Pienet

Sinkut II - Maaliskuu 2021

12.03.2021

Aero: Juokse tyttö
Disco Blanco

Aero on iloista poppia, menevää poprokkia ja hieman tanssilattian rytmejäkin yhdistelevä yhtye, jolta ilmestyi kasa sinkkuja ja ainakin yksi pitkäsoitto 10-luvulla. Muutaman vuoden mittaiselta julkaisutauolta palaava combo on sama asia kuin laulaja Henna Jokela-Lohenoja ja kitaristi-instrumentalisti Mikko Lohenoja. Musiikin avulla kaksikko tutkii elon mysteereitä ja ihmeitä, sekä etsii paikkaansa alati muuttuvassa maailmassa. Juokse tyttö -sinkku on ensimmäinen lohkaisu toukokuuksi luvatulta pitkäsoitolta, joten Aero on toden teolla tullut takaisin.

Juokse tyttö juoksee kepeän kantavalla askeleella, eikä lähes neljän ja puolen minuutin mitta pistä reisiä lainkaan maitohapoille. Uskaltaisin väittää, että taustalla voi aistia 90-luvun housekaikuja, mutta pinnalla ovat 20-luvun tanssipopin palaset. Avarasta äänimaisemasta ja katebushmaisesta kerroksellisuudesta voi löytää paljon orgaanista voimaa, joka häivyttää tehokkaasti kaikki teknologiakammot. Biisistä syntyykin niin nostattava ja voimaannuttava olo, että tuskin tässä jaksaa edes odottaa toukokuuta. Tervetuloa takaisin, Aero.

Mika Roth

Alder Ego: November Ghost
We Jazz Records

Alder Ego on rumpali-säveltäjä Joonas Leppäsen johtama jazz-kvartetti, johon kuuluvat myös trumpetisti Tomi Nikku, tenorisaksifonisti Jarno Tikka sekä basisti Nathan Francis. November Ghost sinkulla nelikko alustaa tietä huhtikuun alkupuolella ilmestyvälle kolmannelle pitkäsoitolleen, joka on saanut kasteessa sangen osuvan nimen: III.

Instrumentaalikappale on tulevan albumin keskelle sijoittuva helmi, jonka veikeässä rytmittelyssä ryhmä vie kuulijaa, mutta ei sorru kuitenkaan brassailemaan tarpeettomasti. Torvien nousuissa ja laskuissa on myös leikkisyyttä, jota rytmipuoli parhaansa mukaan tukee. Kappale aivan kuin astelee kuvitteellisia musiikin portaita ylös ja alas, kuten klassisissa musikaaleissa konsanaan. Basson terhakat juoksut, Leppäsen herkkä työ peltien kanssa ja sopivat iskut – magiikka syntyy kuulijan edessä, aivan kuin musiikki materialisoituisi aaveen tavoin tyhjästä. Kappaleen loppuosa hajottaa tutun kaavan, mutta viimeinen reilu minuutti korostaa jo kuultua ja kohottaa irrottelullaan. Aave vain katoaa marraskuun usviin ja pimeyteen, jättäen itsestään toiveikkaan jälkihehkun.

Mika Roth

Eki Jantunen & Mutkattomat: PienenPieni
Mutkamusic Oy

Biisin nimessä ei muuten ole mitään kirjoitusvirhettä, eli PienenPieni kuuluukin kirjoittaa tässä tapauksessa yhteen pötköön. Maailmassa eivät asiat ole kunnossa, minkä Eki Jantunen & Mutkattomat on myös huomannut. Kannessa jääkarhu huomaa olevan melkoisessa pulassa, mistä ’kiitos’ kuuluu Homo sapiensille ja hänen itsekeskeiselle hääräämiselleen.

Aihe on tärkeä ja Eki Jantunen & Mutkattomat lataa sanojen kylkeen jotain, josta tulee mieleen iskelmä, ranskalainen laulelma sekä mutkan kautta lauantai-illan karaokeillat. Ei tätä välttämättä kauniiksi osaa sanoa, mutta surumielisessä matelussa on samaan aikaan sitä jotain, kenties juuri aiheen johdosta. Muodon leppoisuus ja soiton suoranainen laiskuus hämmensivät aluksi, mutta kun musiikin yhdistää sanoihin, lähtee suurempi kuva järjestymään taustalle. Hiukan hidastetulta Martti Servolta vaikuttava musiikillinen paketti ainakin pysäyttää, ja siinä pysähtyessä kannattaa kallistaa korvaansa Ekin sanoille.

