Pienet

Pienet - Tammikuu 2021

14.01.2021

Antikset: Jos mulla ois rahaa

Antikset sai alkunsa siviilpalveluskeskuksesta, joten kevyttä poprockia soittavan ryhmän nimi tarkoittaa siis antimilitaristeja. Vuosi 2020 kului helsinkiläisen ryhmän leirissä lähinnä biisejä työstäen ja yhtyeeltä ilmestyikin peräti kaksi EP-levyä. Kolmen biisin mittainen Jos mulla ois rahaa -EP saatiin pihalle aivan joulukuun alussa, eli kyseessä on vielä suhteellisen tuore materiaali.

Paketin avaajana soiva kitarapoppis Jos mulla ois rahaa, on keveine funk-kitaroineen ja puoliprogeväliosineen kaikkineen hellyttävä kokemus. Soundit ovat (tahallisen?) matalatekniset ja lyriikoissa hingutaan isompien setelinippujen ääreen, ne kun tekisivät lisääntyneen likviditeetin myötä haaveiden kohteen rakkauden mahdolliseksi. Oon sun lähtee risteilemään Karibian auringon alle, lemmen kysymysten vaivatessa jälleen kertojaa, kunnes Eeva tuo mukaan ysärimmän alternativerockin väreitä. Eikä se Eevakaan tietenkään viesteihin vastaa, kuten EP:n laajempaan teemaan sopii.

Antikset on ottanut antaumuksellisesti kiinni angloamerikkalaisesta kitarapoprockista, jossa mennyt ja nykyinen vuosituhat soivat tasaveroisina tekijöinä. Hiukankin siistitymmin soundein ja parilla yllätyskortilla tässä olisi menestyksen kaava kasassa, joten jäädään odottamaan helsinkiläisten seuraavia siirtoja.

Mika Roth

Eriparimies: Petäjät
Rannanjärvi Records

Nöyryys on hyvä asia, etenkin jos sattuu kulkemaan kotimaisten suurten ja legendaaristen biisintekijöiden jalanjäljissä. Eriparimies tiedostaa vallan mainiosti, että vertailuja tullaan tekemään mm. Juiceen ja Heikki Saloon, joten Joensuun milleniaalisia indiemusiikkibileitä lämmöllä muisteleva herra ei lähde sen kummemmin peittelemään jälkiään.

Ja miksi toisaalta lähtisikään, sillä näissä neljässä biisissä on – tulkinnasta riippuen – ainakin pari komeaa maalia, plus yksi hiukan paitsiolta haiskahtava läheltä piti -tilanne. Lähdetään liikkeelle tuosta epäselvimmästä paukusta, jossa kuljetaan Tikapuita pitkin Thaimaaseen. Okei, vanhan lastenlorun kierrätys on jo sinällään tulenarkaa, mutta valkoisen herran kaipuu palveltavaksi on sitä enemmän. Toinen kivi kengässä on Joulupukki asuu Joensuussa, tosin ehkä tämä on vain kausiväsymystä allekirjoittaneen osalta.

Excelii ja vekselii on huomattavasti arkisempi ja göstamaisempi vetäisy, jossa ajan merkit osataan ladella luovasti, eivätkä näpit edes jää oven väliin. Lähes omaan kielelliseen näppäryyteensä kompastuva Kaikesta viis me veisattiin on puolestaan runkonsa puolesta täydellisyyttä hipova melodisen poprockin helmi, jossa taustan woo-hoo-ooo -stemmatkin pelaavat tekijänsä eduksi. Mielenkiintoista.

Mika Roth

Jesse Hasty & the Haywires: II

Tieto on voimaa, tavataan sanoa, mutta toisinaan pieni mysteerisyyskin on eduksi. Jesse Hasty & the Haywires -yhtyeen hieno C-kasetti saapui toimitukseen nähtävästi ilman minkäänlaisia saatesanoja, oliko lappunen hukkunut vai oliko moista koskaan ollutkaan? Ken tietää, mutta kun tyylinä palvelee amerikkalainen road movie country, niin vähemmän on tietysti joka saralla enemmän.

