensä kuusi muuta biisiä ja kokonaismitta huitoo jo lähemmäs puolta tuntia, joten kyseessä on kunnon minialbumi. Joordan Mackayn mahdollisen hahmon ympärille luodaan mystisyyttä, mutta on kyseessä sitten minkälainen kalajuttu tahansa, niin americana sujuu kyllä taidokkailta soittajilta luonnikkaasti. Pedal steel ja lap steel saavatkin soida, Välipakka puhkuu kaihoa ja taikaa vokaaleihin, eikä soitinpalettia pidetä suotta kapeana. Special Delivery Man lupailee hännänveivausta ja rauhallisemman loppupuoliskon balladitriosta Never Get Rid of Me menee Tom Waits -pastisseineen juuri sopivan waitsmaisesti överiksi.

Suuria tuntoja, pienimuotoisia hetkiä ja sovituksia, jotka saavat ehkä kyyneleenkin puristumaan silmäkulmaan. Jäin tosin kaipaamaan enemmän And We Will Burnin kaltaisia rahdun äänekkäämpiä numeroita joukkoon, sillä tunnelmointi on nyt äärimmäisen karsittua.

Mika Roth

Madu: Eternal Slumber Party

Sooloilemaan viime vuonna ryhtynyt Madu osui kahdesti keskelle synaisia ja kolkkoja tanssilattioita, kun Home of Strangers pisti jyrkän tanssivaihteen silmään ja Catcher in the Bourbon sekoitti darkwavemaisemman cocktailin ihmeteltäväksemme ja nautittavaksemme. Yllättäen kumpikaan sinkuista ei ole mahtunut ensimmäiselle EP-levylle, joten materiaalista ei näemmä ole pulaa.

EP on rakennettu siten, että jokainen kappale on aina edeltäjäänsä pidempi. Näin puolittain intromainen Eternal Slumber Party on enemmänkin silkkaa johdattelua urbaanin sinisiin äänimaisemiin. Hieman myöhemmin Plastic Bag kikkailee jo synapopin palasilla lähes neljän minuutin ajan ja Stay Out of Crowded Places maalailee kasaripopahtavia pilviään jo yli neljän minuutin verran.

Uskallan kuitenkin väittää, että merkittävimmät raidat löytyvät em. numeroiden väleistä. Remote CTRL osaa yhdistää saksalaisen kolkkouden ruotsalaiseen synatarttuvuuteen, kuten vain Covenant koskaan. Eikä Madu jää kiinni klisheiden kierrätyksestä, saati sitten soundien apinoinnista. Sinkkubiisi Necromancer on biittinsä ja tartuntapintojensa puolesta osapuilleen täydellinen synatanssipommi, jonka tempo on riittävän kiivas ja kurvejakin on tarvittava määrä.

Mika Roth

Neighbourhood Tower: Terror & Silence

Neighbourhood Tower on yhden miehen musiikkiprojekti, joka alkoi vuoden 2018 tietämillä. Tyylillisesti Neighbourhood Tower oli vielä ensimmäisellä julkaisullaan selvemmin dreampopin äärellä, mutta uuden EP:n myötä soundi on muuntunut kitaravetoisemmaksi. Viime vuonna projektilta ilmestyi A Wave of It All -sinkku, mutta EP:lle kyseinen kipale ei ole mahtunut.

Viidestä numerosta toisena kuultava Falling Was Easy on ainoa viiden minuutin rajapyykin ylittävä, mutta tuo torvisoundien ja keinuvan rytmin kanssa pienin elein leikkivä veto on mielestäni nipun persoonallisin. Sen sijaan heleälle kitaralle ja koukuttavalle bassolinjalle perustansa laskenut Old Wounded Tree saattaa olla joukon radiokelpoisin siivu. EP ei ole kuitenkaan vain nippu biisejä, sillä sen sulkeva Escape on mitä kaunein loppuluku, instrumentaalikappaleen äänekkäämmän keskiharjanteen summatessa tavallaan kaiken kuullun ja koetun hienoin nuotein.

