Pienet

Sinkut III - Joulukuu 2020

21.12.2020

Anni M. Love: Resonoi

Anni M. Love on laulaja-laulunkirjoittaja, joka on ehtinyt julkaista jo monenlaista musiikkia toisen nimen alla. Resonoi on ylistyslaulu niin rakkaudelle kuin musiikillekin, tosin lyriikat voi tietysti kuulla monin muinkin tavoin. Tämä jos mikä saa muistamaan samalla, että eihän musiikilla ja sanoilla ole oikeasti muita rajoja kuin ne, jotka niille itse asetamme. Kappale on osa ensi vuoden puolella julkaistavasta musiikkiromaanista, mutta keskitytään nyt itse sinkkukappaleeseen.

Ymmärtääkseni Resonoi kertoo hullaantumisen ja löytämisen hetkestä. Jonkin itseään suuremman asian havaitsemisesta, mikä myös kuuluu biisissä, josta nousee mieleen Kate Bushin herkimmät työt. Kappaleen rakenteet ovat huimaavan ilmavat, mutta silti rytminsä ja poljentonsa ympärillä pyörivä biisi kulkee eteenpäin kuin taiottuna. Keinuvaa, pyörivää, huumaannuttavaa – eli väkevä hetki on onnistuttu vangitsemaan sävelin ja sanoin.

Mika Roth

Auringonliitto: Laulujasi
Elbae Records

Mahtavan nimen itselleen valinnut Auringonliitto on keravalais-helsinkiläinen yhtye, jonka perustamissanat lausuttiin vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin koitti esikoisalbumin aika ja toinen pitkäsoitto ilmestyy kuuleman mukaan ensi vuoden puolella. Laulujasi on ensimmäinen lohkaisu tulevalta albumilta, jolla vaihtoehtorockin epämääräisen otsakkeen alle asemoituva bändi soundaa kieltämättä herkulliselle.

Rockin popimpaa puolta lantrataan suomalaisella laulelmaperinteellä, josta mielikuvituksettomampi kuulija voisi jopa syyttää Ultra Bran perässä hiihtämisestä. Auringonliitto pitää kuitenkin palettinsa huomattavasti kapeampana, eikä melodiansa äärellä seikkailevan biisin taustalle taiota mitään tarpeettomia multitapetointeja, vaan biisin toimivaan sydämeen uskalletaan luottaa sellaisenaan. Kolmen minuutin mitta on aineksiin nähden optimaalinen ja hiukan progehtava fiilis vahvistuu pitkästä, kiertelevästä, kaartelevasta kitarasoolosta. Kaikki tuntuu olevan kohdillaan, joten pitänee tutustua harmillisesti ohi livahtaneeseen esikoiseen jatkoa odotellessa.

Mika Roth

Eetu Riikonen: Hautausmaa
Playground Music Finland

Eetu Riikonen nimetään tulokasartistiksi, eikä esikoisalbumiaan hiljalleen valmistelevalta herralta kieltämättä löydy diskografiaa ennen tätä vuotta. Hautausmaa on ymmärtääkseni Riikosen kolmas sinkku, eikä sille kerry mittaa edes kahta ja puolta minuuttia. Musiikkia voisi kuvailla folkahtavaksi rock-iskelmäksi, tosin aina yhtä epämääräinen ’pop’ kattanee myös ilmaisun avainalueet.

Hautausmaa on siitä erikoinen kappale, että se kuulostaa samaan aikaan äärimmäisen tutulle ja silti eksoottiselle. Biisissä on kourallinen Hectorin 70-lukulaista alakuloisuutta, jossa kaurismäkeläinen fatalismi pukee kuulijat mustiin pukuihin. Toisaalta akustisen kitaran näppäily ja rytmipuolen rullaus saa pohtimaan niin lattari- kuin romanimusiikkia, kyse on vaikutelmista ennemminkin kuin suorista lainoista. Taustalla väijyvät torvet ja onko siellä oikeita jousiakin? Barokkimainen vaikutelma vahvistuu loppua kohden, kun orkesteri karttuu, ääni nousee ja kahden minuutin kohdilla pellit avataan. Nopea numero jättää nälän enemmälle, joten pistetään artisti seurantaan.