Mika Roth

ESME: Rakasta (feat. Jonzikka)
Music Production Alliance

Joskus kaiken oleellisen biisistä – ja vaikka koko elämästä – voi kiteyttää yhteen lauseeseen, yhteen lainaukseen, joka kertoo kaiken ja niin paljon enemmän. Seinäjokelaisen pop-artisti ESMEn debyyttisoolosinkku päättyy sanoihin: ”rakasta niin että juovun selvin päin”. Siinähän se viesti tästä rakkauslaulusta ja rakkauden koko hullaannuttavasta olemuksesta oikeastaan on, mutta yritetään taustoittaa vielä hieman enemmän.

Rakasta on kaunis balladi, jonka pulssi sykkii vokaalien alla häärivästä pianosta. Piano antaa biisille samaan aikaan hitaan ja kiivaan fiiliksen, ESMEn laulaessa yhdessä Jonzikan kanssa tärkeimmistä tunteista, toiveista, ajatuksista – peloistakin. Rakasta kiiruhtaa reilun kolmen minuutin mittansa kuin pieni, ilmassa leijuva lumihiutale: täysin uniikki, kauneudellaan hurmaava ja hauras. Periaatteessa biisi olisi kaivannut selkeää B-osaa, tai jonkinlaista irtiottoa, mutta samalla tietysti olisi pitänyt uhrata jotain sen ainutlaatuisesta intiimiydestä. Ja elon hiljaisesta kauneudestahan tässä on pohjimmiltaan kyse. Melkoinen avaus julkaisu-uralle joka tapauksessa.

Mika Roth

Highway Queen: Hellfire

Nimellään hieman hämmentänyt Highway Queen on vuonna 2019 perustettu lahtelainen yhtye, jonka metallille haiskahtava hard rock tippuu kovaa ja korkealta. Eli jos luulit tällä olevan mitään tekemistä Nikki Lanen country/americana -sekoitusten kanssa, olet totaalisen väärässä. Ikää yhtyeellä on siis niukasti, mutta sinkkuja on ropissut suoratoistopalveluihin jo neljä kappaletta, ja nyt on viidennen iskun vuoro.

Hellfire takoo soundeillaan isoilla vasaroilla, naisvokalistin sielukkaan laulun asettuessa luonnostaan kärkeen. Kitarat soivat rouheina ja melodisina, ja kuullaanpa matkan varrella kunnon soolokin, josta sopii olla ylpeä. Helvetin lieskat nousevatkin lupaavan korkealle, mutta kaiken rypistelyn ja rytinän väliin olisi kaivannut vieläkin selvempää suvantoa, tai yllättävää väliosaa. Tämä siksi koska nyt taonta starttaa jo puolen minuutin kohdilla, joten iskuhumala tahtoo yllättää viimeisen minuutin aikana. Soundimaiseman selkeys jättää myös hieman toivomisen varaa, vaikka äänivallistot periaatteessa kirkkaita ovatkin.

Mika Roth

Jari Osmo Samuli: Kasuaalii

Jyväskyläläinen modernia poppia luova Jari Osmo Samuli avasi julkaisu-uransa vasta viime kesänä, mutta esikoissinkku Koukussa ehti jo napata itselleen mukavasti näkyvyyttä. Jari Osmo Samuli nojaa uudellakin sinkulla vahvasti elektroniseen rytmipuoleen, mutta äänimaisemaa rikastetaan akustisilla soittimilla, sekä vahvoilla taustalauluilla. Näin äänivalli on jykevä, vaan ei alleen hautaava.

