Pienet
Pienet - Huhtikuu 2021
06.04.2021
Antti Lötjönen / Koma Saxo: Erzeben Strasse / Erzeben Koma
We Jazz Records
Miksi sörkkiä jotain jo aiemmin tehtyä, saattaisivat monet kysyä, mutta eikö versioinnissa ja sovittamisessa ole nimenomaan kyse myös uuden löytämisestä. Tällä seiskatuumaisella Antti Lötjönen versioi omaa biisiään, Erzeben Strassea, joka siis löytyy vuoden takaiselta Quintet East -albumilta.
Alkujaan yhdeksänminuuttisesta jätistä on muovautunut alle viiden minuutin mittainen seikkailu, jossa svengi on kyllä kohdillaan, mutta Karibian maisemat ovat vaihtuneet New Yorkin menneisiin päiviin. Leppoisa ja eloisa kipale on tietysti parhaissa käsissä, koska Lötjönen on saanut bändinsä huippumuusikot irrottelemaan kanssaan. Verneri Pohjolan trumpetti ja Mikko Innasen sekä Jussi Kannasteen saksofonit ovat yhtä korvakarkkia, rytmiryhmän pistellessä parastaan.
Koma Saxo ottaa samaisen kipaleen käsittelyyn, mutta koska muoto on jo siinä määrin muuttunut, lienee otsikon Erzeben Koma osuvampi nimilappu. Nyt siirrymme nykivämpään ja jouhevampaan soittoon, levottoman pohjan kutitellessa korvakäytäviä. Biisi kulkee samaan aikaan kuin kahdella eri vaihteella, mikä luo todella vinon tunnelman – hyvällä tavalla.
Vapaata jazzia, vapaata ajattelua ja vapaita ääniavaruuksia. Tämä on täydellistä musiikkihoitoa kevään odotteluun, ja suositellaan nautittavaksi runsaina määrinä.
Mika Roth
Dada Samara: Tyhjäkäynnillä
Dada Samara on seitsenhenkinen turkulainen yhtye, jonka ensimmäinen julkaisu on viiden raidan ja peräti päälle 27 minuutin mittainen annos progehtavaa poprockia. Tietenkin otsikko ei ole tässä yhteydessä mitenkään lupaava, mutta ehkäpä tyhjäkäynnistäkin on löydettävissä positiivinen kulma?
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kuulaaseen äänimaisemaa, joka hallitsee jokaista raitaa. Naisvokalisti laulaa pienimuotoisuutta vaalien, eikä bändikään lähde revittelemään sähkökitaroineen kaikkineen sen kummemmin. Vaikka yhtye sai alkunsa vasta vuonna 2019 ja tässä on ollut koronaakin hidastamassa yhteenhitsautumista, niin ainakin studion puolella paketti on saatu jo kohdilleen. Niittyjuola sovittaakin popkoukkua mukavasti kainaloon ja Suden hetki pistää svengisaapasta lattiaan tyylillä.
Terävän kärjen takana onkin sitten lievästi tasaisempaa eikä esimerkiksi Aikamatka oikein pääse irti lähtötelineistään. Samaa ladamaista laiskuutta on aistittavissa myös Juhannustaikoja-biisissä, joka ei suostu hyödyntämään sovituksesta avautuvia maalipaikkoja. Kaunista kyllä, heleää ja hentoistakin, mutta voisiko edes joskus puristaa lujemmin – tai vaihtoehtoisesti ottaa oikein kunnolla iisimmin? Laidat pitäisi saada kauemmas keskustasta, sanoisin.
Mika Roth
Gazeless: Memory Screen
Helsinkiläinen Gazeless julistautuu olevansa superkokoonpano, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa jäsenistön historiaa mm. Dark Buddha Rising ja Lighthouse Project -yhtyeissä. Memory Screen EP on ryhmän esikoinen ja vokaalien rinnalla paukkuvat rummut, basso sekä pari kitaraa, eikä siinä muuta tarvitakaan.