Mika Roth

Final Void: Symphony of Lies

Tamperelainen ärhäkkää mutta melodista metallia luova Final Void sai alkunsa vuonna 2012. Esikoisalbumi ilmestyi viisi vuotta myöhemmin, ja ryhmä on julkaisemassa seuraavaa pitkäsoittoaan kuuleman mukaan helmikuussa. Tulevan Visions of Fear -kiekon ensimmäiseksi sinkuksi on valittu Symphony of Lies, joka kieltämättä summaa mukavasti tämän metallibändin vahvuuksia.

Biisin ydin on vahvassa ja musertavan kaihoisassa melodiassa, jota kuljetetaan lähinnä jykevän kitaravallin avulla eteenpäin. Yhtymäkohdat klassisiin NWOBHM-bändeihin, sekä suomalaisiin alakulometallisteihin ovat mitä ilmeisimpiä, mutta silti tamperelaisten touhussa on mielestäni riittävästi omiakin eväitä mukana. Kappale on nopeamman puoleinen ja jo ensimmäinen puoli minuuttia on yhtä riemukulkua, pieni suvanto väliin ja kertosäkeen makoisan pihvin pariin päästään ensimmäisen kerran jo minuutin kohdilla. Mikäli satut olemaan genren ystävä, osaa Final Void ruksata kaikki oleelliset boksit, eli toimii kaikilla sylintereillä ja jättää herkullisen jälkimaun itsestään. Helmikuuta odotellessa.

Mika Roth

Kaskas: Tapetaan Viiala!!!

Kaskas on Akaan Viialasta kotoisin oleva yhtye, jota ei tule sotkea samannimiseen helsinkiläiseen yhtyeeseen. Viialan trio antaa punkahtavan rockin raikaa, eikä Tapetaan Viiala!! ole suinkaan mikään vihanpurkaus omaa kotiseutua kohtaan, vaan kannanotto pienen paikkakunnan – ja samalla lukemattomien muiden samanlaisten pikkupaikkojen puolesta. Kasvukeskuksiin keskittyvä politiikka kun näivettää hiljalleen suurimman osan Suomesta, ja tämä kaikki tapahtuu ’edistyksen’ nimissä.

Napakka ralli ei kellota juuri kahta minuuttia kauempaa, mutta olennainen saadaan taottua kuulijan otsalohkosta sisään kyllä siinä ajassa. Kolmen vokalistin yhteistyö on tiukkaa, kuten on soittokin, jossa vauhdikkain rock takoo punkisti ja hivuttaa itseään lähemmäs hardcorea, tosin melodisuus on biisin ydin ja keskus. Tempo huimaa, vauhti hirvittää ja kaiken kukkuraksi Tapetaan Viiala!!! pohjustaa tietä kesäksi luvatulle EP-levylle. Ei niitä pikkukyliä niin vaan nitistetä.

Mika Roth

Madu: Catcher in the Bourbon

Jotta jotain uutta voi syntyä, täytyy jonkun vanhan ensin kuolla pois uuden tieltä. Osapuilleen noin taisi asian tiivistää edesmennyt Petri Walli, ja kyseinen viisaus kävi mielessä, kun kuulin mainion Recoilsin matkan päättyneen. Nyt bändin biisiniekkana häärinyt Madu on käynnistänyt soolouransa ja Catcher in the Bourbon on käsittääkseni hänen toinen sinkuransa. joka tekee selvää pesäeroa menneeseen.