Kasuaalii on tarina rakkaudesta, ja etenkin sen oikean tunteen kaipuusta. Kertoja ymmärtää asioiden olevan periaatteessa kohdillaan, mutta käsien ulottuvilla voisi olla jotain huomattavasti ainutlaatuisempaakin, jos kumpikin osapuoli vain uskaltaisi loikata rohkeasti tuntemattomaan. Treffikulttuuri on näinä päivinä kovin muovista ja kertakäyttöisyyttä korostavaa, johon sielukas flyygeli ja romanttinen akustinen kitara yrittävät falsettihyppyjen kera murtaa säröjä. Tiukka yritys kantaa hedelmää, sillä tämä biisi ei ainakaan ole liian tavanomainen ja normaali.

Mika Roth

Knullburken: Nothing But Empty Promises

Knullburken on hyvinkääläinen vuonna 2020 perustettu skatepunk-yhtye. Nuoresta iästään huolimatta orkesteri on ehtinyt julkaista tänä vuonna jo yhden sinkun, joka saa nyt jatkoa. Eikä siinä vielä kaikki, sillä bändi lupailee jo debyytti EP-levyäkin ilmestyväksi. Skeittipunkissa kantaaottavuus ja poliittinen tiedostavaisuus ovat tuttuja ja turvallisia elementtejä, ja ne ovat kirvoittaneet myös tämän biisin syntymään.

Nothing But Empty Promises -kappale kritisoi planeettamme ’suurten johtajien’ ja enemmän näkymättömistä käsin naruja vetelevien ihmisten toimintaa. Kaikkihan tietävät kuinka planeettamme voisi pelastaa, mutta keitä näistä suurista johtajistamme moinen edes kiinnostaa? Tiukka biisi tikkaa lähes kolmen minuutin verran, mutta bensa ei lopu tankista – ennemminkin päinvastoin. Nopeat kitarat kirmaavat ja vokalistin ilmaisu on riittävän selkeää, jotta huutolaulusta saa tolkun. Vaikutteiksi nimetään mm. Satanic Surfers, mutta vaikka genren opit on omaksuttu yksi yhteen, löytyy biisistä riittävän teräviä koukkuja. Pinnat vielä komeista taustahuudoista, sekä sopivasti vesiä sekoittavasta väliosasta. Nimestään huolimatta mitä lupaavinta.

Mika Roth

Kynnet: Rock’n’roll haamu
Soit Se Silti

Kynnet on palannut, todetaan sinkun saatesanoissa. Ai, olivatko ne jossain vaiheessa poiskin? Kynnet on näet julkaissut joka vuosi uutta materiaalia, vaikka keikkalavoilla heitä(kään) ei ole juuri viime aikoina näkynyt. Voima-lehden kansikuvapoika Teemu Tanner haluaa vielä erikseen korostaa, kuinka Rock’n’roll haamu ei ole koronavuoden innoittama biisi. Se syntyi viime kesänä, kun Yön yli levänneet -albumia työstettiin Tuntematon Numero -yhtyeen kanssa. Jatkoa on siis luvassa.

Niin tai näin, Rock’n’roll haamu -kappaleessa kertoja haluaa välttää kehäraakkiintumisen ja väsähtämisen. Tietysti moni pohtii näinä päivinä, että kannattaako tässä enää jatkaa eteenpäin, kun maailma on kuten on (viittaamatta tietenkään millään tavoin kaikki muita kurittavaan pandemiaan). Omalla rock’n’rollin autiolla saarella Kynnet jatkaa siis boogierokkailuaan, C-kasetit ovat vaihtuneet digilatauksiin ja lo-fi korkeatasoisempaan soundimaailmaan, joten tuskinpa Kynnet päätyy pizzerian nurkkaan soittamaan kebab-palkalla. Ellei se tietysti ole tietoinen valinta.

Mika Roth

Laiska Leppone & Kari Tiilikaine (feat. Timo Kotipoltto): Muussii
3rd Rail Music

Turenkilainen räppikaksikko Laiska Leppone & Kari Tiilikaine ei ole ihan ensimmäistä kertaa tahkon kahvassa, joten rauhallinen ote on herroille luontaista. Tulevan albumin kolmanneksi sinkuksi onkin valikoitunut vanhasta ”elä hättäile, istu mättäälle” -tokaisusta innoittunut Muussii, jolla rento jamittelu määrittelee kaikkea toimintaa.