Neljän biisin paketista ei löydy nimikipaletta yhtyeelle tai EP-levylle, mutta ankkuriraita Attention Reflection onnistuu jo kiitettävästi yhdistelemään 90-luvun angstista kitarasoundia hieman tuoreempiin tuuliin. Takavuosina Jake olisi saatettu yhdistää sittemmin hieman muodista tipahtaneeseen ’emo’-termiin ja Expiry antaa kunnon juurihoitoa matalataajuuksillaan, mutta pakan vahvin valtti on kärkeen sijoitettu Kowtow. Tosin erot iskujen välillä ovat harmillisen pieniä, eikä totaalista potin räjäyttäjää löydy joukosta.
Eihän surisevaa ja valittavaa angloamerikkalaista kitaramöyhennystä tarjoileva yhtye varsinaisesti mitään neitseellistä tannerta auraa, mutta tekijät osaavat asiansa ja tietävät suuntamerkkinsä. Ehkäpä vastaisuudessa spektrin laajennus kevyempään ja hivenen raskaampaan loisi kuitenkin vahvempaa tarttumapintaa?
Mika Roth
Grind 3: Live@HerttoniemiPaahtimo Sounds
Grind 3 on basisti Ari-Pekka Kauppisen, rumpali Ilkka Oksasen ja kosketinsoittaja Antti Lähdesmäen muodostama trio. Yksikään herroista ei grindaillessaan laula, mutta eipä sanoille toisaalta ole tarvettakaan, koska kolmikon luoma moderni ja riemukas jazz osaa sanoa kaiken sanoittakin.
Trion soundi on saatekirjettä lainatakseni ”syntynyt ahtaassa, ikkunattomassa treenikopissa”. Kolmikko on viettänyt kyseisessä kopissa lukemattomia tunteja sulkeutuneena maailmalta, ja näin on syntynyt omaperäinen soundi. Kappaleissa taasen on samaan aikaan ahtaalta ja ilmavalta vaikuttava fiilis, josta voi löytää aina vain uusia pieniä kulmauksia, tiloja ja soppia. EP:n kolmesta raidasta avaaja Afro ja sitä seuraava Rusinarasia ovat kiireisempiä lasketteluita, kun taas ankkuriraita Tolvana kulkee huomattavasti hitaammin, hiljaisemmin ja pohtivammin.
Nimiä en lähde kommentoimaan, mutta totean trion hallitsevan kolikkonsa kummankin puoliskon. Jokainen hetki on perusteltu, ja etenkin Afro osaa yhdistää kuhisevan kuplinnan seesteiseen pohdintaan. EP:tä kuunnellessa ei voi mitenkään pysyä murheellisena – siihen Live@Herttoniemi on aivan liian nostattava kokemus.
Mika Roth
I AT LAST: MagentaInverse Records
Vuonna 2019 perustettu I AT LAST rysäytti metalcorellaan melkoisen lekan vajaa vuosi sitten, kun äitienpäivän tienoilla ilmestynyt Mother puristi ja kuritti. Lähes kuusiminuuttinen sinkkuveto oli jykevyydessään haastava sulateltava, mutta nyt olisi siivun lisukkeina myös neljä muuta raitaa.
Vasta parin vuoden ikäinen orkesteri johdattelee kuulijan pesäänsä sangen yllättävällä raidalla. Lilian on näet ennemminkin synaballadi, jolla ei ole juuri mitään tekemistä EP:n muiden kipaleiden kanssa. Nätti ja kauniisti kasvava biisi, ei siinä mitään, mutta keskitytään nyt siihen turpasaunaan. Motherin voima onkin jo tuttu, mutta sitä edeltävä Wake taistelee tiukasti valtiaan valtikasta, etenkin raskaiden myllytysvaiheidensa ansiosta. Melkoinen metallijätti on myös eeppisempää ulkorataa kiiruhtava From Within, jolle kertyy mittaa huimat seitsemän minuuttia.
Magenta sijoittuu sinisen ja punaisen välille, aivan kuten I AT LAST tuntuu sijoittuvan metalcoren, äärimetallin ja progehtavan deathin välimaastoon. Debyytti-EP:tä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua tasaiseksi, mutta se on ehdottomasti lupauksia antava.
