Sinkut II - Marraskuu 2020
Anni Pohto: DEEP
Northern Atlantis
Aiemmin jo toisillekin materiaalia kirjoittamaan ehtinyt Anni Pohto on julkaisemassa uutta albumia, joka on saamassa itselleen nimen The Rising. Nousua on siis luvassa ja ensimmäinen sinkku kertoo sielun syvistä vesistä, joihin innoituksen on antanut ainakin osin Edith Södegranin runo Ihmeellinen meri.
Mennyt on tekstin saralla läsnä useammallakin tasolla tarkasteltuna, mutta musiikillisesti DEEP on moderni siivu tämän päivän pop soundeja ja asenteita. Saatesanoissa puhutaan myös hip hop -biiteistä, mutta ainakin tällä kappaleella merkittävämpi elementti on oikea piano, jota käytetään taiten. Vokaalit ja koskettimet saavatkin viedä harvoilla elektroniikoilla vahvistettua kappaletta eteenpäin ja pitkän alkukiihdyttelyn jälkeen kaikki sylinterit ryhtyvät paukkumaan kunnolla. Ei mikään räväkkyydellään hämmentävä isku, mutta vanhat sanat saavat kyllä kummasti päivitettyä ryhtiä.
Mika Roth
Badgered: Bury Me
Badgered iskee yhden tämänkertaisen sinkkukoosteen kovimmista palloista, kun 80-luvun thrash metalia kajahtaa suoraan 20-luvun Tampereelta. Joulukuussa olisi kuulemma tarkoitus pistää ulos debyyttialbumia ja Bury Me on esikoispitkäsoiton ensimmäinen sinkkulohkaisu, eli suuntaviittoja taotaan nyt neitseelliseen tantereeseen. Thrashille ominaisesti vaikeita aiheita ei vältellä, mutta tällä erää vaarallisin vastustaja löytyykin lahjomattomasta peilistä, sillä Bury Me kertoo ns. normaalien kulissien takana elettävästä elämästä.
Vajaaseen neljään minuuttiin puristettu siivu on nopea, mutkissaan terävä ja iskuissaan kova, mutta biisissä on myös toinen puolisko. Vaikka alun thrash-laukka ottaa välittömästi kuulijaa rinnuksista kiinni, päästetään vajaan minuutin kohdalla melodinen säkeistö valloilleen. Ja tässä piilee biisin suurin koukku, kun tiukkaa puserrusta rikastetaan jopa kauniiksi laskettavalla kuviolla. Seuraavaksi tulee enemmän tulta niskaan, kunnes taas keikahdetaan hetkiseksi sinne toiselle puolelle. Kaavahan on vanha kuin taivas, mutta tällä erää se toimii moitteetta, joten hattua ylös esikoissinkulle ja katse kohti debyyttialbumia.
Mika Roth
Dead Shape Figure: The Worship of Ashes
Nyt on pakko lainata vanhaa viisautta: kun elää riittävän pitkään, niin tulee todistaneeksi vaikka minkälaisia mullistuksia. En sano, että
Dead Shape Figure varsinaisesti aiheuttaa death metalin saralla uutta vallankumousta, mutta onhan uusin sinkku rohkea askel uuteen suuntaan. Ensin en edes meinannut uskoa korviani, kun lievästi itämaiset kuviot työnsivät DSF:n rekeä kohti
Kingston Wallia.
Toisaalta: nyt on hyvä muistaa, että bändi aloitti aikoinaan 00-luvun alkupuolella nimenomaan thrashin ja koukeroisemman metalin parissa, joten uusi sinkku tavallaan sulkee vain suuria kehiä. Mitään perinteissä roikkumista biisissä ei kuitenkaan ole ja
Galzin kulmikkaiden vokaalien saattelema teksti on
”anti-anthem jäärille”. Ei siis jäädä sinne omiin poteroihin makaamaan, vaan reagoidaan muuttuvaan maailmaan muuttumalla ja kehittymällä omin valinnoin. Itsestään selvältähän tuo kuulostaa, joten mikä vielä maksaa?