Poissa ovat rockin ryske ja metallin tuhti raskaus, tilalle ovat tulleet darkwaven tummat sävyt, synapopin kuulaan kohtalokkaat syntetisaattoripilvet, sekä postpunkin urbaani kolkkous. Metallinen pohjoinen on näin muuttunut elektroniseksi Keski-Euroopaksi ja Madun potentiaaliset markkina-alueet ovat siinä samalla moninkertaistuneet. Catcher in the Bourbon ei ole aivan yhtä tanssittavaa materiaalia kuin edeltäjänsä Home of Strangers, mutta selvät yhtymäkohdat mm. Welle: Erdballin ja Covenantin kanssa eivät ainakaan sulje ovia Madun edestä.

Mika Roth

Marjo Smolander: Kukkani

Länsiafrikkalainen kora ja suomalaisille paremmin tuttu kannel kohtaavat harvoin, mutta näillä vahvoilla kielisoittimilla on oikeastaan paljon yhteistä, kun asiaa pohtii tarkemmin. Tämä käy selväksi Marjo Smolanderin sinkulla, jolla hänen soittamansa kannel ja gambialaisen Dawda Jobartehin kora täydentävät hienolla tavalla toinen toisiaan. Eikä tässä sitten vokaalien lisäksi enempää enää tarvitakaan, jos nyt muutama paukahdus ja naksahdus tulevat jostain – soitinten kansista ehkä? Kukkani on myös osa Smolanderin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisalbumia, joka on saanut kasteessa nimen Cosmologies.

Mutta se tulevasta ja keskitytään nyt itse sinkkuun. Kukkani on kaunis ja muodoiltaan siro kappale, joka lienee helpointa sijoittaa maailmanmusiikin ja folkin alle. Kannel ja kora soivat heleinä, ilmavina ja avaruudellisina, sanojen tipahdellessa kuin japanilaisen runon kirpeiden rivien. Jokainen sana merkitsee, polveilu on luonnollista ja kaikki tuntuu kulkevan eräänlaisissa kehissä, kulttuurien sekoittuessa toisiinsa. Sanoissa puhutaan kaipuusta, erosta ja murheesta – tunteista, jotka yhdistävät meitä kaikkia.

Mika Roth

Meritta: Rauha

Meritta on paljasjalkainen jyväskyläläinen laulaja-lauluntekijä, joka omien sanojensa mukaan luo laulelmatyyppistä poppia. Laulunopettajaksi tällä hetkellä opiskeleva Meritta on löytänyt ensimmäisen sinkkunsa tekstin edesmenneen isoäitinsä runokirjasta, mikä tuo tulkintaa voimaa ja herkkyyttä. Rauha on itsensä Eino Leinon runo, johon Meritta on luonut sävellyksen. Sovitus on puolestaan merkitty Merittan ja yhtyeen nimiin, eli nähtävästi kyse ei ole vain soolona esiintyvästä artistista.

Kuinka ollakaan, sydämestäni sattuu löytymään herkkä paikka Leinon kohdalta, kuten luultavasti useammallakin suomalaisella. Rauha on kaunis ja kiehtova teksti, jossa pohditaan ymmärtääkseni hetkessä heräämistä, silmien avautumista ja meitä ympäröivän luonnon, maailman, ihmeellisyyttä. Pohtiva lyriikka on saanut ystäväkseen kauniin melodian, joka kiertelee ja kaartelee sanoja korostaen. Kiitosta ansaitsee myös toteutus, jossa akustiset soittimet vievät hitaasti askeltavaa kappaletta eteenpäin, eikä edes väkevimmässä kohdassa rakennelmaa räjäytetä taivaisiin saakka.

Mika Roth

Muovikukat: Elokuva

Muovikukat saattaa herättää nimellään pohdintoja omasta aitoudestaan, mutta muovisen pinnan alla sykkivät kyllä aidot sydämet. Helsinkiläinen melodista punk-pop-rockia soittava indie-yhtye sai mukavasti huomiota osakseen jo syksyisellä esikoissinkullaan, joka saa nyt jatkoa elon kurveja pohtivasta Elokuva-sinkusta. Joku sanoi, että elämä on elokuvaa, mutta minkälaista sellaista – siinähän se kysymys vasta onkin.