Netin kätköistä löysin nopeasti tiedon, että II on yhtyeen toinen EP, jota on tietysti edeltänyt I-niminen kokonaisuus. Uudella EP:llä biisejä on neljä ja niiden kautta bändi tutkailee myyttisen lännen myyttisiä hahmoja. Sähköistä kaasua nostetaan hieman Letting Go -vedolla, josta toisessa elämässä olisi saattanut sukeutua jopa viehättävä balladi. Joukon terävin murikka saattaa kuitenkin olla miellyttäviä Disneyland After Dark -viboja huokuva Daydreaming, jolla vokalistin lakoninen tyyli ja soiton rempseä reippaus saavat runsaat pisteet.

Länsi voidaan valloittaa aina uudelleen ja uudelleen, etenkin kun Merry-Go-Round sulkee EP:n jopa pianon liittyessä ilonpitoon. Niinpä jään innolla odottamaan mahdollista III-EP:tä saapuvaksi.

Mika Roth

Kot-kat: Jälkikuvat

Kitararockin saralla melodisuuden suhde rosoon ja räimeeseen on usein vaikeasti hallittava vastapari. Tamperelainen Kot-kat jäi mieleen taannoisella Karkuun-sinkullaan, jolla surraavat kitarat ja melodiakoulut asettuivat osapuilleen ihanteelliseen suhteeseen keskenään.

Tuoreella EP-levyllä kuullaan em. sinkku, sekä peräti viisi muuta kappaletta, kiekon kokonaiskeston huitoessa 24 minuutin tuolla puolen. Pari lisäraitaa ja kasassa olisikin ollut jo pitkäsoiton ainekset, mutta siinä vaiheessa suurempi varioiminenkin olisi kyllä tullut tarpeeseen, joten ehkä EP on yhä formaateista sopivin.

Kolmesataa kilometriä pähkäilee muutosten kynnyksellä, kuten tässä ajassa julkaistu biisi vain voi. Materiaali on kuuleman mukaan kuulunut jo pääosin settilistoihin, eli sovitusten valmius ja toimivuus ei ole varsinainen yllätys, kun tuttuja biisejä on työstetty. Yllättävää sen sijaan on runsas melodisuus, joka saa monenlaisia muotoja. En tiedä mitä esimerkiksi Jokainen sinut tavannut ihastui aina -raidan lopulla kuullaan kitaroiden alla, mutta pidän kovasti kuulemastani. Kot-kat vaikuttaakin olevan matkalla kohti lupaavaa huomista.

Mika Roth

Light Underwater: Over and Out

Varsinais-Suomen pääkaupungissa majaansa pitävä Light Underwater oli useaan otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla uuden vuosituhannen alussa, mutta sitten vuoden 2005 onkin ollut reilusti hiljaisempaa.

Tilanne on muuttunut koronan mullistamassa maailmassa ja myös Light Underwater on päätynyt jälleen studion kätköihin. Ensimmäinen uusi näyte on kahden biisin mittainen sinkku, jonka nimisiivu loikkaa hapsut vilkkuen keskelle synapopin ja kasarin katkuisen goottirockin tanssilattiaa. Päämelodia nappaa välittömästi korvasta kiinni ja vaikka lyriikat kompuroivat (tahallaan?), pysyy fiilis korkealla. Ah, näitä muovisia synasoundeja ja ohueksi leikattua kitaraa, olisipa 80-luku ikuinen. B-puolena nautittava Allee der Kosmonauten ei nimestään huolimatta tarjoile Saksaa, paitsi tietysti siten, että tämä on melko suoraa Neue Deutsche Todeskunst -tyylin hedelmää.

Plus viisitoista vuotta se otti, mutta paluu on tosiasia. Kiitos tästä Light Underwater, jatkakaamme kohti uusia, entistäkin synkempiä, synempia ja gootimpia aikoja.

Mika Roth

Myyy: Kakajuju
Soundhill

Tehdään heti alussa kaksi asiaa selväksi. Ensinnäkin Myyy -yhtyeen EP:n nimi tarkoittaa vuorta, ja toisekseen kyseessä on bändin ensimmäinen ’isompi’ julkaisu. Sinkuista EP-levyn mittaan on tietysti matkaa, mutta avaus vaikuttaa kaikin tavoin lupaavalta.