Mika Roth
Flesh Roxon: Let’s Fucking Die
Let’s Fucking Die on melkoinen biisin otsake, jopa 20-luvun alussa. Synkkä on aihe ja synkkää on huumori, kun tamperelainen
Flesh Roxon paukuttaa action rockin keinoin viestinsä sisään otsalohkosta. Mielenterveysongelmat ovat tämän biisin ydin ja näinä poikkeuksellisina aikoina moisista pitäisi puhua vieläkin enemmän ja suoremmin, kun koko maailma hakee uriaan.
Lyriikat ovat siis tummat, jopa synkät, mutta tunnelin päässä loistava valo ei ole välttämättä vastaantuleva juna, sillä kertoja kaipaa vain apua. Itse sävellys ruuvaa ja rullaa metalliselta maistuvan rockin laidassa, takovan biisin puskiessa itseään eteenpäin kuin karkaamaan päässyt tavarajuna. Vokaaleissa luotetaan ehkä tarpeettomankin paljon raflaavan otsikon voimaan, mutta ehkäpä kaikki se toisto on vain tarpeen. Lopun marssit ja kirkonkellot kuorohuminoineen tuntuivat aluksi ylilyönniltä, kunnes siivu löysi oman tasapainonsa. Mielenkiintoista ja lisää on luvassa kokonaisen pitkäsoiton verran, lupaavat.
Mika Roth
Hehewuti: Piha
Aina silloin tällöin havahdun siihen tosiasiaan, että paratiisi on oikeasti löydettävissä arjesta. Noin omalla kohdallani nyt ainakin, kun oivaltaa kuinka hyvin asiat elämässä ovatkaan. Vastaavasta hetkestä kertoo myös
Hehewutin uusi kappale, jonka koko tarina tapahtuu omassa kotipihassa. Auton ovet suljetaan, tarkoitus olisi lähteä pienelle retkelle, mutta miksi edes lähteä mihinkään, kun kaikki mitä tarvitset on jo siinä käsien ulottuvilla?
Tietysti hetken magiikasta on tehty erilaisin taiteen lajein teoksia toistensa jälkeen, mutta em. logiikalla niistä jokainen on korvaamaton. Hehewutin vaimea pop-kappale leijuu lähes paikoillaan, melodian viedessä ja taustan lähinnä rytmittäessä kuultua, mutta eipä tässä enempää tarvitakaan. Lyhyestä hetkestä kasvaa elämän perusteita ylistävä rakkaudenjulistus, yhden ihmisen kokoinen ja meitä kaikkia syleilevä. Hehewuti teki kuuleman mukaan valtavan määrän uutta materiaalia toukokuussa, joten vuoden ainoaksi julkaisuksi jäävä sinkku tullee saamaan ensi vuonna jatkoa. Tai ainakin itse toivon sydämestäni niin.
Mika Roth
Hootenanny Freaks: Isolation
Hootenanny Freaks on bändi historialla, joka ulottuu peräti 90-luvulle sakka. Bändin musiikilliset vaikuttimet ulottuvat vielä pari vuosikymmentä kauemmas, mutta samaan aikaan Hootenanny Freaks on tiukasti tätä päivää. Homman nimi on aito hard rock, josta on jätetty kimalteet sun muut härpäkkeet rannalle. Kitarariffiä ja tiukkaa rytmityötä – siitä on kunnon siivut tehty.
Isolation viittaa tietysti jo nimellään keväällä kiivaimmilleen äityneeseen eristyksen aikaan. Idea sanoitukseen syntyi kuuleman mukaan kävelyreissulla koronan autioittamilla kaduilla, kun solisti
Pepe Tamminen pohti, minne kaikki ovat menneet ja mitä siellä jossain tekevät. Ja lopputuloshan on A-luokan rock’n’roll helmi, jonka melodinen koukku nappaa kerrasta kiinni – eikä päästä enää sen jälkeen otteestaan. Pandemia pilasi monen kesän, lukemattomat juhlat ja vielä lukemattomammat elämät, mutta rokataan sitten vaikka itsekseen neljän seinän sisällä. Isolation on ensimmäinen lohkaisu tulevalta pitkäsoitolta, joten elämä jatkuu kyllä tämänkin jälkeen.