Elokuva on hieno biisi jo ytimeltään, koska sen sydämenä puksuttaa ensiluokkainen melodia, eikä svengaavasta muodosta ole tietenkään ainakaan haittaa. Yhtäältä biisin herttainen poppisuus saa hymyn nousemaan huulille, toisaalta kainalossa on juuri sen verran punkahtavaa ja garageista kitaran kuritusta, että pehmoilustakaan ei pääse syyttämään. Hattua on nostettava myös kotoisan lämpimistä soundeista, sekä monikerroksisista vokaaleista, jotka eivät jää missään vaiheessa kolmen kitaran kutoman kudoksen jalkoihin.

Mika Roth

Pasa: GRETA4EVER
Playground Music Finland

Pasa oli kuumaa kamaa 10-luvun alussa, kun pop-ryhmän esikoisalbumi ilmestyi. Nousu loppui kuitenkin taukoon, joka katkesi vasta pari vuotta sitten Meistä piti tulla -pitkäsoittoon. Nyt horisontissa siintääkin jo kolmas pitkäsoitto, jota pohjustetaan nyt ensimmäisellä sinkulla. Mikään ei ole varmaa, mutta arvelisin GRETA4EVER-biisin kertovan – tai ainakin innoittuneen - Greta Thunbergista.

Elämme aikoja, jolloin on otettava vastuuta, mikäli haluamme että jääkarhuja elää vielä seuraavallakin vuosisadalla muualla kuin eläintarhoissa. Näitä vaikeita ja kimurantteja asioita käsitellään keveän, kasarimaisen ja pehmeän synapopin keinoin, mikä tietysti vain vahvistaa kontrasteja. Sanoma on yksi asia, mutta kyllä itse melodiakin ja sävellys sen ympärillä on täyttä asiaa. Tai ainakin itse huomasin hyräileväni biisiä lupaavasti, kun takavalot olivat kadonneet jo aikoja sitten tulevaisuuden lupauksia täynnä olevaan horisonttiin.

Mika Roth

Patrik-Mikael: Menee miten menee

Patrik-Mikael on vuodesta 2016 lähtien toiminnassa ollut yhden miehen projekti, joka luo suomenkielistä pop rock musiikkia. Välillä taustalla toimi ihan oikea bändikin, mutta vuoden 2020 myllerrykset palauttivat tilanteen takaisin alkupisteeseen. Niinpä Patrik-Mikael on tehnyt musiikkia jälleen itsekseen ja Menee miten menee -sinkku alustaa tietä ensi vuonna julkaistavalle pitkäsoitolle.

Sinkku, kuten koko levy, on syntynyt kotistudiolla ja sen muoto on vahvasti akustinen, karsitumpi ja hillitympi. Äänessä ovatkin lähinnä mies & kitara, fiiliksen ollessa erittäin folk. Kertoja toipuu erosta ja hitaasta toipumisprosessista, kun pitäisi jatkaa matkaa – mutta minne seuraavaksi edes pitäisi suunnata? Parisuhteen möykkyisyyttä on helppo rinnastaa koko maailman tilanteeseen, jossa epävarmuus tulevasta varjostaa kaikkea ja kaikkia. Tätä taustaa vasten kaihoisan kaunis biisi nouseekin oman aikansa peiliksi, rippituoliksi ja kaiuksi.

Mika Roth

SALO: Astronautti

SALO on Jukka Salon sooloprojekti, joka luo modernia, ajatonta ja haikeaa poppia. Astronautti kertoo eristäytyneisyydestä ja hukassa olemisesta, mutta kappale ei suinkaan syntynyt nykyisen pandemian innoittamana, vaan jo muutama vuosi sitten. Kappale on itse asiassa Janne Laihon samannimisen lyhytelokuvan tunnusbiisi, ja harmillisen sattuman kautta se on huomattavasti ajankohtaisempi, kuin mitä oli alkujaan tarkoitus.