Neighbourhood Tower osaa ottaa perinteisestä kitarapopista, shoegazesta ja dreampopista pieniä muruja, joista on syntynyt hämmentävän tuoreilta kuulostavia numeroita. Tiedän vallan mainiosti, että näitä jekkuja on käytetty The Curen nuoruuspäivistä lähtien, mutta niin vain kaavojen avulla puhkeaa täysin uusia ja erilaisia kukkia.

Mika Roth

Rane Rautiainen & Paha Kaksonen: Viimeinen virhe

Rane Rautiainen & Paha Kaksonen on pitänyt itsensä aktiivisena korona-aikana. Sinkkua on lykätty ulos tasaiseen tahtiin ja nyt on vuorossa EP, joka niputtaa sinkkuja sekä antaa lisää ajateltavaa.

Ronskia ja rapaista rockia edelleen suosiva combo on selvästi löytänyt tasapainonsa ja kulttibändi Rajuilman vokalisti Rautiainen on asettunut osaksi bändiä. Vokaaleissa keulamiestä tuetaan yhä jykevillä taustalauluilla/huudoilla, mikä antaa potkuihin voimaa kummasti. EP:n kärkeen tarjotaan heti kunnon iskuparia, kun sinkkuina ilmestyneet Raivotar ja Portot Andromedan ladataan maisemaan. Kauniimpi sukupuolihan se saa härmän jullit meuhkaamaan, kunnes on tullut aina ottaa Naula päähän. Eikä tämä ole mikään rakennuskonevuokraamon varoitusbiisi, vaan suuntana on baari.

Seksiä ja viinaa, minkä lisäksi lisää viinaa ja seksiä. Kuka niitä huumeita tässä enää kaipaa? Niinpä Lakanat laulaa ja se Viimeinen virhe on tietysti myös lemmenseikkailujen aiheuttama. Aihepiiri voi olla rajattu, mutta kuuden kipaleen EP-levyä ei pääse kutsumaan musiikillisesti yksipuoleiseksi. Nauloja lentää, osa osuu kohteeseen, mutta kaikista jää kyllä jäljet. CD-version bonuksena vielä Viski verenä virtaa -sinkku.

Mika Roth

Revival Hymns: Birth Pains

Voin sanoa päiväni pelastuneen, kun Revival Hymnsin uusi EP tuli arvioitavien pienten joukosta vastaan. Olen yhä sitä mieltä, että Pauhu on viiden tähden albumikokonaisuus, ja kiekko on pyörinyt tämänkin vuoden puolella soittimessa. Maailma on kuitenkin mennyt eteenpäin sitten vuoden 2014, eikä Birth Pains EP:tä tarvitse enää hypistellä käsissään. Ei ainakaan fyysisenä kappaleena.

No, musiikki toimii yhä ja korvat tunnistavat tutut shoegaze/krautrock -tuulet, jotka tekevät näistä kolmesta raidasta niin ainutlaatuisia. Heleästi helkkyvä ja herkullisen ohueksi kuulotettu We Saw It Light Up the Whole Sky hohtaa ihmeen lailla, oikeuttaen jopa pitkän nimensä. Pienet käännökset tekevät biisistä eloisan, kappaleen polveileva sovitus ja avoin soundimaailma vain vahvistavat lopputulosta ja jälleen kerran näennäisesti tutuista aineksista on luotu jotain uudelta tuntuvaa.

Revival Hymnsin korista löytyy kuitenkin monenlaisia hedelmiä, eikä yhtyeen tarvitse nojata vain yhteen kaavaan. Sinkkunakin julkaistu Praise For the Bereft on selvemmin brittiläisen kitarapopin säännöillä pelaava numero, kun taas Farewell, Mirage antaa kaihon kasvaa seinustojaan pitkin, sortumatta silti murheiluun – ja koetaanpa lopussa vielä yllättäen uusi alku.

