Pienet

Sinkut II - Lokakuu 2020

23.10.2020

Bad Sauna: Haluun pois
All That Plazz

Joulu tulee tänä vuonna lähes kolme viikkoa etuajassa, sillä Bad Sauna julkaisee Olen rikas sillä minulla on teidät -debyyttialbuminsa jo 4. joulukuuta. Ja kun kyseessä on perinteitä kunnioittava rock-yhtye, niin esikoinen saatetaan maailmaan digitaalisen muodon lisäksi myös ihka oikeana vinyylinä. Ryhmä osui jo maaliin loppukesästä ilmestyneellä Niin kuin se ennen oli -sinkulla, eikä uusikaan biisi ole tolppalaukaus.

Haluun pois runttaa kitarariffiään otsaryppyjen taakse ja lyriikoissa kaikenlaiset nautintoaineet näyttelevät yhtä pääosaa. Mutta eihän ne murheet mihinkään katoa, kun itseään liottaa pullossa tai tölkissä, itse siinä vain liukenee hiljalleen olemasta. Ahdistus kaikuu myös laulaja-kitaristi Felix Lybeckin äänessä, sekä vallia pinoavissa kitaroissa, mutta melodia ei onneksi uppoa missään vaiheessa aaltojen alle. Kelpo melankoliarockia riittävällä rosolla, taustalauluilla ja korvaan tarttuvilla koukuilla, joten esikoispitkäsoittoa odotellessa.

Mika Roth

Baysix: Live, Love and Leave
Esserec

Helsinkiläinen Baysix oli musiikkihistorian mukaan muinoin 80-luvulla Suomen ensimmäisiä kansainvälistä menestystä vakavammin hamuillutta yhtyeitä, mutta syystä tai toisesta ryhmän nimi oli allekirjoittaneelle täysin tuntematon. Sen sijaan bändin pääasiallinen vokalisti Juha Mieskonen ja herran oma yhtye Mieskone olivat kyllä entuudestaan tuttuja. Baysix kasaantui uudelleen jo vuonna 2005 ja uusi pitkäsoittokin saatiin tuolloin aikaiseksi. Sittemmin ryhmän on keskittynyt sinkkuihin ja niistä viimeisin on Live, Love and Leave.

Otsikkohan kuulostaa aivan mahdottoman kasarille, eikä orkesterin pehmeä poprock olisi lainkaan hukassa 80-luvun neonvalokylvyissä. Elämä on yksi suuri kaari, johon jokainen saa enemmän ja vähemmän draamaa mukaan, mutta perussäännöt ovat samat: tomusta ja tuhkasta, ajan vankeina. Baysix osaa kuitenkin vangita elon ihmeen mitä upeimpaan, melodiseen ja nopeasti tarttuvaan poprock-raitaan. Pehmeää toki, mutta samalla totomaisen täydellistä, puhuttelevaa ja sydänalassa tuntuvaa, eikä kaiken alla hehkuva tyytyväisyys ole mitenkään ylimielistä vaan meitä kaikkia syleilevää.

Mika Roth

Dark Buddha Rising: Sunyaga
Svart Records

Metallin synkissä, hitaammissa ja mustemmissa kolkissa on outoja olentoja, hämmästyttäviä bändejä ja rajattomia mahdollisuuksia. Dark Buddha Rising on luonut omaa painajaisdroneaa jo pitkään, mutta yhä vain ryhmä saa ihokarvat nousemaan, mielikuvituksen laukkaamaan ja seinät kaatumaan niskaan hitaasti, hitaasti, hitaasti. Sunyaga-single pohjustaa tietä tulevalle seitsemännelle albumille, joka julkaistaan marraskuun 13. päivä. Ja kyseinen päivähän on tietysti vielä perjantai.

Sunyaga on noin 13 minuutin mittainen jättiläinen, joka saa pitkillä varjoillaan ja äärettömillä jänneväleillään kaiken muun tuntumaan ohikiitävältä. Äänivalli on rosoisen, julma ja raskas, mutta siitä puuttuu negatiivisella tavalla tukahduttava tuntu ja prässäys. Dark Buddha Rising osaakin kääntää väkipyöräänsä maltilla, taiten ja juuri sen verran, että jäsenissä tuntuu, mutta puserrus ei tapa kohdetta. Pitkät instrumentaaliosuudet saavat väriä kivuliaista huudoista, tosin sen kummempia sanoja on vaikea poimia sielua hyytävistä rääkäisyistä. Ja yhtäkkiä kaikki lämpö huoneesta oli kadonnut jonnekin, enkä voinut kuin nauttia tilasta.