Entä kuka tuo Astronautti sitten on? Hän kuuntelee seinän läpi toisten elämää, pysyen etäällä ja samaan aikaan aivan lähellä. Lyriikoissa mainitaan pikku prinssi, joka on tietysti kolmen pisteen vihje, samoin Ziggy Stardust ja Freddie Mercury, kaksi suurta roolinvetäjää, ovat kiintopisteitä. Kaihoisa melodia luodaan lihaksi syntetisaattoreiden kautta ja biisihän soi isona kuin taivas, suurten hetkien ja säkeistöjen suvantojen vuorotellessa. Nostalgiaa, kaipuuta, toivoa ja ehkä ihan pienen pieni pilkahdus parempaa huomista – niistä on ensiluokkaiset pop-kappaleet tehty.

Mika Roth

Saniita: Uusi polku

Folkahtavaa poppia luova Saniita on vihtiläinen laulaja-lauluntekijä, jonka debyyttisinkku julkaistiin joulukuun alkupuolella. Jo lapsesta saakka musiikkia luonut Saniita on aiemmin kerännyt esiintymiskokemusta osana yhtyeitä, mutta nyt on koittanut soolouran aika. Artisti löytää rauhan kuuleman mukaan metsästä, luonnon parista, ja tuo ikiaikainen voimavara kuuluu mielestäni myös positiivisena voimana tällä esikoisjulkaisulla. Lisää kappaleita luvataan ensi vuodeksi, eli tämä on vasta alku.

Uusi polku kertoo siitä, kuinka oma tie löytyy aivan kuin sattuman kautta. Eikä risteyksessä jäädä pohtimaan loputtomiin valintoja, vaan päätetään jatkaa matkaa pitkin omaa uutta polkua. Positiivinen, polveileva ja helkkyvä kappale askeltaa aivan kuin kuulija kulkisi kertojan rinnalla pitkin metsäistä polkua, ylä- ja alamäet vaihtelevat, mutta tärkeintä onkin liike ja se, että polun on ensinnäkin päättänyt valita. Keskiössä ovat laulu ja piano, tosin taustalla on muitakin soittimia tukemassa. Lähes neljän minuutin mittainen kappale tuntuu aina loppuvan kuin seinään, eli jotain oleellista on jo löydetty, ja jään innolla odottamaan jatkoa.

Mika Roth

Sara Sydän: Uudestaan

Sara Sydän on suomalais-kenialainen pop-artisti, jonka musiikkia kuvataan saatekirjeen otsikossa ’keijukaispopiksi’. Termi sai varautumaan keijupölyn kimallepilviin, mutta Sara Sydän yllätti positiivisesti: tämähän on ensiluokkaisen hieno pop-kappale. Uudestaan on ensimmäinen singlelohkaisu ensi vuoden puolella julkaistavalta esikoisalbumilta, mutta mainitaan nyt vielä sekin, että aiemmin oman musiikkinsa kirjoittava Sara Sydän esiintyi ja julkaisi musiikkia Sarah Achieng -nimen alla, joten kokemusta löytyy jo riittämiin.

Uudestaan on siis pop-kappale, mutta ilahduttavan hiljainen ja vähäeleinen sellainen. Kyseessä on puhdasverinen laulu arjen hampaissa jaksamisesta, tosin tekstin voi tulkita useammallakin tavalla. On aivan kuulijasta kiinni, että lauletaanko tässä lähimmäiselle vai peilikuvalle, mutta nykyisessä maailmassa lämmölle ja positiivisuudelle on taatusti tilausta kaikissa muodoissa. Hieno melodia, folkahtavat suvantokohdat ja riittävän pienenä pidetty äänimaisema nostavat odotuksia. Keijutkin voivat olla toisinaan vähäeleisempiä ja pohtivampia, joten rohkeasti vain tutustumaan Sara Sydämen maailmaan.