Mika Roth

Sonja Inari: Nälkä

Helsinkiläinen alt-pop artisti Sonja Inari yllätti vuosi sitten Sä loistat valoo -sinkullaan. Elektroninen ja orgaaninen sekoittuivat ja sotkeutuivat toisiinsa, virtaviivaisen urbaanin soundin hävittäessä rajat ympäriltään. Jo tuolloin oli puhetta EP-levystä, josta on nyt tullut totisinta totta.

Nälkä on kuuden biisin mittainen EP, jonka pinnan alta paljastuu mielenkiintoisia kaavoja sekä omaperäisiä ratkaisuja. Biisit rakentuvat rytmistään ylöspäin, vuoksimaisesti virtaavien äänten muodostaessa aaltoja, mutta balanssi on toistuvasti hieman pielessä. Sonja Inarin vokaalit rytmittävät biisejä myös vahvasti ja antavat niille persoonallisen nykivän tunnun, kun seinät tahtovat kaareutua kroonisesti pään ylle. Medusa on tämän lievästi toisiaan vastaan sotivien rytmien huipentuma, joka tuntuu kahden biisin onnekkaalta kolaritulokselta. Lievästi nyrjähtänyt äänimaisema onkin Sonja Inarin käsissä vaarallinen ase, jonka avulla biisit jäävät nopeasti mieleen.

Miltä maailmanloppu näyttää vääristää upeasti intiimit hetket ja Ei meistä jää jälkeäkään räjäyttää potin kertosäkeessään, joka on yllättävänkin radioystävällinen hetki tunteiden myrskyjen keskellä. Onnen perässä meistä jokainen kaiketi juoksee, mutta mistä siinä on edes kyse? Samaa pohtii nimellään jo oleellisen kertova Mä en osaa pitää kiinni kädestä, jossa katsotaan jo seuraavan kriisin tuolle puolen. Tulin aiemmin verranneeksi Sonja Inaria hieman Norjan Auroraan, mutta EP:n mitassa on jo pakko miettiä nuoren Kate Bushin mahdollista vaikutusta.

Mika Roth

Veli-Rekka & Rokut: Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa

Toisinaan ensivaikutelma osuu musiikinkin saralla hämmästyttävän oikeaan ja kertoo paljon oleellisesta aiemmin tuntemattomasta yhtyeestä/artistista. Veli-Rekka & Rokut hämmensi rakentavalla tavalla aiemmin tänä vuonna julkaistulla Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa -sinkullaan. Ryhmä löysi näet tilaa itselleen folkin, popin, iskelmän ja progeisen rockin välistä.

Mainion sinkun mukaan nimetty EP pitää sisällään nimibiisinsä, sekä neljä muuta raitaa. Mikä on sun helvetti murisee matalasti rautalankavahvisteisesti, kuin Twin Peaksin hämyisissä baareissa konsanaan, Mansikkamaa rääkyy karnevaalioutorockin kainalossa elon tuskaansa ja Ole rauhassa surullinen on kiistatta yksi depressiivisimmistä numeroista, joita olen pitkään aikaan kuullut. Jokainen biisi nojaa vahvasti teksteihin, joissa tajunnan virtaus, terävät huomiot ja sisäiset demonit vetävät köyttä.

Veli-Rekka & Rokut taitaa outorockin salat, mutta ei kuulosta suoraan miltään edeltäneeltä suuruudelta, vaikka satunnaiset sirpaleet muistin reseptoreita törkkivätkin. Yhtye ei myöskään kaadu tarpeettoman kikkailun kuoppaan, vaan osaa pitää ilmaisunsa riittävän suorana, mutta kaukana formaattiradioiden hyväksymistä/vesittämistä maisemista.

Mika Roth

Lukukertoja: 3621