Mika Roth
J. Kajan: Syksy
J. Kajan on, herran omia sanoja lainaillakseni, perusteetonta melodramaattisuutta ja tahatonta optimismia tarjoileva kotimainen laulaja-lauluntekijä. Ajankohtaan nähden osuvasti nimetty Syksy on herran debyyttisinkku, mutta musiikkia Kajan on kirjoittanut kuuleman mukaan jo 15 vuoden ajan. Miksi ihmeessä esikoissinkkua saatiin sitten odottaa näin kauan, etenkin kun Syksy on kappaleena vavahduttavan puhutteleva?
Kas siinäpä vasta kysymys, ja vastaus piilee kaiketi siinä, että matka pöytälaatikosta studioon on usein vain niin kovin pitkä. Onneksi monista yhteyksistä tuttu
Michael Bleu antoi rohkaisua ja voimme nyt nauttia Syksyn hauraista väreistä, folkahtavan popin kaivertaessa pieniä kuvioitaan rauhassa, lähes varoen. Syksy onkin kuin lumottu hetki, pysähdys kesken kiireiden, joka nopeasti livahtaa ohitse, ellet ymmärrä ottaa siitä kiinni. Kaksi ja puoli minuuttia on jo suorastaan rikollisen lyhyt mitta näin hienolle teokselle, mutta nautitaan nyt edes siitä mitä saatiin ja toivoaan, että vaimean folkahtavaa laulaja-lauluntekijä materiaalia saadaan vastaisuudessa enemmänkin kuultavaksi.
Mika Roth
Janne Linnovaara & Matkatoverit: Matkatoveri
Janne Linnovaara & Matkatoverit niminen kokoonpano esittää kappaleen, jonka alkukesästä edesmenneen Janne Linnovaaran veli
Jaakko Linnovaara löysi edesmenneen sanelimelta. Matkatoveri oli pistetty purkkiin yhdellä otolla, ja äänessä oli vain mies sekä akustinen kitara. Kappale puhutteli kuitenkin siinä määrin, että se päätettiin julkaista vieläpä siten, että alkuperäinen demo on yhä kaiken ydin, vaikka vanhoista soittokavereista koottu ryhmä värittääkin sitä pienin vedoin.
Matkatoveri on hiljainen biisi, joka kuulostaa sointukulkunsa ja rytmityksensä ansiosta hieman aasialaiselta. Tekstissä kerrotaan kuhisevista kylistä, korpimaista ja pitkistä teistä, mutta tiethän voivat viedä aivan mistä tahansa minne vain. Eikä paikka ole tarinassa niinkään merkityksellinen kuin se, että matkan voi jakaa toverinsa kanssa. On täysin kuulijasta kiinni, että kuka tuo toveri on: puoliso, ajatus, jokin muu läheinen ihminen, tai vain olalla roikkuva reppu. Hieno, folkahtava laulelma, joka kestää vajaat kolme minuuttiaan ja tuo siinä ajassa sydämeen rauhan.
Mika Roth
Kari Luoto: Nollasta sataan
Kari Luoto on somerolainen laulaja-lauluntekijä, joka sooloilun lisäksi vaikuttaa
Vaihde,
Raulin Stones ja
Kari Luoto Band -yhtyeissä. Soolona Luoto on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna jo pari menestystä niittänyttä sinkkua, jotka saavat nyt jatkoa erittäin tarttuvasta poprock-rallista, eli uusi vuosikymmen on startannut kerrassaan lupaavasti.