Kiippareihin hieman tukeutuvaa ja asianmukaisen usvaisaa kitarapoppia luova yhtye osuu keskelle maalitaulua jo introna toimivan instrumentaaliraita Mt. Kakajujun jälkeen, kun One kietoo kuulijan vaivatta pikkusormensa ympärille. Ilmava sovitus, säkeistöissä tapahtuva elo ja kertosäkeen miltei huomaamaton koukku. Tuttuja jekkuja, sitä en kiistä, mutta Myyy osoittaa tasonsa luomalla aineksista jotain raikkaan ja uuden tuntuista. Hieman myöhemmin Vaappupapu järjestää omanlaisensa pulputtavan ja kulmikkaan yllätyksen, joka ei vaapu vaan osoittaa papua löytyvän hihoista. Kiekon sulkeva Dawn pyörteilee ja uskaltaa nostaa jalkaa kaasulta jollakin, jota voisi kutsua vaikkapa dream popiksi.

Kakajuju ei ole täydellinen EP, mutta ensimmäiseksi pidemmäksi kiekoksi se on hämmentävän kypsän ja ehyen tuntuinen. Mikä tärkeintä, bändin edessä avautuu useampikin lupaava tie, joita kelpaa tulevaisuudessa kulkea kohti paremman huomisen auringonnousua.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Pekka ja Pätkä puistokemisteinä

Paroni von Samuelsson on niitä kotisohva-artisteja, jotka jäivät ensikerrasta mieleen. En vieläkään tiedä, mitä oikein miettiä Kielletty hedelmäpeli -EP:stä, kun uutta kolikkoa kopsahtaa jo automaattiin.

Pekka ja Pätkä puistokemisteinä EP ei pidä sisällään nimibiisiä, saati sitten tarinaa uivasta tiikeristä, mutta kansien alta löytyy kyllä runsaasti kummasteltavaa. Kuudesta raidasta vain kaksi pystyy ylittämään kahden minuutin haamurajan, kokonaismitan asettuessa jonnekin kymmenen ja puolen minuutin tienoille. Tuossakin ajassa lofi-pop ehtii kuitenkin tehdä työnsä, ja pitkälti koska muoto ei aja sisällön ohitse. Entä miksi ensinnäkään tehdä sisältö näin kökköisesti – miksi ei tehdä kaikkea halvalla? Siinähän se ydinkysymyspari vasta onkin, mutta vastauksia lienee turha odottaa.

Kuumottava tunne saa otsan hikoamaan halpahallisoundeilla ja jonkin sortin modernia runoutta muistuttavalla tekstillään, sillä tässä ollaan nyt jonkin oudon äärellä. Pyhä Peitsamo ponnahtaa sähkökitaroineen kulisseista Kaikki viedään pois ja Apatiamarkkinat -raidoilla, noin ajatuksen tasolla nyt ainakin, enkä osaa olla tirskumatta Natsipellen lapsekkuutta. Taas sattuu tukkaan, hyvällä tavalla.

Mika Roth

s.e.r: Reload

Hieman hämmentävästi nimetty s.e.r on tamperelainen, vuonna 2019 perustettu rock-yhtye, jonka tummasävyinen ja multainen rock on täynnä ysärigrungen tuskaa ja 70-luvun helmeilevää juurisuutta. Kierrätetty siis ollaan, eikä palikoiden pyörittelyä häpeillä, ennemminkin päinvastoin.

Kaikki neljä raitaa ovat syntyneet yhdestä kynästä, vokalisti Simon toimiessa primus motorina. Sovituksesta vastaa puolestaan koko viisihenkinen ryhmä ja yleissoundia voisi kuvailla ruosteisen melodiseksi ja rautaisen rullaavaksi. Tamperelaiset ovatkin saaneet luotua uniikin keitoksen, joka kuulostaa Kaurismäkien ja Jim Jarmuschin Amerikalle. Tiedättehän, jollekin joka on samaan aikaan lakoninen ja ylilyövä. Melodisen rockmetallin saralla tämä on sama asia, kuin yrittäisi istuttaa Johnny Cashin pohjanmaalaisen huoltamon kahvilan pöytään. Lopputulema muistuttaa kyllä kiistatta alkupistettä, vaikka kaikki ympärillä onkin jotenkin sijoiltaan.

Neljästä raidasta on vaikea poimia suosikkia, jos nyt Neil Youngia grungen murheeseen upottava Again ehkä on flanellipaidan mitan edellä. Pehmeämmän rockin laduilla sivakoiva The End is Near lienee kuitenkin se hittipotentiaalisin veto, joka onkin sijoitettu viisaasti kärkeen.