Mika Roth
Kampela: Pitkäjänteisyyden ääni
Tamperelainen Kampela on vuonna 2015 perustettu kitarapoprock-yhtye, jolta on aiemmin ilmestynyt ainakin kaksi EP-levyä. Kolmatta kierrosta saatiin odottaa jokunen vuosi, mutta mihinkäs sitä nykymaailmassa on toisaalta kiirus.
Entä miltä kuulostaa Pitkäjänteisyyden ääni? Ei, se ei ole missään nimessä pitkäveteistä, vaan ennemminkin lämpöisen rock’n’rollin, suomirockin ja amerikkalaisen poprockin kuuloista. Vain nimibiisi ylittää viiden minuutin rajan, ja tuolloinkin meno on kipakan rempseää kitarasooloilun karatessa sopivasti lapasesta. Valtionkonttorin naiset kierrättää vanhaa kunnon Peitsamoa, sekä paria muutakin rock’n’roll klishettä, mutta muodon puhtaus saa pistesaldon kääntymään plussalle. Samoista palikoista kasattu Syntynyt tällaiseksi saa myös pään nyökyttämään, rockin kapinallisuuden muistuttaessa itsestään.
En keksi mitään erityisen hienoa ja erinomaista Kampelan EP-levystä, mutta toisaalta: siinä on kaikki kitararockin tarvittavat elementit mukavasti tiiviissä pinossa. Esimerkiksi Tie on taidettu tehdä jo pariinkin otteeseen eri nimillä, mutta mitäpä noista kun lääkkeet toimivat.
Mika Roth
Kepa Lehtinen: Face Plant
Mitä tekemistä skeittaamisella ja thereminillä on keskenään? Ainakin skeittaamista harrastava Kepa Lehtinen, joka pohjusti uutta EP-levyään jo viime vuoden puolella hienolla The Fall -sinkulla. Face Plant ei millään tavoin lässähdä betoniin naamalleen, vaan saa sen kuvitteellisen laudankin lentämään.
EP-levylle on päätynyt kuusi raitaa, joista kaikki kestävät kahdesta kolmeen minuuttia. Tunnelmalliset instrumentaalikappaleet ovatkin eräänlaisia tuokiokuvia, hiljaisia ja lumoavia hetkiä, joissa theremin sulautuu soittimena entistä syvemmälle pianon ja kontrabasson väliin. Yhdessä nämä soittimet muodostavat kudoksen, jossa tunteet vellovat toisinaan hyvinkin vahvoina. Lockdown äityy suorastaan väkeväksi ja Kontulan uusi muoto kirkastaa pianollaan synkimmänkin taivaan.
Kepa Lehtinen on hionut thereminin, pianon ja kontrabasson yhteistyön nyt jo niin pitkälle, että yhdessä nämä soittimet muodostavat tyystin omanlaisensa soundin. Sävellysten vahva elokuvamaisuus ja niiden puhuttelevat äänimaisemat ovatkin parasta lääkettä sielulle näinä pitkittyneinä karanteenihuoliaikoina.
Mika Roth
O. Fagerlund Project: Function
O. Fagerlund Project on musiikintekijä Ove Fagerlundin johtama yhtye, joka esittää jazzahtavaa ja monilla eri mausteilla rikastettua poprockia. Vai onko tämä poprockia vahvoilla jazz-vaikutteilla? Niin tai näin, genrerajat menettävät merkityksensä Fagerlundin siirtyessä kohteesta toiseen. Entä miten kansikuvan texwillermäinen hahmo tai sen kissanaismainen ilmestys liittyvät mihinkään? Ei aavistustakaan, mutta nautitaan nyt vain matkasta.