Mika Roth

ENNE: Kaksi hullua

Seinäjokelainen poprock-yhtye ENNE pohti rakkauden varjopuolia alkuvuodesta, kun kerrassaan mainio sinkkubiisi Vieroitusoireita todisti rakkauden kykyä aiheuttaa riippuvuutta. Kulma on tällä erää toinen, mutta lemmen vaarat ovat yhä läsnä, kun kaksi toisiinsa rakastunutta raatelevat toisiaan. Niin kuvainnollisesti kuin nähtävästi hieman fyysisestikin.

Rakkaus on taistelukentistä luultavimmin vanhin, ja konflikteihin liittyvät tunteet saattavat olla alkukantaisimpia, mutta kuka voi ja pystyy sanomaan, että mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä ikuinen dilemma on luonut merkittävän osan kulttuuriemme helmistä ja Kaksi hullua -kappale soi myös samaan aikaan kauniisti sekä pistävästi. Rockin puolella tässä enemmän ollaan, kauniisti kiskaistujen vokaalien ylistäessä toiselle huutamista ja sekoamista. Jännitteissä ja kontrasteissa löytyy siis ainakin, ja biisin taustalla häilyvät sekaäänet, sekä sekaan upotettu ihmisriita, saavat pohtimaan rakkauden järjettömyyttä jo silkkana tilana. Ja upeutta. Tarina on tuttu, muoto toimii ja lohduttomuuskin jätetään onneksi rauhaan.

Mika Roth

Eroma: Huomenta maailma

Maailma on viime aikoina ollut hankala ja vaikea paikka monelle, mutta nyt olisi yksi iloinen ja tyytyväinen pop-laulu, jonka Eroma löysi omien haasteidensa keskellä. Kappale onkin tavallaan ikkuna parempaan huomiseen, josta voi halutessaan katsoa ja nähdä. Huomenta maailma syntyi, kun yli vuoden väliaikaiskämppäily viimein päätyi ja uudessa omassa kodissa oli vasta piano paikallaan.

Pitää siis vain uskoa ja heittäytyä näennäisen ohikiitävään hetkeen ja löytää siitä ikuisuus, tuota naiivia uskoa ja luottoa tarvitaan, ja se voi yllättää meistä jokaisen kestävyydellään. Huomenta maailma -kappale ei lähde puristamaan ja halaamaan jokaista vastaantulijaa, mutta se taatusti hymyilee jokaiselle ystävällisesti ja auttaa omalla tavallaan kestämään. Eroman vokaaleihin pohjaava biisi huokuukin aurinkoista lämpöä ja popin kevyt kosketus tuntuu juuri oikealta tavalta katsoa takaisin maailmaan. On hyvä olla elossa ja todeta, että kyllä se tästä taas lähtee menemään. Olemme sentään elossa, emme ainoastaan olemassa.

Mika Roth

Eteläranta: Voi ei

Voi ei, toteaa Eteläranta, kun Amorit nuolet osuvat joukolla kohteeseensa ja rakkauden kahleet ovat tiukasti kiinni. 7-henkinen helsinkiläinen rock-duo on musiikillisesti kääntänyt katseensa kohti mennyttä, ja väittäisin kohteen sijaitsevan jossain 70-luvun alkupuolella. Uskaltaako tässä nyt sanoa ääneen jopa sanan ’iskelmä’? Toisaalta etenkin kielisoitinten ja kiippareiden soundit sojottavat selvästi 90-luvun poprockiin, joka oli vasta toipumassa grungen hyökyaallosta.

