06.02.2021
Loiriplukari saa pohtimaan erästä kysymystä: koska vanha vitsi on niin vanha, että se alkaa naurattamaan uudelleen? Kun koko musiikkiprojektin idea perustuu kuuluisan hahmon imitointiin ja sitä kautta syntyviin assosiaatioihin, niin eihän siinä ole paljoa levyn perustaksi – vai onko?
Svart Records
Kalle Taivainen on imitoinut Vesa-Matti Loirin ääntä jo yllätysmenestyksekkäästä vuodesta 2017 lähtien. Tuolloin ilmestyi Kiitos-albumi, jonka 11 raitaa eivät tosin yhdessä kellottaneet lähellekään pitkäsoiton virallisia rajoja. Koska biisit ovat kovin lyhyitä, kertyi mittaa koko kauneudelle tuolloin 22 minuuttia ja risat. Nyt Loiriplukari on tehnyt isomman paluun ja uusi albumi, 3, pitää sisällään kahdeksan raitaa, joka tarkoittaa tällä erää hieman vajaata 21 minuuttia musiikkia.
Keikkailu on jäissä ja ihmismassat kaipaavat piristystä pandemiatalveen, joten mikä olisikaan loogisempaa, kuin tehdä vinyylijulkaisu jolla kumpainenkin albumi on mukana? Eikä tässä tarvitse edes venyä mihinkään tuplakiekkoviritelmiin, kun koko komeus mahtuu yhdelle kiekolle. Esikoinen A-puolelle ja uusi läpyskä B-puolelle. Simppeliä.
Entä kuinka Loiriplukarin tanssittavaksikin laskettava poppailu sitten toimii oikeassa pitkäsoittomuodossa? Koska numerot ovat lyhyenläntiä, eivät lähinnä yksinkertaisiin synakuvioihin ja muutaman lauseen toistoon perustuvat vedot ehdi jjuri kyllästyttää. Toisinaan se riittää paremmin kuin toisinaan, mutta ainakaan touhu ei jätä kylmäksi. Iso auto ja pieni setä olisi voinut lohkoa vitsiään vaikka minuutin pidempään ja Quagamole lipsahtaa kevytlattarina aina liian nopeasti ohitse, kun taas Ei saa laulaa nappaa hermoille jo vajaassa kahdessa minuutissa.
Hieman yllättäen esikoisen Suomen suvi raita on korvattu Hannele-numerolla, joka on siis suora muunnos Besame Muchosta. Kyllähän tuotakin tuli hekoteltua useampaan otteeseen, joten ymmärretään ja hyväksytään.
Uudemman levyn siivuista vain yksi jää alle kahden minuutin rajan ja esimerkiksi sinkuksi valittu 86 kestää vallan mainiosti giganttisen kolmen minuutin painolastinsa. Toinen selvä kohokohta on Phil Collins, jonka kolistelulle ei tietenkään ole kohteliasta nauraa ääneen – ellei satu olemaan yksin huoneessa.
Rohkeaa ’uutta tyyliä’ edustava Vain torvet brassailee nostaa eteen asiansa osaavan taustaorkesterin, jonka torvet (eli puhaltimet) brassailevat kieltämättä kimurantilla tavalla. Loiriplukarikin intoutuu sanataiteilemaan suorastaan monipuolisesti, jolloin A-puolen yhden lauseen historia tuntuu jo vapauttavan kaukaiselta unelta.