EP:n kolmesta raidasta keskimmäinen on Function & Form, joka osaa aina yllättää progehtavine osineen ja 70-luvun taiderockin muistumineen. Mittaakin zeppelinmäiselle tripille kertyy päälle 8 ja puoli minuuttia. Tuon kummallisen keskipisteen etupuolella Lady of the Snow jazzailee ja groovailee viehkeästi, Fagerlundin ja Alisa Heinilän laulaessa hienosti toisilleen. Ankkuriraidaksi on kiinnitetty puolestaan herkän hiljainen instrumentaalikappale Zeitgeber, jonka karun paljaissa muodoissa on koskettavaa puhtautta.
Saatesanojen mukaan EP täydentää aiemmin julkaistua Upland-albumia, mikä selittänee tavallaan tyylillisen kirjon. Halusin kuitenkin kuunnella uuden materiaalin irrallaan vanhasta, sillä jokainen näistä kolmesta luvusta ansaitsee oman valokeilansa. Mielenkiintoista, erilaista ja livetilanteessa (jahka niitäkin saadaan taas nautittavaksi) taatusti kokemisen arvoista.
Mika Roth
Obscure Fate: Raven’s CallInverse Records
Obscure Fate on paltamolainen metallibändi, joka sai alkunsa jo vuonna 2008 kitaristi Kaleva Kovalaisen sooloprojektina. Aiempaa julkaisuhistoriaa ryhmältä ei löydy, mutta se tarpoo ylpeydellä perinteisen, mutta samaan aikaan sopivasti modernin metallin tuimissa korvissa.
Neljän biisin mittainen EP tuntuu liikkuvan suhteellisen synkissä tunnelmissa, ankkuriraita Raven’s Callin ennustellessa peräti viimeisen esiripun laskeutumista. Ryhmän metalli ei kuitenkaan hidastu tummista sävyistä, vaan ennemminkin kerää niistä voimaa ja virtaa. EP:n sinkkulohkaisuksi valittu Black Moon prässää ja likistää oikeista kohdista, mutta silti nostan rohkeasti eteen myös murisevamman Lucid Dreamin. Samoin kompaktimpaa muotoa edustava Ancient Evil pystyy kiteyttämään tahollaan olennaisen kolmeen ja puoleen minuuttiin, mistä hatunnostoa sovitusosastolle.
Raven’s Call luo raskaan mutta hieman epätarkan kuvan bändin metallitaivaasta. Perinteisyys on ilmeistä, samoin deathin ym. rankempien suuntausten suosiminen, mutta mitään kovin omaperäistä avaus ei vielä tarjoa. Kelpo perusrutistelua.
Mika Roth
Planeetta 9: Pirun piiska
Planeetta 9 yhdisteli jo alkuvuodesta sangen onnistuneesti Baddingia Black Sabbathiin, kun sinkkubiisi Pirun piiska julmisteli tummalla groovellaan. Nyt loistava sinkku on saanut kylkeensä kolme muuta raitaa, kun samanniminen EP on saapunut hilaamaan myrskypilviä taivaittemme peitoksi.
Kokonaisuudessa Sabbath selättää Someron pojan, mutta yhtälö ei ole niin yksinkertainen sitten kuitenkaan. Vakuumilapset messuaa vähintäänkin puolittain Kingston Wallin perinnöstä vaurastuneena, eikä kotimaisen progehtavan outorockin muutkaan jätit liene tekijöille tuntemattomia. Olen silti vakuuttuneempi, kun kuviot pidetään piirun verran suorempina ja popahtavampien koukkujen edestä ei lyödä ovea säppiin. Todistusaineistona toimikoon vaikka Sama hauta -biisin kertosäe, plus taustalla väijyvät kiipparit, joilla osataan tehdä prikulleen oikea määrä maalailutyötä.
Mikä nostaa EP:n hyvästä keskikastista kärkikahinoihin on kuitenkin se kiekon ’vaikea biisi’, sellolla vahvistettu ja rauhallisena pysyvä Juoksuhiekkaa. Sinkkubiisinä veto olisi aivan hukassa, mutta EP:n kolmantena raitana se syventää ja vahvistaa kuvaa, jonka yhtye itsestään luo.