Eeppistä ja rokkaavaa, vaikeroivaa ja melankolista, popahtavaa ja flirttailevaa. Biisissä on kieltämättä enemmän puolia kuin Rubikin kuutiossa, mutta värit natsaavat ja etenkin pumppaava bassolinja yhdessä rumpujen kanssa tekevät kummia. Saatesanoissa pystytään mainitsemaan suosikkini The Last Shadow Puppets ja ei-niin-rakastamani Kikka samassa lauseessa, joten annetaan potut pottuina ja todetaan tämän olevan hiukan kuin Kentin vahvistama Eini. Ja ennen kuin paiskaatte oven kiinni, niin pohtikaa näitä vielä hetki ja – voi ei. Sellaista sattuu.

Mika Roth

Hunk Punk, Tommi Prkl, Tykopaatti, Sere, Silkinpehmee, Dj Massimo, Immu, Are, Eetsi, Kanttorinpoika & Kalle Kinos: Nekalan Putki
LONGLAKE

Otetaan jumalaton määrä tekijöitä, annetaan aiheeksi niinkin jykevä kaupunki kuin Tampere ja katsotaan mitä tapahtuu. No tapahtuuhan siinä vaikka mitä, kuten esittäjälista jo osoittaa. Nekalan Putki -biisi lähti liikkeelle, kun Läskien lokkien Tommi Prkl ja tuottaja Hunk Punk löivät viisaat päänsä yhteen. Biisiä työstettiin osapuilleen puoli vuotta ja kaikkia tekijöitä yhdistää linkki Tampereeseen – asuu siellä nyt tai ei.

Okei, Tampere, kuunnellaan ja pohditaan.

Soundi on todella tumma, eivätkä possen pitkään ja antaumuksella lataamat rivit varsinaisesti tihku ilosta, innosta & onnesta. Nekala on asuinalueena allekirjoittaneelle tuntematon, mutta näillä näytöillä ilmassa on lievää Brooklynin ja Berliinin sekoitusta – hyvällä tavalla siis. Sitten vain pohtimaan, että kuinka paljon ironiaa olisi äskeisessä pointissa. Koska niin monella on niin paljon sanottavaa, biisille kertyy mittaa runsaasti – lopulta lähemmäs kahdeksan minuuttia. Plussana on kuitenkin sanottava, että niin konkarit kuin uudemman sukupolven tekijät ovat kaikki tarttuneet kahvoihin tositarkoituksella. Siispä terkut Tampereen Irakista ja Nekalan putkien kulmia pohtimaan.

Mika Roth

Jukka Poika: Alkaispa sataa taas
Kaiku Entertainment

Suomireggaen grand old man ja uupumaton ikiliikkuja Jukka Poika on tehnyt sen verran pitkän uran, että voidaan puhua jo miehen iästä. Pojat ovat silti aina poikia ja Alkaispa sataa taas -sinkku puksuttaa eteenpäin iättömän rakkauden voimalla. Tarina ei kerro onko luvassa myöhemmin pitkäsoittoa, mutta sinkkujahan on ilmestynyt jo ainakin riittämiin, joten ehkäpä vuoden 2015 Elämäntyyli -albumi saa vielä joskus jatkoa.

Mutta takaisin asiaan. Alkaispa sataa taas on saatesanoja lainatakseni ”lokoisa kutulaulu”, jossa halutaan vain jäädä köllimään vällyjen väliin, kun sade torpedoi muut suunnitelmat. Päivä paistaa nuottien väleistä vaikka pisaratkin helkkyvät, mutta nyt ei ole mikään lohduton sadepäivä, vaan vaimea ropina on lemmen mahdollisuuksia sisältävä sääilmiö. Jääkööt siis joogat ja pyykkipäivät väliin, kun pariskunta ottaa itselleen aikaa. Niin sitä pitää, tässähän alkaa itsekin toivomaan jo sadepilviä taivaalle.

Mika Roth

Jutta Annala: Traumantaju
Hunch & Boogie

Eipä sitä vielä uudenvuoden juhlissa tullut pohtineeksi, että kuinka kiville vuosi 2020 voikaan mennä. Siis kysehän on siitä, minkä jokainen meistä jo tietää, ja joka on koskenut joka ainoan elämää tavalla tai toisella. Karanteeni ja turhautuminen toimivat kuitenkin generaattoreina, jotka saivat Jutta Annalan palaamaan vanhan biisinsä pariin. Jo vuonna 2013 alkunsa saanut kipale pääsi siis viimein tuotantoon, kun maailma löi ympärillä lapun luukulle ja lopputuloksena kuultava kappale on kiistatta vavisuttava.