Lupaava on myös Nollasta sataan -kappaleen tartuntapotentiaali, sillä ainakin itse huomasin hyräileväni biisin päämelodiaa jo ensikuuntelun jälkeen. Toki tässä ollaan popimmalla poskella, mutta perustaa voisi kutsua toisaalta perustellusti suomirockin ja AOR:n yhdistelmäksi. Hitaasti käynnistyvä biisi kertoo aikakausien vaihdoksista useammallakin tasolla, rakkauden toimiessa kaiken moottorina ja motiivina. Onni on ainutlaatuinen asia ja jos Lissabon onkin taustana poikkeuksellinen, niin samat asiat sielläkin pyörittävät arkea. Lyriikoissa ymmärretään sattuman osuus ja vaikka näistä kertominen on ehkä rahdun klisheistä, osaa Luoto tarinoida uskottavasti. Tunnustuksen ansaitsee myös asiansa osaava soittajaryhmä, joka ei vain toista nuotteja, vaan saa biisin heräämään eloon.
Mika Roth
Leikkipuisto: Unet
Leikkipuisto records
Leikkipuisto löytyy osapuilleen jokaisesta pitäjästä ja kaupunginosasta, mutta silti yhtyeestä nimeltä Leikkipuisto ei juuri tietoa ole saatavilla. Ongelma on tietysti osin nimitekninen, mutta eipä saatesanoissakaan varsinaisesti tungeta infoa kuulijoille. Kaksi jäsentä, poppia luodaan ja konevoima on kantava voima – näillä mennään.
Unet on sotkuisen mielenkiintoinen tasojen sekoitus, jossa kertoja liikkuu kulmikkaasti kuin usva aamussa. Tunnelmaa lähdetään luomaan todella varoen, miltei varpaillaan, kun taustan koneita hiljalleen kytketään päälle. Minuutin kohdilla elektroninen pop posahtaa värisateeksi, jonka alla sitten vietetään loppuaika. Suomalaista melankoliapoppia, saksalaista konevoimaa ja synasoundeja
Alphavillen perillisten tapaan sekä ripaus uutta vuosituhatta. Lähdön hetki voi olla kaunista unta, mutta rajat sumenevat unenomaisesti tekstin tihkuessa heijastuksia menneisyydestä. Lupaava sekoite, mutta jokin tästä jäi vielä puuttumaan, aivan kuin biisi olisi hieman juuttunut lähtöruutuunsa.
Mika Roth
Mikko Ilmari: Jos oisit joku toinen
Riittämättömyyden tunne on ainakin omasta mielestäni hidasta myrkkyä sielulle, vaikka jokainen meistä päätyy taatusti toisinaan noihin samoihin ajatusrinkeihin.
Mikko Ilmarin uusi sinkku pohtii näitä arkoja asioita, että jos olisitkin sitten joku toinen, joku täysin erilainen ja ihmeellinen. Mutta entä jos todella olisit joku toinen, niin kuka voisi täyttää paikkasi? Ja kuka tällöin oikein lopulta olet? Filosofisti-hälytys soi jo mäkien takana, joten onneksi Mikko Ilmarin uusi sinkku on ensisijaisesti loistava pop-kappale.
Sielun ominaisuuksia ja jokaisen ainutlaatuisuutta pohtivissa lyriikoissa riittää siis tutkittavaa, mutta biisin merkittävin ase on kuitenkin sen päämelodia. Tuota valttikorttia pelataan myös röyhkeästi, ja vaikka kyyti vaikuttaa hetkittäin yksiraiteisella kulkemiselta, niin luotto palkitaan. Näin biisi kantaa ylpeästi itsensä päälle kolmen minuutin mitan, jos nyt riemuvoitto jääkin saavuttamatta. Peruspoprock muoto täydentyy taustan äänimaalailuilla, kunnes kahden minuutin kohdilla saavutetaan lakipiste ja näillä vauhdeilla isosti soiva pop-helmi nousee riittävän korkealle.
Mika Roth
New Ro: Cropcircles
Solina Records
Mitä lienevät kaikki pelloille ilmestyvät kuviot ja kehät, joista osan uumoillaan olevan peräti maapallon ulkopuolisten elämänmuotojen aikaansaannoksia? Tässä tarinassa kuvioiden lähteenä on yksi pienen kaupungin asukkaista, tosin tarinan voinee ottaa myös vertauskuvallisempana kuvauksena veneen keikuttajasta. Helmikuussa debyyttialbuminsa julkaiseva
New Ro julistaa olevansa vastavirtaan uiva tekijä, joka on aina tehnyt omia juttujaan, eli esimerkki taitaa löytyä läheltä.