Mika Roth

Sallan Tauti: Jäät sulaa

Vaikka nimi saattaa viitata pohjoiseen, on Sallan Tauti tätä nykyä pesunkestävä helsinkiläinen punkrock/-pop retkue. Sen verran pohjoista linkkiä tosin löytyy, että ryhmän basisti-vokalisti Essi on kotoisin jostain sieltä päin.

Bändin kolmas omakustanne EP on neljän biisin ja karvan alta kymmenen minuutin mittainen annos punkin möykkää. Vertailukohdaksi tarjotaan mm. The Donnasia, mutta suomalainen ja pohjoinen ote on mielestäni kokonaisuutta hallitseva. Eikä pohjoisuus tarkoita tässä yhteydessä kankeaa jäyhyyttä, vaan kivenkovaa puristusta ja tinkimätöntä asennetta. Jonne ja Pekko kurittavat kitaroitaan urakalla, mutta soundi ei puuroudu. Panun rummut paukkuvat, mutta pysyvät omalla tontillaan ja näin Sallan Tauti pystyy pitämään kiinni julmetusta energiastaan, antamatta silti tuumaakaan periksi asenteen tai soundien puolella.

Niinpä on vaivatonta todeta, että tässä on täysin valmis bändi siirtymään eteenpäin pitkäsoittojen ja isompien estradien pariin – sitten kun esiintymisiä taas järjestetään. Punk!

Mika Roth

Skull Altar: Legion of the Skull

Kuopiolainen Skull Altar on tainnut hieman pelailla nimeään keksiessä, mutta toisaalta kalmaisa otsikko on savolaisille mitä luonnollisin. Legion of the Skull on viiden raidan muodostama EP-levy, jolla bändi nostaa hattua 80-luvun thrash-jättien edessä.

”There’s no school like oldschool” taisi joku tokaista, ja tuohon viisauteen on helppo nojata Legion of the Skull -biisiä kuunnellessa. Kertosäkeeseen päästessä painopiste siirtyy nopeudesta jykevämpään mättöön, riffin rouhiessa syvältä ja voimalla. Excision kiristää vain remmejä, eikä ero 80-luvun death-pioneerien työhönkään nyt niin mittava olo. Vokalisti Tomi Viiltola hallitsee myös genrejen jipot ja maneerit kuten vanha kettu, mikä vain hälventää ajan kaltaisen harhan vaikutusta ennestään.

Näin tiukasti omilla juurillaan pysyvä metalli on tietysti helposti ennustettavaa, mutta Skull Altar maksaa erotuksen muutamalla ensiluokkaisella riffillä sekä viiltävän ilkeillä kitarasooloilla. Petrausta jäin kaipaamaan etenkin sovitusten puolella, jotka toistavat turhankin tunnollisesti jo aiemmin kuljettuja polkuja.

Mika Roth

The Shrieks: Killer’s Kiss
Manolito Music

Erittäin energistä ja vallattomasti paukkuvaa punk’n’rollia veivaava The Shrieks on yhtye vähintäänkin kahdeksan vuoden historialla. Ensimmäinen sinkku, Blood and Lunacy, saatiin näet ulos jo vuonna 2013.

Uudelle sinkulle on siunaantunut kokonaista neljä raitaa, joista kaksi kuullaan komean seiskatuumaisen kumpaisellakin puoliskolla. Starttina leukaperiin rusahtava My Girl on billystikin takovaa peruspauketta, Tipsy Mayhemin vokaalien johtaessa joukkoa persoonallisella tavallaan. Niin ikään jaloistaan nopea Hurt Me sen sijaan kopsahtaa jotenkin jyrkemmin allekirjoittaneen korvaan, stemmalaulujen/huutojen kruunatessa tikkauksen.

B-puolella The Beast tipauttaa punkahtavasta billystä vauhtia, tinkimättä kuitenkaan vaaran tunteesta tippaakaan. Melodinen väliosa miltei pelästyttää, kolmiäänisen laulun päästessä kunnolla loistamaan – tätä lääkettä enemmän, kiitos. Kill Your Darlings laajentaa vain entisestään spektriä, kun melodisen vetävä raita saa rullailla naksuvammin renkaillaan. Biisiä voisi kutsua jopa svengaavaksi numeroksi, joka hyötyy kaavasta erottuvasta muodostaan. Neljä laukasta, jokainen uppoaa eri puolille verkkoa ja asenteessakin löytyy, joten sanoisin että tilausta seuraavalle pitkäsoitolle on ainakin riittämiin.