Traumantaju yhdistää kauniista kauneimman draamankaaren, laulumelodian hyväillessä korvia ja sanojen kolhiessa sielua. Vastavoimia, vastapainoja ja sopivasti vastakarvaan. Kummallinen pop-biisi, jonka melankolia purskahtelee silmille, lähes hypnoottisen poljennon viedessä samalla mukanaan. Biisi on syntynyt kuuleman mukaan romahduksen jälkeisestä oivalluksesta, että tärkeintä on se kuinka olet, ei se mitä omistat. Ilman pelkoa ei ole kahleita, ja ilman kahleita olet vapaa – jopa itsestäsi. Tässä on kiistatta jotain tylerdurdenmaista, mutta eikö meistä jokainen tahtoisi joskus vain antaa palaa, sulkea silmät, painua synkimpään korpeen ja jättää turvavyöt kytkemättä.

Mika Roth

Malibu Nightmare: With You

Hyvästä bändinimestä syntyy välittömästi mielleyhtymiä, ja nykyisessä runsaan tarjonnan maailmassa nimen olisi hyvä jäädä noin kerrasta mieleen. Tältä pohjalta joensuulainen Malibu Nightmare on ainakin otsikkonsa puolesta oikeilla vesillä kalassa. Malibu Nightmare sai alkunsa vasta lopputalvesta 2020, mutta niin vain debyyttialbumia kaavaillaan jo ensi vuodeksi, vaikka käsissä on vasta debyyttisinkku. Suunnitelmat ovat siis suuret, mutta kuinka Malibun rokkarit pärjäävät loppupeleissä?

Energinen hard rock on häpeilemättömästi ottanut mallia niin 80-luvun aurinkoisista päivistä, kuin uuden vuosituhannen alun ’modernimmista’ tuulista, mutta kaavassa kasari on kyllä päässyt selkeästi voitolle. Ja hyvä niin, sillä ainakin ensimmäinen sinkku on osapuilleen täydellistä hard rockia niin bileisiin, vallattomaan ajeluun, klubeille, kuin vaikkapa festareiden isoille estradeille – sitten kun sellaisia taas joskus järjestetään. Eli palatakseni ensimmäisen kappaleen sulkeneeseen kysymykseen: hyvältä näyttää, joten täyttä eteenpäin!

Mika Roth

Maria Lentonen: Jää

Maria Lentonen nimetään uuden sinkun saatesanoissa tummaääniseksi. Ja kyllä, jos lauluääni pitäisi sijoittaa yön tai päivän puolelle, on Lentosen vahva ääni kiistatta ennemminkin yön hiljaisempiin tunteihin sopiva. Tai niin on tilanne ainakin uusimmalla sinkulla, joka sijoittuu tarinansa puolesta yön viimeisiin ja aamun ensimmäisiin hetkiin.

Jää on puhdasverinen pop-balladi, mutta mitä vakuuttavin sellainen. Hiljaisesti käynnistyvä, ja vajaan kolmen ja puolen minuutin jälkeen takaisin hiljaisuuteen painuva numero kohoaa keskivaiheillaan kohti taivaita. Se vuoroin koskettaa, nostattaa ja vakuuttaa, kertojan pyytäessä toista uskomaan rakkauden voimaan. Klisheistä kenties, mutta samalla ikuista, enkä löydä muodosta tai toteutuksesta mitään huomauttamisen sijaa. Sinkku on ensimmäinen osa tulevasta pitkäsoitosta, jota ennen tullaan julkaisemaan vielä EP-levykin, ja Jää kuuluu kuuleman mukaan kumpaankin kokonaisuuteen, onneksi. Tämän biisin ääreen jää helposti pidemmäksikin ajaksi.