New Ro on jo julkaissut muutaman pikkukiekon ja tyyliä voisi kuvailla modernin r’n’b:n sekä popin hybridiksi. Monikerroksiset vokaalit viihtyvät vahvasti kuskin paikalla ja klubiuskottavat biitit saavat taatusti takilat liikkeelle hiljaisemmassakin satamassa, mutta lupaavan alun jälkeen biisi jää hieman polkemaan paikalleen. Ehkäpä reilusta neljästä minuutista viimeinen olisi pitänyt heivata laidan yli, tai sitten viimeiselle neljännekselle olisi kannattanut sijoittaa yksi elementti enemmän. Lupaavaa silti, joten odotellaan esikoisalbumin antia.
Mika Roth
Niki´s Project: Pretend
Taannoin edesmennyt
Sean Connery sai nostalgiannälkäisen sieluni kaipaamaan vanhoja hyviä
James Bondin päiviä. Liekö jotain vastaavaa tuntenut myös
Niki´s Project, sillä duon uusin sinkku on suoraa sukua legendaaristen agenttileffojen messeville tunnuskappaleille. Mahtavan kokoinen ja draamaa tihkuva siivu kertoo teeskentelystä, kaksinaamaisuudesta sekä tietysti rakkaudesta, joten kaikki tarvittavat palikat ovat jo pelilaudalla, mutta mitä niistä saadaan lopulta kasattua?
Biisi soi siis isosti, vaan ei pauhaten, mikä antaa enemmän tilaa vaanivammalle tyylille. Edes äänekkäimmissä kohdissa kattoa ei posauteta sijoiltaan, ja tuo pidättely, himmailu ja juuri oikeisiin kohtiin satsaaminen nostavatkin Pretendin tähden korkealle, korkealle taivaalle. Ei tämä nyt mikään uusi
Diamonds Are Forever ole, mutta
Brosnanin kauden viritelmät ovat samalla viivalla ja muutama
Mooren leffojen siivu jää kyllä jo auttamatta jalkoihin. Vodkamartini siis kouraan ja kohti mielikuvituksen kasinoja, joissa voi sitten vetää sitä roolia minkä ikinä haluaakaan.
Mika Roth
Sammal: Returning Rivers
Svart Records
Nyt räsähti yllätyksen piiskatykki puskista. Olin aivan varma, että kuuntelen väärää biisiä, kun
Sammaleen uusin sinkku kajahti ensi kertaa kammiossani. Bändin suomenkielinen ja miellyttävn lämpöinen progerock kun on keikahtanut englanninkieliseksi, ja samalla soundia on modernisoitu pari vuosikymmentä. Tai siltä ainakin tuntuu, kun biisi soi ensimmäisiä kertoja koko viiden minuutin mittansa.
Tarkempi tutkinta osoitti, että Sammal on toki pitänyt sielunsa edelleen itsellään, mutta paljon on kiistatta myös altistettu uudistuksen tuulille. Esiintymiskieli on tietysti aina merkittävä osanen, mutta etenkin kitarasoundissa on tapahtunut paljon.
Deep Purplea ja
Uriah Heeppiä 20-luvun työkaluin? Hmm, ehkä osittain, mutta vähintään yhtä paljon on tapahtunut siinä tavassa, jolla biisi saatetaan maailmaan. Vokaalien voima ja koskettimien sävyt, rosoinen kitara, sekä jopa uhkaavaksi kääntyvä yleisfiilis – tärkeitä osia kaikki. Saatesanoissa luvataan yllätysten jatkuvan, joten ollaan antennit herkkinä uudistuneiden virtojen äärellä.