Mika Roth
Purkkapäivä: Tinderit sekaisinKiller Records Finland
Olen kuullut bubblegum popista ja tietysti punkista, mutta mitäs ihmettä sellainen purkkapunkki sitten on? Tuohon kysymykseen meille antaa oman vastauksensa tamperelainen Purkkapäivä. Kestääkö maku siis raskaankin jauhannan, vai onko kyse vain liian suureksi puhalletusta kuplasta?
Ensin posahtaa silmille Tinderit sekaisin, joka nimensä mukaisesti tarinoi somedeittailun monista probleemista. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy juustoisen käppäisiin soundeihin, jotka ovat kuitenkin lo-fi sellaisella hyvällä tavalla, etenkin kun koskettimet jaksavat kyntää kasaria syvältä. Punkkia – no joo, hauskaa poprockia – enemminkin sitä. Ei liian tahmeaa, eikä toisaalta tarpeettoman sokerista. B-puoliskoksi on sijoitettu The Lillingtonesilta lainattu Purkkapoika, joka nostaa punkkipitoisuuksia kummasti. Vilahteleva jenkkihymy on tietysti korni, mutta minkäs teet kun rakkaus vie.
Purkkapäivä nostaa hymyn huulille, sitä en kiistä. Eihän tässä oikeasti mitään uutta ole, mutta saman vanhan purkan jauhaminen saattaa toisaalta olla joskus hauskinta puuhaa. Reipasta, hivenen punkahtavaa ja kyllähän nimibiisi tarttuu nopeasti kuin purkka tukkaan. br>
Mika Roth
Rosewood: Revival Movement
Espoolainen Rosewood perustettiin vuonna 2017, mutta trion jäsenistöltä löytyy jo huomattavasti historiaa musiikin parista. Niinpä ei ole mikään yllätys, että rock-yhtyeen musiikki on ehtinyt löytää muotonsa, jos nyt muutamassa vuodessa on tapahtunut myös tyylillinen linjan jalostuminen.
Alkujaan Rosewood takoi huomattavasti värikkäämpää ja punkahtavampaa materiaalia, minkä Dying Kiss of Goodbyes -albumikin osoitti, mutta Revival Movement EP:n kolmella raidalla punkkia on turha odottaa. Sen sijaan trio tarjoaa hiottuja soundimaisemia ja yllättävänkin positiivisia viboja, eli elo koronan alla ei ole synkistänyt ainakaan espoolaisia. Etenkin Guardian Angelia on vahvistettu härskeillä kasarikoukuilla, mutta ei isotukkaisen vuosikymmenen kosketus ole muillakaan raidoilla varsinaisesti tuntematonta.
Soundien ei pitäisi antaa häiritä, mutta budjetin rajallisuus kuuluu harmillisesti etenkin taustojen synarakenteluissa. Lisäksi vähäeleinen laulu jää tarpeettoman alas soundikakussa, jossa variointi ei olisi ainakaan heikentänyt lopputulemaa. Siinä missä albumilla juostiin joka suuntaan, pysytään nyt tarpeettoman tiiviissä nipussa. Saisinko seuraavaksi jotain näiden puolivälistä, kiitos?
Mika Roth
Solus: M/S ChaosTaboo Music
Solus on raumalainen yhden miehen raskasmetalliprojekti, joka sai alkunsa vuoden 2014 tienoilla. Viime vuonna syntyi päätös projektin profiilin nostosta ja Solusin esikoisalbumi ilmestyikin marraskuussa. Nähtävästi materiaalia on ehtinyt kasaantumaan vuosien saatossa enemmänkin, sillä M/S Chaos on viiden uuden biisin muodostama EP.
Uuden pikkukiekon biisejä sitoo toisiinsa meri. Syvät vedet ovat vaarallisia, armottomiakin, mutta samalla ne yhdistävät kansoja ja paikkoja toisiinsa. Mistään lassemårtensonmaisesta svengailusta ei kuitenkaan ole tietoakaan, sillä esimerkiksi Costa Concordian pelkurikapteenista kertova Cpt. Coward on melkoista turpasaunaa alusta loppuun saakka – aivan kuten pitääkin. Ainoa neljän minuutin aallonharjan ylittävä numero on kiekon pääteos M/S Chaos, joka puolestaan on innoittunut M/S Estonian murhenäytelmästä. Asteen koukeroisempi jyrnytys lasketaan plussaksi, lainatut radioviestit eivät sen sijaan oikein istu kuvaan, tai niille olisi pitänyt antaa vielä selvemmin oma osuutensa/äänensä.