Ja koska kiirus ei ole, saa sinkkuraita nakuttaa lähemmäs viittä minuuttia, vaikka tekstiä syydetään säkeistöissä toisinaan kiivaallakin tahdilla. Tärkeintä tässä biisissä on – loistavan simppelin kertsin lisäksi – juuri tuo kiireetön fiilis, basson keikkuessa, ukulelen helistessä ja biittien napsuessa vailla turhia angsteja. Pääjehujen tukena häärii Timo Kotipoltto, jonka osuus tuo pientä ryhtiä juuri sopivassa kohdassa. Pinnat myös puolittain maalailevasta ja puolittain harhailevasta sähkökitarasta, joka yhdessä ukulelen kanssa saa hymyn karehtimaan väkisinkin huulilla.

Mika Roth

Laura Moisio: Kirje
Texicalli Records

Laura Moision reilun vuoden takainen Laulaa kun ei voi muutakaan oli niitä levyjä, jotka hautautuivat harmillisesti koronakevään tyrskyihin. Asiaa ei taatusti auttanut se, että materiaali oli Moision surullisinta ja synkintäkin. Kaiken koetun jälkeen onkin mukava huomata, että Moision uuden sinkun – samoin kuin seuraavan julkaistavan kipaleen – teemana on rakkaus. Eikä tässä nyt kärvistellä rakkauden hiilloksen ääressä, vaan Kirje on ihka oikea rakkauslaulu.

Kirje nojaa Moision lauluun ja sitä säestävään pianoon, vaikka taustalla häärii koko yhtye ja äänekkäimmillään soitinarsenaali on lavea. Painopiste on selvästi akustisella korvalla ja Moisio laulaa erittäin, erittäin herkällä ja pehmeällä tavalla. Kirjeen lähtökohta on poikkeuksellinen: kertoja pahoittelee käytöstään ja itsekkäitä valintojaan, ymmärtäen rakkauden olevan vaarassa. Ja kun kaikki on vaarassa, hän on herännyt huomaamaan, ettei halua päästää siitä irti. Ojentunut käsi ja avoin sydän ovat suoria eleitä, niitä korostavat sanat vieläkin vavahduttavampia. Ei ole mitään niin suurta kuin rakkaus, eikä mitään niin haavoittuvaa.

Mika Roth

Liha: Fake

Nimestään huolimatta Liha on tuhdisti englanniksi asiansa ilmaiseva ryhmä, joka on ottanut tähtäimeensä nyt ’feikki-influensserit’. Kotimainen metalliyhtye takoo jyrkän modernia ja kulmikkaan melodista metallia. Genreruudukolla kannattaa ottaa ainakin death yhdeksi koordinaattiarvoksi, mutta ’pomppuhevi’-lempinimen ansainnut kipale herättelee myös nu-metal aatoksia. Julkaistiinpa siivusta etukäteen myös trap-henkinen remix-versio, eli Liha ei pelkää loiskia bensaa liekkien suuntaan. Olisiko kaikki siis jo valmista dubstep-kokeilulle?

Metalli on raskasta, menevää ja rupista. En edes lähde sen kummemmin ruotimaan sanoja, kun olen tällainen pikku-influensseri, mutta menopuolella Liha pitää limusiininsa tallan tiukasti laudassa. Pomppumetallin kanssa hinkataan Adidaksia yhteen, ja tuota suuntaa olisi ehkä kannattanut suosia rohkeamminkin – kun nyt kerran tehdään julistusta. Toinen selvä ongelma on biisin lievä tasapaksuus, koska säkeistöjen ja kertosäkeen myllytystä ei juurikaan eroteta toisistaan. Silkkaa pompputurpasaunaa alusta loppuun, mutta Eetu Vehkaojan rupinen laulu tekee kaikesta kokemisen arvoista. Nämä heput eivät ole ainakaan feikkipellejä.

Mika Roth

Lost Division: The Queen
Inverse Records

Lost Division on oululainen hard rockia metallisella sivuvivahteella soittava orkesteri, jonka uusin sinkku on samalla ensimmäinen vilkaisu tulevan debyyttipitkäsoiton suuntaan. Yhtyeen alkusanat lausuttiin jo vuonna 2015, mutta alun muutosten jälkeen meni aikansa löytää oma suunta. Vuonna 2019 vokalistiksi vaihtui Maija Väisänen ja esikoisalbumin pitäisi ilmestyä toukokuun loppupuolella.

