Elifantree: Hachi

Joskus kauan, kauan sitten elektro-akustisesti kokeellista rytmimusiikkia luova Elifantree oli ihan simppeliä jazzpoppia tekevä yhtye. Toki kokeellisuus on aina ollut ruotsalais-suomalaisen combon tekemisiä määrittävä tekijä, mutta ryhmän tuore tuplalevy Hachi kohoaa kokeellisuudessaan aivan uuteen luokkaan.

Eclipse Music

Yhtyeen äänitaiteilija Anni Elif, saksofonisti/monitaitaja Pauli Lyytinen ja ääniteknikko Joonas Saikkonen ehtivät ennen pandemian kurimuksia kiertää äänityslaitteineen maailmaa, etsien ja löytäen musiikkia mitä merkillisimmistä paikoista.

Seuranaan heillä oli kahdeksan kansainvälistä lyömäsoitintaiteilijaa, ja tarkoitus oli alusta saakka luoda jotain poikkeuksellisen erilaista ja ainutlaatuista nimenomaan eri ihmisten kanssa. Yhteistyössä, ideoita jakaen, yllättävistä ympäristöistä inspiroituen ja hetkestä olennaisen löytäen. Tämän tyyppinen työ vaati luonnollisesti huomattavasti enemmän ponnisteluita ns. normaalitilanteeseen verrattuna, mutta päästyään irti studion kontrolloidusta ympäristöstä tekijöiden luovuuden portit pysyivät auki. Tarina ei kerro, kuinka suuresta äänimassasta lopullinen tuplalevy on tarkalleen ottaen koottu, mutta nähtävästi materiaalia löytyy melkoiset pinot holveista.

Tällä epäortodoksisella tavalla on syntynyt 18 tallenteen muodostama kokonaisuus, jonka eri luvut on äänitetty Tanskassa, Suomessa, Sveitsissä, Norjassa, Ruotsissa, Japanissa, Englannissa ja Ranskassa. Viidentoista ääniluvun nimeen on kytketty maan nimi, joten äänimatkailua on näin sangen helppo harrastaa kotioloissa, vaikka rajoitukset olisivatkin päällä. Samalla pysyy myös kartalla, että minkä maan lyömäsoitintaiteilija on milloinkin ollut mukana.

Kolmessa muussa raidassa kyse on kenttä-äänityksistä, jotka on tehty Suomessa ja Japanissa. Kajahdus, The Lounge ja Chorale for Mormor ovat siis pieniä siivuja elämää kaiken keskellä. Musiikillisesti ne eivät tarjoa paljoakaan, mutta rytmittävät kokonaisuutta ja ovat luultavasti tekijöille erittäin tärkeitä murusia tässä kiehtovassa palapelissä.

Alussa oli siis jazz, mutta em. kahdeksan lyömäsoitintaiteilijaa ovat olleet merkittävässä roolissa, rakennettaessa rajoja ylittävää kokonaisuutta. Onhan tuplalevyn nimikin Hachi, joka japanin kielellä tarkoittaa kahdeksaa. Nuo kahdeksan taitajaa ovat bändin vakiorumpali Olavi Louhivuori, svenginumero Gold Dustin paukuttelusta vastaava ruotsalainen Andreas Werliin, norjalainen Terje Isungset, tanskalainen Lisbeth Diers, englantilainen Marc Pell, sveitsiläinen Julian Sartorius, ranskalainen Yuko Oshima ja japanilainen Ryosuke Kiyasu.

Rytmit ja poljennot vaihtuvat, samoin äänikudelmien tiheydet, korkeudet sekä massat. Yhdistävä tekijä näille kaikille osasille on se, että niitä sitoo yhteen Hachin suurempi kehä. En osaa oikein kuvata sen olomuotoa, mutta mitä enemmän tuplalevyä kuuntelen, sitä ehyemmältä ja valmiimmalta kuulostaa. Monesti jäin kaipaamaan lisää Lyytisen saksofoneja ja Elifin laulua, mutta efektien, rapinoiden, kohinoiden ja naksahdusten sarjat pystyvät korvaamaan ns. biisimäisempien elementtien hetkittäistä puutetta.

En osaa myöskään tyhjentävästi sanoa, mistä Hachissa sitten lopulta on kyse, mutta näinä eristyksen ja sulkeutumisen aikoina se muistuttaa ainakin globaalimmasta ajasta. Päivistä jolloin saattoi tavata ihmisiä maailman eri kolkilta ja matkustaa suht huolettomana. Musiikillisesti Hachi on rohkeinta ja kunnianhimoisinta, mitä Elifantree on tähän mennessä tehnyt.

Ehkäpä tämä on vasta uuden ja uljaan julkaisusarjan alku – huomaan jopa toivovani moista. Sanon tämän, koska mielestäni Elifantree on löytänyt aivan uusia reittejä, paikkoja ja ulottuvuuksia musiikin ja äänitaiteen loputtomista universumeista.

Mika Roth