Solus takoo ja rypistää voimalla, mutta itse jäin kaipaamaan pientä lisäkirjoa paukkeeseen. Tietysti ankkuriksi sijoitettu Way Back on muodoltaan balladi, mutta siivu vaikuttaa itsessään keskeneräiseltä, sekä väärään paikkaan päätyneeltä. Pientä ristiaallokkoa ja vahvaa usvaa, mutta Solus luovii sentään vaarallisimpien karikoiden ohitse.
Mika Roth
Uusi Manner: Nää on näitäSamsara Records
Jyväskylän suunnilta kotoisin oleva Uusi Manner julkaisi reilu kolme vuotta sitten Musta vuosi -pitkäsoiton, jolla ryhmän akustispohjainen folkpop soi toisinaan sähköisemmin, toisinaan taas heleämmin.
Uudella EP:llä raitoja on neljä ja niitä tuntuu yhdistävän erityyppinen epävarmuuden tunne. Nää on näitä pohtii arjen kulkua hivenen melankolisesti, jopa surumielisesti, kun arki kulkee seitsemän päivän segmenteissä hiljalleen ohitse – vai onko elossa kyse juuri siitä? Häälaulu on lievästi countrylle maistuva rakkauden ylistys, joka muistuttaa arjen kiireiden keskellä siitä asioista tärkeimmästä, kun taas Lusikat jakoon sijoittuu bändin rokimpaan osastoon. Otsikkohan kertookin jo olennaisen lyriikoista. Amerikkalaista maisemointia suomalaiseen tunneavaruuteen sekoittaa puolestaan EP:n sulkeva Valo, jolla lap steel -kitara kaihertaa jälleen sydäntä rinnasta.
Aikuisuus on musiikin yhteydessä usein lähes kirosana, mutta Uusi Manner kuulostaa positiivisella tavalla kypsältä sekä aikuiselta. Elämä voi koetella ja kolhia, eikä arki ole kiiltokuvamaista, mutta kaiken se kyllä kestää – näähän on nyt vain näitä.
Mika Roth
V. Härkönen: PatsaspuistoSoit Se Silti
Siitä on melkein päivälleen vuosi aikaa, kun V. Härkönen oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Nää juhlat kuolee mut mä aion elää -sinkku muistuu kuitenkin yhä helposti mieleen, sillä Härkösen karsitun synafolkin muoto oli niin ainutlaatuinen.
Vuodessa soundi ei ole muuttunut mihinkään, ei myöskään Härkösen kyky kertoa yksityiskohtaisia tarinoita näennäisen vaivattomin vedoin. Saatesanojen mukaan Härkönen on niitä tarkkailijoita, jotka nappaavat kiinni irrallisista asioista ja väärin kuulluista lauseista, joista sitten kasvaa tyystin uusia tarinoita. Neljän kappaleen mutkissa koetaankin royanderssonmaisia hetkiä, arjen kummallisuuksien asettuessa jotenkin miellyttävästi aloilleen.
Sinkkumateriaalia himoitseville Tiikerikakkuu tarjoaa makoisan siivun kitarapopista, vaikka biisi hiljaisena pidetäänkin. Samoin Joona ei taaskaan tajuu olisi ollut helposti muutettavissa radiokelpoiseksi poppimöhkäleeksi, mutta siitähän Härkösen ilmaisussa ei ole kyse. Nämä kappaleet leijuvat vapaina kuin leijat, joita sitoo maahan ainoastaan pieni nyöri – jos sekään. Kauniita kuvia, koskettavia tunnelmia, taiten piirrettyjä luonnoksia.
Mika Roth
Lukukertoja: 2958
Artistihaku
Pieniss� my�s