The Queen -sinkun perusteella Lost Division ei ole lainkaan hukassa takoessaan melodista mutta raskasta hard rockia. Toinen jalka on rouheasti ja isosti soivan metallin puolella, mutta kaikenlainen kankeus ja tarpeeton ultraraskaus loistavat poissaolollaan. Rock on jutun juuri ja vaikka biisi asettuu huoneen varjoisammalle puolelle, ei musiikkia leimaa mikään lohduton murheen alhossa rämpiminen. Maailma on vaikea paikka, päähän potkitaan ja kestävyyttä koetellaan, mutta kaikesta voi selvitä. Tai näin ainakin itse tulkitsin napakan biisin tarinan mutkia. Päämelodiaa olisi voinut heruttaa härskimminkin, etenkin kun tarttuvuuspisteitä kyllä löytyisi.

Mika Roth

Lugosi Fan Club: Korallit
MÖRSSI Records

Voin rehellistä sanoa, että tunsin nostattavaa riemua kun Lugosi Fan Clubin uusi sinkku tuli vastaan sinkkupinosta. Yhtyeen 1. Puoli ja 2. Puoli EP:t osuivat siinä määrin kovaa ja kohdilleen, että ne pyörivät edelleen vähän väliä soitossa. Helsinkiläisten UK-garage kolisee ja ’vaihtoehtoinen bassomusiikki’ puree tuttuun tapaan, aiheen ollessa tällä erää kuoleva planeettamme.

Kun korallit kuolevat, ne muuttuvat valkoisiksi. Meristämme löytyy jo loputtomia alueita, joissa kaikki värit ovat kadonneet. Kaikki on kuollut, eikä paluuta entiseen enää ole. Tätäkö tosiaan haluamme, tämäkö on hinta, jonka olemme valmiit maksamaan elämäntavastamme? Biisin äänimaisema on asianmukaisen kolkko, suorastaan raa’an kylmä, mutta LFC ei sorru huutamiseen tai äänivallin ylirakentamiseen. Biisi toimii paremmin ja viesti välittyy selvemmin, kun kaikki on selkeää, alleviivaavaa ja ennemminkin toteavaa. Annammeko siis kaikkien värien kadota? Muutos alkaa yhdestä ihmisestä – tai sitten se ei ala.

Mika Roth

Millanen: Se paikka

Millanen on helsinkiläinen modernia folk-poppia tekevä laulaja/lauluntekijä, joka julkaisi viime vuonna kaksi ensimmäistä sinkkuaan. Se paikka -sinkku saa jatkoa syksyksi luvatusta EP-levystä, eli tie vie jo tätä kirjoitettaessa eteenpäin. Saatesanoissa korostetaan oman tien ja omien valintojen tärkeyttä, eikä Millanenkaan päätynyt aivan mutkitta musiikinluojaksi – mutta tässä sitä ollaan.

Se paikka -kappale kertoo puolestaan siitä paikasta, jonka voit löytää yllättävänkin läheltä. Tiedättehän – se unelmien paikka, jossa voi olla oma itsensä, eikä tarvitse päteä kenellekään. Siellä voi toteuttaa unelmansa, rakastaa rauhassa, eikä tarvitse tehdä mitään vastentahtoista. Tietenkin eri ihmisille tuo paikka voi olla hyvinkin erilainen, mutta Millaselle se paikka taitaa löytyä oman rakkaan kainalosta. Ilmavan kevyt poprock-biisi hehkuu elämän onnea, eikä vähäeleinen tulkinta ainakaan heikennä lopputulemaa. Synteettiset taustat eivät aluksi tuntuneet täysin istuvan paikoilleen näin sielukkaan biisin tapeteiksi, mutta suoraan sydämestä säteilevä laulu kääntää voiton kotiin.

Mika Roth

Onni Rajaniemi & Antikyyniset: Negatiivi

Onni Rajaniemi & Antikyyniset on kolmihenkinen poprockyhtye kolmesta kaupungista. Vokalisti/kitaristi Onni Rajaniemi on jo aiemmin ehtinyt julkaista ainakin kolme sooloalbumia, mutta nyt rumpali Johannes Latvan ja basisti Anssi Vättön kanssa muodostunut yhtye on valmistautumassa oman esikois-EP:nsä julkaisuun.