Mika Roth

Minutian: Suspicious Smiles

Minutian on progehtavaa rockmetallia soittava helsinkiläinen yhtye, jonka uusin sinkku on maistiainen tulevalta Magical Thinking -pitkäsoitolta. Biisin nimi on Suspicious Smiles, josta ainakin minulla kumpuaa mieleen eräs Elviksen kipale. Muita linkkejä rockin kuninkaaseen onkin sitten turha etsiä, sillä meshuggamainen meno hohkaa mukavaa puoliopethia. Pitäisikö vielä mainita Porcupine Tree? Kyllä, on noissa harmonioissa ja kuvioissa sen verran koristelistaa mukana.

Neliminuuttinen Suspicious Smiles pyörii mukavasti melodiansa ympärillä, vokaalien pysyessä ns. puhtaina ja heleinä. Rytmipuolella ruuvataan omia kuvioita, joita kitara tukee uskollisesti. Kertosäkeessä siipien alle löytyy rutkasti ilmaa ja lopputulos on toistuvasti liian nopeasti päättyvä siivu. Ei tällä persoonallisuuspistekisoissa ehkä pärjätä, mutta hyvä biisi on aina hyvä biisi. Lyriikat suosivat dystopiaa ja tuotannollisesti näyte on virheetön, joten ainakin meikäläisen hymy on ihan suora ja rehti.

Mika Roth

Mount Mary (feat. Michael Monroe): Holy Matrimony
Ainoa Productions

Helsinkiläisen Mount Maryn bluesahtava hard rock saa hiekan narskumaan jälleen hampaissa, eikä siitä tarvitse syyttää vain vierailijana toimivaa Michael Monroeta. Toki herran huuliharpun kuritus hakee vertaistaan maamme rajojen sisäpuolella, mutta vokalisti-kitaristi Maria Hänninen, kitaristi Petri Majuri, basisti Jukka Jylli ja rumpali Otto Haapanen ovat jo itsessään melkoinen combo. Ja nyt kun nimiä on tiputeltu riittämiin, niin miten onkaan sen pihvin laita?

Holy Matrimony tipahtaa niskaan kuin hyvin tähdätty alasin, ja tuntuu takalistossa kuin auton kokoisen leffahain hammaskalusto. On vaikea rajata, että onko tämä nyt enemmän hard-, blues- vai classic-rockia, mutta jokaisesta laarista on napattu oleellisia osia soppaan ja Hännisen lauluhan maustaa kaiken vielä seuraavalle tasolle. Debyyttipitkäsoittoakin luvataan julkaistavaksi, joten kautta avioliiton, tästä on tulossa melkoinen loppuvuosi. Maistuva annos todellista rock’n’rollia, nyt vain lisää tätä herkkua.

Mika Roth

Q&A: Room for Lovers

Rakkautta on monenlaista, mutta lopulta kyseessä on yksinkertaisten säännöstöjen, tottumusten ja tapojen mosaiikki. Folk-popartisti Q&A pohtii uusimmalla sinkullaan salaisen rakkauden painolasteja, kun periaatteessa kaikki kahden ihmisen välillä tapahtuva on väärin ja kuitenkin rakkaus vain kukoistaa. Mutta kenelle tehdään vääryyttä, ja kuka toisaalta voi sanoa mikä on oikein ja mikä ei? Mm. Shakespeare pyöritteli näitä dilemmoja jo muutaman klassikon verran, eikä näitä tilanteita pystytä koskaan täysin selittämään ja ymmärtämään.

Room for Lovers on periaatteessa hiljainen folkpoppis, mutta akustisen kitaran, jousien ja pianon säestämänä kappale kasvaa suureksi kuin salaisuutensa. Pääosan ajasta äänessä ovat kuitenkin vain vokalisti ja kitara, joten jokainen sana, tavu ja värähdys ovat merkittäviä. Biisi jättää esiintyjän tavallaan paljaaksi, mutta kontrasti toimii, kun aiheena on salailtu ja vaiettu rakkaus. Kaksi ihmistä on liitossa keskenään syrjähyppynsä kautta, ja kaikkea leimaa ilmassa väreilevä romahduksen uhka. Paljastuvatko he, pelastuuko rakkaus – ja jos, niin kumpi? Vaikea aihe, vaikuttava kappale.