Mika Roth
Simo Naapuri: Dave
Jo 80-luvulla ymmärtääkseni uraansa käynnistellyt
Simo Naapuri on Hämeenlinnassa syntynyt laulaja-lauluntekijä. Debyyttilevy ehti ilmestyä viime vuosituhannella, ja julkaisutahti on ollut halki vuosien verkkaista. Suomenkielisen materiaalin lisäksi kappaleita on syntynyt englanniksi ja kansainvälisten kollegoiden toimesta Simon tuotantoa on käännetty mm. portugaliksi ja ruotsiksi.
Dave on kunnianosoitus, tai oikeastaan puhdas rakkaudenosoitus,
Dave ”Isokynä” Lindholmille, joka vaikutti nuoren Simon kehitykseen. Jokaisella meistä on omat sankarinsa, jotka muokkaavat ja muovaavat meitä kasvaessamme. Daven lisäksi mainitaan monia muitakin palasia, elementtejä ja asioita aina bändeistä väreihin, jotka kaikki ovat kasvun partikkeleita. Itse biisi on kepeän jazzahtava poprokkis, jossa torvet soivat koskettimien kera komeasti. Arvannette varmaan helposti, että kenen soundia kipale nyt ainakin heijastelee, mutta kunnianosoitus ei kumarra tarpeettoman syvään alttarinsa edessä. Sanoissa viitataan moniin Daven tekemisiin, jotka avautuvat toisille enemmän kuin toisille, mutta ilman täydellisiä taustatietojakin rennon letkeästä biisistä on helppo nauttia.
Mika Roth
Sola: Sydänhymiö
Hit Happens Records
Sola on tamperelainen debytantti pop-artisti, joka esittää modernia ja virtaviivaisen elektronisesti silattua musiikkia. Karaokelavoilta ns. oikealle puolelle siirtynyt laulaja tarttuu ajankohtaiseen teemaan/aiheeseen, sillä kukapa meistä ei tuntisi lämmön tuikkivan rinnassaan, kun omaan älykamuun poksahtelee sydänhymiöitä. Tiedättehän, niitä typeriä ja naurettavia emojihässäköitä, joita ilmankin voisi elää – mutta hitusen värittömämmin.
Pikkunätti poppibiisi ei edes yritä olla sen enempää, mutta kun biisissä julistetaan puhtain otsin, että
”meidän tunteet voi kiteyttää tuhanteen emojiin”, niin pakko tässä on lähettää taputus- ja peukutus-emojit. Ihan jo silkasta rohkeudesta, koska avatessaan naiiviuden lippaat Sola samalla kohoaa koskemattomaksi ja tahrattomaksi. Ohuehko laulusoundi ja älypuhelimen solakat soundit solahtavat mukavasti lähelle mielihyväkeskusta, joten antaa luurien kilahdella ja hymyillään tietävästi.
Mika Roth
Titi Tuhatmieli: Myrsky
Titi Tuhatmieli on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, jonka luoma musiikki on persoonallinen yhdistelmä elektroakustista poppia ja laulaja-lauluntekijä tarinankerrontaa. Aiemmin jo muutaman singlen julkaissut artisti on muuntanut tyyliään, mutta niin sävellys, sanoitus kuin sovituskin on edelleen peräisin Tuhatmielen omasta kynästä. Tuotantopuolella apua on saatu, mutta silti biisi on mitä puhtaimmin Titi Tuhatmielen sielusta kumpuava.
Myrsky muuttaa ja mullistaa. Sääilmiönä se koetaan toisinaan uhkaavaksi, toisinaan taas latausta purkavaksi ilmiöksi. Kappaleen kertoja kaipaa elämäänsä ja parisuhteeseensa selvästi pientä puhuria, ja miksipä ei vaikka kunnon myrskyäkin, koska ilmassa aistittava jännite on selvästi kasvamassa. Myrskyn myötä tuoreet vedet nousevat pintaan ja ajatuksia voidaan vaihtaa rohkeammin, kun arjen pikkunätit pelisäännöt viskataan hetkeksi sivuun. Hieno kappale velloo lupaavasti ja tavallaan täyttää itse itsensä, mistä kiitos kuuluu etenkin tarkalle sovitukselle.