Mika Roth

The Whies: Heart of the Bubble

Helsinkiläinen The Whies osasi kieltämättä yllättää debyytti-EP:llään ainakin allekirjoittaneen. Nyt emme näet ole musiikillisesti missään 2020-luvun Helsingissä, vaan ennemminkin 70-luvun alun Kaliforniassa, jossa psykedeelisyys on puhjennut täyteen kukkaansa.

Esikoisen neljä raitaa muodostavat päälle 20 minuutin mittaisen matkan, jolla jokainen kukka saa rehottaa popin, bluesin, progen, rockin ja ehkä hiukan soulinkin rehevissä mullissa. Pientä vinkkausta annetaan myös niin Kalifornian rantojen lainelautailijoille, sen puistoja kansoittaville hipeille, kuin kotonaan telttaileville barokkipopin tinkimättömille taitureillekin. Näin Let’s Pretend voi ottaa The Beatlesin kainaloonsa ja Spit It Out saattaa olla ensimmäinen askel glamin alkulähteille, kauan ennen kuin halpa kimallus peitti alleen alkuperäisen rockin elinvoiman. Mielenkiintoinen on myös Santanat ja Jefferson Airplanet toisiinsa sotkeva Into the Trouble, josta pitäminen tuntuu miltei rikolliselta – mutta lopputulema on täydellinen pop-valio, joten ei nillitetä suotta.

Paljon ja kaikkea, kenties liiaksikin, mutta näin sen pitikin mennä. Nostan siis peukaloa, hattua ja lippua salkoon helsinkiläisten edessä.

Mika Roth

Hero Dishonest & Ydinperhe: Split
If Society / Hakaniemi Hardcore

Aina kun vuosikymmen vaihtuu, ollaan ties mitä asioita saattamassa hautaan. Rock on kuollut jo niin monesti, punk melkein yhtä usein, mutta niin vain ne palaavat takaisin. Ja zombieiden tavoin entistä vaarallisimpana. Tämän upean splitin kummallakin poskella on tarjolla kolme tuliannosta hardcore punkkia, joten nyt vain kypärää syvemmälle päähän.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee Hero Dishonest, jonka vajaan kahden vuoden takainen Maailma palaa taas on osoittautunut pidemmässä juoksussa melkoiseksi latingiksi. Politiikkaradio on kasapanosmainen avaus, vimmaisen, kiivaan ja nopean hc-punkin piiskatessa, nyt tulee mustelmia.

Jälleen on nostettava esiin se kallisarvoinen fakta, että sanoista voi saada selvää moottoritienopeuksissakin, mikä mielestäni on laatutyön merkki. Laardia ei oikein maistu, mutta puoleentoista minuuttiin asti kasvava Pettynyt osaa jekkuilla itsensä maaliin saakka, ehkä jopa voittajana. Ei mikään pettymys siis.

Ydinperhe laskettelee myös vuorollaan maisemaan kolme raitaa, jotka niin ikään kellottavat noin neljän minuutin verran. Nyt hanaa ei puristeta aivan samanlaisella vimmalla, mutta asteen lievempi nopeus korvaantuu todella arrogantilla ja pitkät osapuilleen kaikelle haistattelevalla asenteella.

Eikä se ole lainkaan niin helppoa saavuttaa, kuin mitä voisi kuvitella, tuo asennepuoli siis. Henkinen yliote pelaa kuitenkin coolin lakoniakorttinsa niin taitavasti, että lopussa on pakko seistä ja taputtaa muiden joukossa. Toisaalta kun D.I.Y. summaa koko musiikkibusineksen kanssa värkkäilyn mielekkyyden/mielettömyyden reiluun minuuttiin, niin onhan tässä osuttu taas moneenkin oleellisen kipupisteeseen. Tee se itse. Vinommin virnistävien sisarusten seurana on hardcorein Yksi elämä, jonka ironisuutta en lähde edes mittaamaan sen kummemmin. Kaikki käy, kunhan vaan muistaa pyyhkiä välillä suurimmat roiskeet, eikä anna elämän voittaa itseään.

Mika Roth

Lukukertoja: 3291