Mika Roth

Ricky Kotka: Lapin Disko
Kärmes-Levyt

Tieto on voimaa, joten onko niukempi infon määrä siinä tapauksessa vähemmän voimaa, vai enemmän mystisyyttä? Lapin Disko -sinkun julkaissut Ricky Kotka ei juuri syydä infoa sinkkunsa saatteessa, joten satunnainen arvioija saa piirtää itse viivat pisteiden väleihin. Kyseessä on siis suomalainen artisti, joka osaa diskon lisäksi myös paljon muutakin - kuulemma.

Lapin Disko on ihka aito discobiisi, vaikken käyttäisikään sen yhteydessä ainakaan vielä termiä ’discohitti’. Donna Summerit on kuunneltu ja Giorgio Moroderit ymmärretty, mutta viikset eivät ole niinkään paksut ja soundistakin puuttuu mustan funkin hiki ja glamin raskas kimalle. Sen sijaan biisiin on upoteltu jonkin sortin indiepoppia ja modernimpaa pumpulia, joka täyttää sisustaa mukavasti. Orgaanisempi soundi ja elävämpi tausta olisi saattanut tehostaa viestejä, jotka jäävät nojaamaan nyt tarpeettoman paljon vokaaleihin. Liian kesyä retroksi ja liian outoa moderniksi – ehkä siinä on juuri se väli, johon Ricky Kotka haluaakin diskonsa sijoittaa.

Mika Roth

RIINA-MAIJA: Mitä tapahtuu jos lähden

Isoja kirjaimia ainakin nimessään suosiva RIINA-MAIJA on laulaja-lauluntekijä, joka on tänä vuonna julkaissut kolme sinkkua. Sinkuista uusin, Mitä tapahtuu jos lähden, on moderni balladin ja eeppisen rakkauslaulun rajoilla tasapainoileva raita, jonka vajaa neljä minuuttia kuluu kuin huomaamatta. Tuotanto on samaan aikaan ilmavaa ja massiivista, mutta kaiken keskiöön asettuu RIINA-MAIJAn vahva vokalisointi, jolle kelpaa rakentaa isompaakin pop-katedraalia.

Kappaleen kertoja puntaroi lähtemisen ja jäämisen välimailla: tuleeko suhteesta mitään, vai olisiko viisainta vain poistua ja aloittaa kaikki alusta. Näitä sydäntä kouraisevia tuntoja pohdittaessa biisi intoutuu viimeisen minuuttinsa aikana jamesbondmaiseen kasvatteluun, jossa kitara soi, laulut tuplaantuvat, triplaantuvat ja rytmi takoo kovemmin – niitä vastauksia näet tarvitaan nyt. Heti. Kantava melodia, toimiva sovitus ja pääosin fiksusti mietitty soundipakki, tosin olisin ehkä nostanut orgaanisuutta ja pianoa rohkeammin elektronisen eteen, mutta ehkäpä konevetoinen rytmipuoli on se saatesanoissa mainittu ’hiphop vaikute’, koska en moista muualtakaan löytänyt.

Mika Roth

Tams: Pois pois pois

Oma tyyli ja persoonallinen soundi ovat hyveitä missä tahansa genressä, eikä kepeä synapop muodosta tuossa suhteessa poikkeusta. Tunnistin välittömästi Tamsin uusimman kappaleen luojansa lapseksi, joka helkkyy ja haaveilee kuten Tamsin biiseillä on ollut tapana aiempien Aikahyppy EP-levyjen ja sinkkujen tiimoilla. Nyt puhutaan jo debyyttipitkäsoitosta, jonka nimi ja julkaisupäivä ovat tätä kirjoitettaessa vielä hämärän peitossa.

Tamsin harteille on soviteltu jo jonkin aikaa Göstä Sundqvistin narikkaan jättämää poplaria, eivätkä moiset puheet ainakaan hälvene tämän sinkun myötä. Äärimmäisen aurinkoinen synapopsoundi kuorruttaa arjen harmauteen kypsynyttä kertojaa, joka vain haluaisi lähteä täältä pois, pois, pois. Peesataanko tässä Sabrinaa samalla? Tietysti, ja sekin tehdään poikamainen virne naamalla, kuinkas muuten. Ei matoile korvassa aivan italialaisen hinkkitähden tavoin, mutta toimii kyllä Alphavillen ja Göstan hybridinä vallan mainiosti.