Mika Roth
Transworld Identity: Somewhere East of Eden
Yksi jos toinenkin on ehtinyt vuosien saatossa pohtia, mitä Eedenistä itään saattaisi löytyä. Vertauskuvat ja metaforat ovat tietysti popin ja rockin maailmassa monelle jokapäiväistä leipää, joten sinkkujaan harvakseltaan julkaiseva
Transworld Identity on hyvässä seurassa. Bändin melodinen hard rock osaa pelata oikeilla palasilla, tosin saatesanoissa vyörytetään ehkä tarpeettomankin paljon nimiä ja jäsenistön aiempia saavutuksia, kun omissakin hartioissa jo löytyy.
Totean näin, sillä Somewhere East of Eden on mielestäni vahvasti omilla jaloillaan seisova kappale, josta voi olla ylpeä ihan sellaisenaan. Melodinen draamankaari rakentuu hiljaisten osien, sekä massiivisemmiksi äityvien kohokohtien keskinäisestä jännitteestä. Naisvokalistille jää riittävästi tilaa, kaihoisa kitara piirtelee kuten vain osaa ja sovituksesta on annettava täysi tunnustus, koska biisi pysyy halki matkan raikkaana, eloisana ja voimaa uhkuvana. Tuohon päälle kun vielä pistetään oikeasti perusteltu ja kunnollinen kitarasoolo, niin sitä ollaan jo lähellä mahtiballaditaivasta.
Mika Roth
Trial By Fire: R.O.A.
Trial By Fire on haminalainen groove & hard rock vaikutteinen metallibändi, joka koostuu alle parikymppisistä hepuista. Nuori ikä kuuluu kuitenkin positiivisena voimana, sillä tästä ryhmästä ei pääse ainakaan sanomaan, että se olisi millään tavoin matalaenerginen. Eikä tämä ole mikään ensimmäinen tulikaste, sillä nähtävästi yhtyeeltä on ehtinyt ilmestyä jo yksi albumillinenkin materiaalia ennen tätä.
R.O.A. on kuin matka kahteen eri paikkaan, ulottuvuuksien ja aikalinjojen sekoittuessa toisiinsa. Yhtäältä mukana on härski määrä 90-luvun
Panteraa ja toisaalta touhusta on vaivatonta haistaa 80-luvun puolivälin
Metallica. Eikä siinä mitään, sillä lukemattomat bändit ovat seuranneet näitä jättejä etsiessään ihka omaa paratiisiaan, ja juuri tuolla saralla Trial By Fire ansaitsee pisteitä. Biisi soundaa tuoreelle, ilkeälle ja massiiviselle, muodon istuessa karmien päälle kuin tulen noitarovioon. Miltei viiden minuutin mitta on pieni haaste loppupuolella, mutta pientä tiivistämistä lukuun ottamatta en sitten löydäkään muuta huomauttelun aihetta.
Mika Roth
Valhegalleria: Matometsä
Valhegalleria on vuonna 2020 perustettu suomenkielinen rock/pop-yhtye, jonka jäsenistön juuret johtavat ainakin suurimmaksi osaksi Varkauden suuntaan. Helsinkiläistyttyään ryhmä on työstänyt materiaalia kuuleman mukaan jo sen verran, että keikkasetillinenkin herkkuja löytyisi.
Valhegallerian soundi on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, samaan aikaan vihjailevan tuikkivaa ja varoittavan tummaa. Kitara ja kosketin(?)efektit kuljettavat tarinaa naisvokalistin rinnalla ja minkälainen tarina tämä onkaan? Lyriikat kertovat jonkin sortin painajaismetsästä, johon ihmiset päätyvät ainakin osittain omasta halustaan, ja joka löytynee ennemminkin mielikuvituksen kuin varsinaisten karttojen kätköistä. Kuvasto hohkaa suoranaisia kauhuelementtejä, mutta samaan aikaan loppua kohden kasvava biisi nostattaa fiiliksiä, mikä aiheuttaa näin entistäkin jyrkempiä kontrasteja. Mielenkiintoista, tuoretta ja jotain, joka saa taas uskomaan rockin loputtomaan muuntautumisvoimaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 3378