Mika Roth

SIRIN: Burning Heart

SIRIN rikkoo mielenkiintoisella tavalla genrensä tuttuja kaavoja. Tämä eteläsuomalainen metalcore-bändi, näet luottaa positiivisuuteen voimallisen metallin vahvistajana, eli systeemin mädät dystopiat jäävät tällä erää toisille – ja hyvä niin, etenkin näin vuoden pimeimpänä aikana. Lisäksi ainakin tällä biisillä yhtye ottaa äärimmäisen rosoisen soundinsa kylkeen suorastaan popahtavia palasia, mikä tietysti lisää biisin tartuntapintaa kummasti.

SIRINin historia ulottuu ainakin kolmen vuoden päähän, mikä myös kuuluu vahvana bändisoundina, jos nyt genren pohjoisamerikkalaiset kuviot ovatkin kakussa selvästi nousseet pinnalla. Burning Heart on plus kolmen minuutin mitassaan jopa turhankin hätäinen numero, jossa kitarasoolo kuullaan jo minuutin kohdilla, vellovan väliosan johtaessa suht onnistuneeseen melodiakoukkuansaan. Kuuntelukokemus on ristiriitainen, sillä lievästi geneeristä mätkettä jalostetaan periaatteessa väärillä mausteilla, mutta kaava vaikuttaa toimivan – eikä niitä sääntöjä orjallisesti seuraamalla luoda koskaan mitään oikeasti suurta.

Mika Roth

Sorsajengi: Jumala
Playground Music Finland

Koosteen räyhäkämpää laitaa edustava Sorsajengi on julkaisemassa Sorsajengi Tuhoaa -esikoisalbumiaan helmikuussa. Lämpöä hilataan ylemmäs ärhäkällä sinkulla, joka on jo kolmas isku lupaavasti kasvavassa sarjassa. Musiikillisesti bändi pamahtaa jonnekin punkahtavan rockin ja räkäisen grungerockin tietämille. Vilautellaanpa saatesanoissa jopa hardcorea terminä, mikä ei ole täysin perusteetonta suun pieksentää.

Raflaavasti nimetty Jumala on tiukka kannanotto niitä kohtaan, jotka ovat kärkkäinä noukkimassa ensimmäistä kivenmurikkaa maasta, kun on kyse toisten tuomitsemisesta. Muoto on siis poikkeuksellisen räväkkä ja sanottava sanotaan kahdessa sekä puolessa minuutissa, joten kuulijalle ei jätetä paljoakaan aikaa tottua höykytykseen. Naisvokalisti vuoroin huutaa ja rääkyy niin, että viestit taatusti saavuttavat kaukaisimmatkin vastaseinät. Melkoista myllytystä, jossa tahtoo iskuhumala vain viedä viimeisen minuutin tehot muassaan.

Mika Roth

Ulthima: Eternity

Jokaisen bändin ja artistin tarina on tietysti aina ainutlaatuinen, mutta toisinaan vastaan tulee vieläkin poikkeuksellisempia historioita. Ulthima on saanut alkunsa kahden meksikolaisen kaveruksen ideasta. Ricardo Escobar ja Antonion Valdés halusivat perustaa metallibändin, mutta Meksikossa moinen osoittautui haastavaksi. Niinpä kaksikko päätyi vanhalle mantereelle ja muutaman mutkan kautta lopulta pohjoiseen Suomeen – täällähän osataan tunnetusti luoda metallia.

Neljän suomalaisen soittajan kanssa muodostunut Ulthima soundaa selvästi Children of Bodomille, mikä ei ole lainkaan tavatonta melodisen deathin saralla. Mukana on kuitenkin muitakin juonteita ja jylhästä melodisuudesta vetäisin viivoja metallin vanhempienkin jättien suuntaan. Eternity osuu kuitenkin täyteen kultasuoneen vasta, kun väliosa johdattaa kitarasooloon, joka muuttaa lyijyn heittämällä kullaksi. Lisää timankia terään tuo kosketinsoolo, jonka jälkeen viimeinen minuutti on kaiken yhteen sitovan finaalin voittojuhlaa. Mainittakoon vielä, että debyyttialbumikin on kuuleman mukaan jo äänitetty.