Mika Roth

Tommi Kalenius: Kun tuntematon soittaa
Music Box Helsinki

Tommi Kalenius osasi yllättää taas. Siinä missä alkuvuodesta ilmestynyt Elämän kevät -sinkku oli rohkea loikka barokkipopin ja Euroviisujen täysiin saleihin on uusi biisi jotain aivan muuta. Pientä orkestraatiota on edelleen havaittavissa ja taustaa rakennetaan kuin hiljaista spektaakkelia, mutta paino onkin nyt sanalla ”hiljainen”.

Kun tuntematon soittaa -sinkulla Kalenius on siis hiljainen, vaimea ja varovainen, mutta tunnespektrillä mittarit osoittavat jälleen oikeissa kohdin kohti kaakkoa. Biisi elää ja hengittää Kaleniuksen herkästi lauletuista vokaaleista, hiljaisista soittimista ja täydellisesti mitoitetuista palasista – hieman torvea tuolla, pientä kaikua tuohon ja korostetaan aavistuksenomaisesti akustista kitaraa tuossa. Tämähän on vähäisten äänten shakkia, jossa mikään ei yllättäen olekaan enää vähäistä, merkityksetöntä ja liian pientä. Onko tämä nyt poppia, folkkia vai balladia? Sanoisin että niitä kaikkia ja vieläpä optimaalisella suhteella, joten viidennen sooloalbumin ennusmerkit ovat lupaavia.

Mika Roth

True Lovers: Phoenix Down

Industrialin ja rockmetallin leikkuupinnoilla möykkäävä True Lovers on sama asia kuin Mikko Männistö, Ravage Ritualissa hardcorea paiskova mies. Sooloprojektin juuret juontavat aina vuoteen 2015 asti, jolloin pöytälaatikkoon alkoi kertyä materiaalia, joka ei sopinutkaan enää bändin käyttöön. Oli aika avata ikkunoita uusiin suuntiin ja niistähän tulvii sisään tyystin toisenlaista mekastusta.

Saatesanoissa mainitaan jostain käsittämättömästä syystä Whitesnake, mutta hieman myöhemmin vastaan tulevan Ministryn nimen allekirjoitan jo huomattavasti helpommin. Tästä metallisesta teollisuuspainajaisesta kun on kovin lyhyt matka Rio Grande Bloodin aikaiseen Ministryyn, tosin metallin lievä groovemaisuus reivaa paattia lähemmäs Yhdysvaltain läntistä rannikkoa. Kitarariffi louhii syvältä ja suoraan, kun taas rytmipuolen monimutkaista junttaa käännellään suuntaan jos toiseenkin, mutta kokonaisuus toimii kuin Jourgensenin myrkyt, joten annetaan vahva nyökkäys ja suositus.

Mika Roth

Worthless: Carnival of Sin

Tampereella jo päälle vuosikymmen sitten perustettu Worthless katsoo luovansa luolamiesmäistä death metalia, eli nyt kynnetään kalman peltoa kolhoin välinein ja syvältä. Kolmas albumi, Melancholic Rites, on ilmestymässä sopivasti marraskuun pimeyteen ja kyseisen kiekon avauksena tullaan kuulemaan juurikin Carnival of Sin. Albumin kantavana teemana on kuuleman mukaan melankolia, sekä siihen elimellisesti kytkeytyvä henkinen epätasapaino.

Mitä synnin karnevaali sitten tarjoaa satunnaiselle death-diggarille? Lähes neljä ja puoli minuuttia kuluu miltei eeppiseksi laskettavan metallimyrskyn silmässä. Biisin vahva keskusmelodia hallitsee oikeastaan jokaista sekuntia tarpeettomaksi katsottavan alkumuminan jälkeen ja tuohon pääkoukkuun kelpaakin kiistatta rakentaa death-myllytys. Tempo on kova, mutta biisi ei kaadu niskaan, vaan leijuu yllä viikatemiehen tapaan – eli tämähän toimii kaikilla mittareilla tarkasteltuna täydellisesti. Eipä siis muuta kuin odottelemaan karnevaalin jälkeisiä melankolian riittejä.

Mika Roth

Lukukertoja: 3165