16.10.2020
Lau Naun seitsemäs kokopitkä albumi on saanut itselleen melkoisen nimen, tosin ainakin otsikko kertoo sisustasta tarkasti. Själö on instrumentaalinen soundtrack Lotta Petronellan ohjaamaan elokuvaan Själö - Island of Souls, joka kertoo yhdestä saaresta ja sillä eläneistä, sekä eri tavoin vaikuttaneista sadoista naisista. Samalla Själö on kaksikon toinen yhteistyön hedelmä, ja Lau Naulle tämä on jo kuudes sävelletty elokuvan ääniraita.
Fonal Records
Lau Nau, eli Laura Naukkarinen, on luonut Själön ääniraidan mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla. Se ei ole suuresti soiva ja dramaattisesti pauhaava äänten myrsky, ei edes ns. normi soundtrack-levy vaan jotain muuta. Jotain, johon kannattaa tutustua ajalla ja maltilla.
Kun ääni kohtaa kuvan on näiden kahden yhteistyö toisinaan hankalaa, mutta parhaimmillaan upeaa todistettavaa. Elokuvahistoria on suurilta osin myös elokuvamusiikin historiaa, sillä kuinka paljon esimerkiksi Nino Rota antoikaan Fellinin elokuville, puhumattakaan siitä unohtumattomasta Kummisedän melodiasta?
Ja jos mietitään musiikkia ennemmin orgaanisena äänimaisemana, on Jóhann Jóhannsson mitä erinomaisin esimerkki. Edesmennyt islantilainen äänivelho osasi muuntua aina kulloisenkin elokuvan ja tarpeen mukaan, mutta säilytti silti omimman tyylinsä, aivan kuten Lau Naukin mielestäni tekee.
Själön saari on vuosisatojen aikana ollut spitaalisairaala, sekä sittemmin mielisairaala naisille, jotka koettiin kelpaamattomiksi yhteiskuntaan. Tuossa tehtävässään Själö palveli aina 60-luvun alkupuolelle saakka, mikä muistuttakoon meitä kaikkia siitä, kuinka lähellä synkkä historia toisinaan onkaan. Tätä nykyä saari toimii tutkimuslaitoksena, jossa seurataan Saaristomeren biosfäärejä. Dokumentti seuraa nuoria biologeja, joiden tutkimuskohteita ovat meri, saaren luonnon monimuotoisuus sekä puutiaiset.
Själö-albumin kohdalla muoto on haluttu pitää äärimmäisen puhdaslinjaisena ja aitona. Kappaleita on purkitettu yhdellä otolla ja jälkikäteen on lisätty vain joitain ihmisääniä, sekä tarkemmin määrittelemättömiä leikkauksia. Alati laidoissa vaaniva hiljaisuus on niin vahvasti läsnä, että se käy jo yhdestä instrumentista, elektronisakustisen äänimaiseman liukuessa kuin usva kaiken yllä. Pianoa soitetaan hiljaa, suorastaan varoen, haurauden ja ilmavuuden voimistuessa äänteen väliin jäävistä alueista.
Elokuvaa näkemättömänä huomaan pohtivani mihin elokuviin itse äänet sijoittaisin, ja ainakin Alex Garlandin ohjaama Annihilation sisältää samantyyppistä toismaailmallisuutta. Sci-fistä on tietysti pitkä matka etäiselle saarelle, mutta yhtymäkohtia on silti riittämiin.
Yli seitsemänminuuttinen päätösraita Ön försvinner on mielestäni lopulta se elokuvamaisin ja puhuttelevin, mutta nosta esiin myös muita numeroita. Rakas sinä sisältää joitain puheenpätkiä, jotka aukenevat täysin vasta dokumentin nähtyä, mutta ne vihjaavat sopivasti Själön salaisuuksista ja kaikesta siitä surusta, jonka menneet ajat ovat jättäneet jälkeensä. Mahdollisuuksista joita ei ollut, elämistä joita ei koskaan saatu elää. Upea on myös Jäätyneen meren yli, joka huojuu hiljaisuuden rajoilla lähestulkoon kadoten, mutta vain lähestulkoon.
En voi olla tässä yhteydessä pohtimatta elokuvatähti Cary Grantin äidin kohtaloa: Grantin isä oli passittanut vaimonsa mielisairaalaan ja mennyt pian uusiin naimisiin, jatkaen elämäänsä vailla sen kummempia tunnontuskia. Mielisairaalaan nainen otettiin vain miehensä lausunnon perusteella, eikä lausuntoa edes ehdollistettu millään tavoin – olihan kyseessä vain nainen. Vasta kun Grant oli noussut tähdeksi ja lähtenyt selvittämään äitinsä kohtaloa, karu totuus selvisi kaikessa karmeudessaan.
Ymmärtääkseni Petronella etsii vastauksia kysymyksiin, jotka koskevat muutakin kuin nykyhetkeä. Noiden kivuliaiden kysymysten kaiut kuuluvat näillä raidoilla, joille oletettavasti ainakin osin saarelta nauhoitetut luonnon äänet antavat lisäpohjaa.
Mika Roth
Kuvat: Kirsi Kukkurainen