Ensimmäinen päähäni noussut kuva kappaletta kuunnellessa, oli kuva Crosby, Stills & Nash -triosta esiintymässä Woodstockissa. Folkahtava poprock on niin pehmeää, usvaista ja lohduttavaa, että Negatiivi on kuin valtava tyyny, johon vain haluaa painaa päänsä ja nauttia. Negatiivi on tässä yhteydessä kuvaustermi, jossa yksi hetki ikuistuu – ja tuolle kuvalle voidaan sitten rakentaa aivan uudenlainen universumi ympärille. Ehkäpä negatiivi hetkestä kun rakastuu? Monikerroksinen ja pääosin akustinen kappale kulkee kuin unessa, bändin katkeransuloisen sunnuntaipsykedelian temmatessa sydämen rinnasta. Näinä päivinä tulee harvoin törmättyä musiikkiin, joka suorastaan satuttaa kauneudellaan. Pistetään siis nimi mieleen ja jäädään odottamaan luvattua Solmu EP:tä.

Mika Roth

Peter Joukainen: Jos emme pelkäisi

Peter Joukainen julkaisi kaksi pitkäsoittoa vuosina 2007 ja 2010, jonka jälkeen pitkäsoittorintamalla onkin ollut hiljaista. Nyt herkkää poprockia luova artisti on viimein valmistautumassa kolmannen albuminsa julkaisuun ja uusi sinkku antaa jo hieman esimakua tulevasta. Duettoon Joukainen on saanut parikseen ihmisistä tärkeimmän: oman puolisonsa.

Jos emme pelkäisi – niin, mitä silloin tapahtuisikaan? Pelko on yksi maailman vakavimmista ongelmista, sillä pelon kautta meistä tavallisista ihmisistä nousee useimmiten esiin lähinnä huonoja puolia. Joukainen tunnustelee herkästi soivan biisin mutkissa AOR:n ja kentmäisen lohdullisuuden eri puolia, seesteisyyden ja rauhallisuuden määritellessä pehmeästi soivan kappaleen ulkoreunoja. Sanat ovat suoraa tunnustusta ja sydämen paljastamista, sekä tietysti samalla rakkauden ylivertaisen voiman ylistystä. Ei siis pelätä enää, vaan uskalletaan puhua oikeista tunteista aidoin sanoin – ja pidetään juuri siitä musiikista, joka oikeasti puhuttelee sydäntä. Minä pidin tästä kappaleesta.

Mika Roth

Relax Trio: Don’t Stop
Jungle Records

Miksi keksiä pyörä uudelleen, kun se vanhakin pyörii jo valmiiksi niin vinhaan tahtiin? Raumalainen Relax Trio on koko uransa luottanut rockabillyn, kantrin ja bluesin kolmiyhteyteen. Tietysti vuosien saatossa sekoitussuhteet ja mausteet ovat hieman muuttuneet, mutta peruspalikat ovat edelleen veistettyjä samoista tutuista aineksista. Don’t Stop -sinkku jatkaa seuraavan pitkäsoiton pohjustamista, joten pyörät ne jatkavat vain pyörimistään.

Rakkaus on aiheena ikuinen, kuten on myös sen aiheuttamat ikävämmät sattumat. Tällä erää rakkaus on saanut tekemään jotain, jonka takia pitää juosta pitkään ja kauas. Raha liittyy tarinaan olennaisesti, mutta termithän ovat tietysti nähtävissä vertauskuvinakin. Niin tai näin, biisi paukkaa eteenpäin kuin riivattu, eikä mittaa kerry edes kolmea minuuttia. Energinen raita ei tosin kaipaa sekuntiakaan enempää ylleen, koska magia toimii ja kitara-basso-rummut kolmikanta kattaa kaiken tarvittavan. Joukkoon saadaan ahdettua jopa kitarasoolo sekä nouseva väliosa, josta karataan loppuliukuun.