Mika Roth

upos: Maanantai (Opus: Live is life)

upos osuu ensimmäisellä sinkullaan arkaan paikkaan, sillä Maanantai (Opus: Live is life) on nimensä lisäosan mukaisesti suomennettu versio valtaisasta superhitistä Live is Life. En tiedä oikeastaan miksi, mutta olen aina vihannut alkuperäistä biisiä sydämeni pohjasta, ja voin todeta tuon superhitin aiheuttaneen minulle vaikeita traumoja. Nyt olen kuitenkin riittävän vahva kohdatakseni superinhokin – vai olenko?

Lähtökohtaisesti maanantait ovat surkeita päiviä, kun viikonlopun hauskuuden ja vapaan jälkeen on aika palata suolakaivokseen urakoimaan, noin kuvainnollisesti nyt ainakin. Letkeä biisi on yhtä kumipintainen myös uudessa muodossaan, vaikka lopputulosta on rusikoitu folkilla ja pehmeillä syntikoilla. Kai tämä jostain terapiasta voisi käydä, etenkin kun pehmeät kitarat kuorruttavat vokaaleja, mutta pitääkö sitä maanantaita hokea loputtomiin? Tuntuu ihan maanantaille.

Mika Roth

Vipermilk: Every Zero

Vipermilk iskee debyyttisinkullaan kuin ne kuuluisat miljoona volttia. Maailma on seilaamassa alas melkoista koskea, joten mitäpä tässä muutakaan voi kuin pistää jalalla koreasti. Vipermilkin resepti tähän kuulostaa samaan aikaan 80-luvun industrialilta, 90-luvun tummuudelta sekä uuden vuosituhannen bileiltä, jossain Blade Runnerin loputtomien sateiden alle jääneessä suurkaupungissa.

Every Zero on kaiketi helpoimmin laskettavissa synapopin ja elektropunkin varjojen alle, mutta Clan of Xymoxin ja kumppaneiden kohtalokas tummuus sotkevat linjoja. Eikä tästä nyt niin pitkä Dope Stars Inc. -tyylisen industrial rockin digitaalisiin puutarhoihin, joissa ns. tosi ja lume ottavat vauhtia toisistaan. Synavalleja nostetaan, mutta niitä osataan myös tipautella pikseleiksi sen verran taajaan, ettei biisi muserru oman informaatiovirtansa alla. Tumma mieslaulu ja alapäätä suosiva soundipakki vievätkin säkeistöissä ja kertosäe on puhdasta stadionelektroilua. Synteettistä, valloittavaa ja juuri niin valtavaa, ettei tätä voi olla huomioimattakaan.

Mika Roth

Von Vida: Hallittu kaaos

Von Vida luo elektronista musiikkia, josta on hankala löytää tuttuja rajapintoja ja tunnusmerkkejä. Vuodesta 2017 musiikkia julkaissut artisti näet välttelee toistuvasti genreaitojen pystyssä pitämistä. Nyt Von Vida on vaihtanut esiintymiskielen englannista suomeen ja samalla vokaali-ilmaisu on pehmentynyt ja syventynyt merkittävällä tavalla. Hallittu kaaos on siis otsakkeena osuva, koska muutosten läpi luovitaan varmoin ottein.

Urbaania ja melodisempaa poppia, elektronista nykyhetkeä, sekä ehdottomasti vuorokauden öiselle puolelle kuuluvaa äänimaisemointia. Tiedä sitten missä määrin Von Vidan musiikillinen muuntautuminen on vaikuttanut lyriikoihin, mutta tekstissä pohditaan minuuden hankalampia ja haastavampia puolia. Onko peilistä takaisin katsova olento se, jonka haluaisitkin siellä näkyvän? Jokainen meistä tietää vastauksen, mutta onko kaikki oikeasti kaaosta – edes hallittua sellaista?

Mika Roth

Lukukertoja: 3841