Pienet - Lokakuu 2020
Auringon Lapset: Hittibiisien kaatopaikka
Toyboyz
Auringon Lapset teki loppukesästä melkoisen tempun, kun samana päivänä pistettiin pihalle pitkäsoitto ja EP-levy. Albumi sai kasteessa kohottavan nimen, Suomipop 2.0, mutta EP on kyllä nimetty vieläkin raflaavammin. Tai ainakin omasta mielestäni Hittibiisien kaatopaikka on ohittamaton otsikko.
Kaatikselle on päätynyt neljä pehmoista poprock-raitaa, joiden lyriikoissa elo antaa niin rysty- kuin kämmenpuoltakin. Syvimmälle sukelletaan Onni jätti tämän talon -vedolla, jossa pelataan jo todella hattaraisen musiikin ja synkkien tekstien kanssa, eli Leevi and the Leavingsin jäljillä kuljetaan taas kerran. Ajankohtaiseen aiheeseen kantaa ottaa Eurooppa, jossa pakolaislaivaan ahtautunut ihminen hämmästelee sitä, minne Euroopan lämpö on kadonnut. Suudelmien sijaan lentävät kivet, eli ojasta allikkoon, tai ainakin vähäisempään kurakkoon. Etäpäivä rusauttaa sentään vinhana rallina hymyä huuleen, kun mahdollisuudet ovat käsien ulottuvilla – ainakin periaatteessa.
Neljä hyvää kipaletta, ei mitään hittejä, mutta ei myöskään pinkan heikompia numeroita. Elektronista poppia, tanssittavaa pauketta ja muutama kunnon pop-koukku – eli kierrätyskeskukseen mieluummin.
Mika Roth
Jo Below: By the Rules
Inverse Records
Vajaa kaksi vuotta sitten
Jo Below teki ensiesiintymisensä Desibeli.netin sivuilla, kun tuolloin vielä selvemmin southern rockin puolella myllertänyt yhtye paukutti
Pleasure-sinkkunsa maisemaan. Debyytillään ryhmä haeskeli yhä ominta tyyliään ja biisin löpö ei riittänyt aivan maaliin saakka, vaikka kertosäe sulaa kultaa jo olikin. Nyt kasassa on kokonainen EP, jolle myös em. sinkku on mahdutettu mukaan.
Jo Below onkin mitä selvimmin saanut strategiansa ja suunnitelmansa kuosiin, mistä EP:n puolivälissä raikuva
All That Is on mielestäni selvin osoitus. Jouhevasti rouhii myös avaukseksi sijoitettu
Russian Roulette, jolla kuullaan yllättäen kiippareita melko merkittävässäkin roolissa. Rohkea veto, joskaan ei mitään venäläistä rulettia kuitenkaan. Muutoksen tuulet ovat kaikin tavoin bändille myötäiset, sillä parilla raidalla kuultava hieman tarttuvampi, kevyempi ja isommin soiva soundi ei ainakaan heikennä mahdollisuuksia isommille breikeille.
Tolppia kolisuttelevat jo muutkin siivut siihen tahtiin, että bändin ’moderni klassinen rock’ saanee ansaitsemaansa huomiota ja tilaa.
Mika Roth
Juhani Karastin Sähköpaimen: Kaikki tapahtuu uudelleen
Vajaa kaksi vuotta sitten pähkin
Juhani Karastin Sähköpaimen -yhtyeen mainion
Täällä haisee kuolema EP-levyn äärellä, että mistä bändin musiikissa oli oikeastaan perimmiltään kyse. Samat sanat voi todeta myös uudesta EP-levystä, jonka viisi raitaa ja vajaa 25 minuuttia pitävät sisällään enemmän sävyjä kuin mitä jotkut yhtyeet ehtivät kartoittaa koko uransa aikana.
Mystisyys verhoaa myös uutta EP-levyä, jonka pahvisessa saatelapussa oli infoa saman verran kuin liikennemerkin lisäkyltissä noin keskimäärin. Rock lienee silti se ilmeisin ydin, jonka ympärille toisistaan eroavat raidat kietoutuvat.
Jos soi avarana singer-songwriter numerona, jossa amerikkalainen laajakangassoundi ja minimalistinen todellisuus löytävät toisensa.
Ikkunattoman talon luona on suomirockimpi vetäisy ja kiivaasti tempova siivu onkin täydellinen kiekon avaaja. Todellinen testi on kuitenkin päälle yhdeksänminuuttinen mammutti
Minä synnyin eilen, jonka taiderockissa Juhani Karastin Sähköpaimen johtaa jännitteitä verkkaisemmin.