Mika Roth

Saarisalo: Kommunismi & rakkaus

Saarisalo on artisti, laulaja-lauluntekijä ja tuottaja Helsingistä. Tyyliltään Saarisalon musiikki on kiehtovan persoonallinen sekoitus pop-, jazz-, ja iskelmä -vaikutteista modernia laulelmaa. Näiden pääpilareiden suhde on erittäin tasainen ja haaveillen etenevä Kommunismi & rakkaus on seesteisessä rauhallisuudessaan kuin tuulahdus vuosien takaa – ja kenties jostain tulevastakin.

Rakkaus on kuin kommunismi. Paperilla kaikki vaikuttaa lupaavalta, suorastaan vallankumouksellisen mahtavalta, mutta toteutuspuoli onkin sitten hankalampi juttu. Hyvistä aikeista ja kelpo yrityksistä huolimatta mahalasku toisensa jälkeen tipauttaa lopulta suomut silmiltä – teoria ei vaan toimi, joten ehkä pitäisi pakata kamat ja lähteä muualle. Biisin pohja-ajatus on siis humoristinen, mutta hymyn kyljessä on kelpo annos rakkauden aiheuttamaa kipua, mikä antaa Saarisalon tulkintaan lähes huomaamatonta terää. Sitä raukeat puhaltimet ja viipyillen etenevä rytmi sitten tukevat tahollaan, kun haikea kappale kulkee kohti lopun usvaseinää. Surusta ja murheesta ne parhaat biisit, ja tulkinnat, syntyvät.

Mika Roth

Veli-Rekka & Rokut: Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa

Hienosti nimetty Veli-Rekka & Rokut esittää tummasävytteistä folk-pop-rock-iskelmä-progea, jonka taitoksissa kerrotut tarinat ovat toisinaan jopa synkiksi äityviä ja kummallisiksi tulkittavia tuokioita elon pitkistä varjoista. Ja kyllähän se vaatii omanlaistaan rohkeutta antaa sinkulle nimeksi: Honkien lomassa kuuluu henkien kuiskintaa. Vaan mitä tuo kuiskinta tarkemmin ottaen on?

Tämä biisi on kummallinen sekoitus erilaisia ja osin toisiaan vastaan haraavia tyylejä, jotka kuitenkin bändin käsissä asettuvat jonkin sortin järjestykseen – ehkä jopa yhteistyöhön. Vokalistin puolilakoninen tyyli on tietysti yksi tekijä, puolittainen rautalanka vinkkaa toiseen suuntaan, ja outorockin perintö on myös omaksuttu juuristoihin. Puoliakustisen ja hiljaisen soiton kulmat ovat käpristyneet kotikutoisesti, kun kuoleman – ja samalla myös elämän – mysteereitä luotaillaan. En edes väitä täysin ymmärtäväni tätä, mutta voin silti nauttia kyydistä syvemmälle metsään.

Mika Roth

Wiitala ja Kojootit: Tuurijuoppo

Paras sääli on itsesääli, kuten suomalainen keski-iän rajan ylittänyt mies vallan hyvin tietää. Ja tämän ikiaikaisen totuuden on sisäistänyt myös Wiitala ja Kojootit, jonka sinkku on täydellinen annos sitä itseään. Biisi menee nopeasti asiaan: alle puolessa minuutissa käydään läpi nopea henkilöhistoria. Taakse on jäänyt kaikki hyvä, mukaan luettuna kaunis nainen sekä iso kaupunki. Pullo aukeaa, eikä sitä sitten vähään aikaan suljetakaan.

Aihe on siis tuttu pettymyksen korpimailla asteleville viikonloppuisille ja elon murjomille peräkammarinpojille. Muodoksi on valikoitunut hieman kantripitoinen suomirock, jossa rock saa soida suhteellisen hiljaa taustalla ja jakaa kyynärpäätilan iskelmän kanssa. Soundissa on kilokaupalla kaihoa, lyriikoista nyt puhumattakaan, mutta tolkuttomaan murheeseen ei sentään sorruta. Se ei ole tarpeen, kun pedalsteelmainen soundi ja sopivan hiljaa soitetut koskettimet tekevät myyräntyötään alustoissa. Elämä voitti, turpaan tuli, ei siis muuta kuin pleksit ja exit unten maille, vanhalla likaisella patjalla tietysti.

Mika Roth

Lukukertoja: 3060