Kiehtovaa äänitaidetta ilman liiallista taiteellisuuden painolastia. Ehkäpä tämä on helpoimmin aina yhtä joustavan suomirock-termin alle niputettavaa, mutta kuvaus ei tee kunniaa itse tuotokselle. Taas raavitaan päätä.
Mika Roth
Katujen äänet: Tornio / Tornion tytöt
Pop Antik Kustannus
10-vuotisjuhliaan viettävä
Katujen äänet taustoitti uuden sinkkunsa syntyhistoriikkia taannoin
Desibeli.netin haastattelussa. Bändin kotitienoilta voi olla pitkä matka Tornioon saakka, mutta saman meren äärellä tässä silti ollaan.
Suomirockin, garagen, uuden aallon ja punkrockin risteämäalueilla viihtyvä orkesteri on ikuistanut sinkulleen kaksi melko erilaista raitaa, joita yhdistää kuitenkin muukin kuin tuo pohjoinen kaupunki. Päälle neljän minuutin yltävä
Tornio päätyy feidattuun kitarasooloon, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kuten eppujen lastenlapsille sopiikin. Eikä tästä nyt niin pitkä matka ole edes
The Smithsin pidäkkeiseen ahdistukseen, johon on kuitenkin löydetty persoonallinen kulma.
Tornion tytöt pistää puolestaan
Blondiet kiertoon ja rakentaa hattarataivaansa kosketinkoukkuihin, kaikuun ja katu-uskottavan kolkkoon tyyliin. Kimalletta ja garagea, rosoa ja silottelua – kaikkia sopivissa suhteissa.
10-vuotta on näinä päivinä pitkä aika bändille kuin bändille, mutta kuullun perusteella ryhmä voisi porskuttaa toisenkin moisen vaivatta. Tornion takaa löytyy kyllä lisää tilaa.
Mika Roth
Kivettyneet Elävät Kuolleet: Kaikki palaa kun vaan tulta löytyy
Bivouac Records
Kivettyneet Elävät Kuolleet, josta käytetään tätä nykyä myös napakkaa lyhennettä
K.E.K., oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla yli kuusi vuotta sitten.
Laavunpolttajan käsikirja, Laavunpolttopunkkia, vol 2 oli kieltämättä pysäyttävä pläjäys hc-punkin tuolta puolen, eikä se ole menettänyt rahtuakaan tehojaan.
Tuoreemman kiekon kaikki kaksitoista kappaletta saadaan survottua alle vartin mittaan, eikä seassa ole kuin yksi puolentoista minuutin raja-aidan ylittävä sävellysteos. Nopeaa, nopeampaa, vaan syttyykö tuli enää tällaisessa sahauksessa? Kyllä, väittäisin että ainakin savua on jo paikat täynnä, kun iskulausemaiset lyriikat huudetaan maisemaan überjyrkällä asenteella.
Kusta ja vihaa napsahtaa mallikkaasti tantereeseen ja toinen melodiallaan rapsakasti surffaava veto on
Laulu eläville, tosin melodisuus on tietysti tässä yhteydessä vähintäänkin suhteellinen käsite. Nostetaan nyt esiin vielä se levyn ’progehtavin’ kiskaisu, eli minuutin ja 37 sekuntia kestävä
Me kärtzätään tää boltsi, joka lyö oman aikansa rumpua luonnon puolesta. Ruma sana sanotaan nytkin niin kuin se on, mutta ehkä sille on perusteita normaalia enemmän - kaikki palaa kun vaan tulta löytyy.
Mika Roth
Kulhon Kundit: Kapina / Tuhannen ilmeen mies
Kulhon Musiikki
Kulhon Kundit esitellään suomirockia soittava yhtyeenä, tosin termin ympärillä on lainausmerkit, eli rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja. Helsinki-Joensuu-akselilta kotoisin oleva nelikko on kuitenkin rock, vähintäänkin asenteensa puolesta.
Sinkun A-puoleksi nostettu
Kapina kyseleekin juuri sen kapinallisen asenteen perään, jos nyt nenän lyöminen lattiaan jätetäänkin toisille. Kuulija voi aistia sinänsä mukavasti rullaavan rokkisiivun lyriikoista ironian ja sarkasminkin sävyjä, tai sitten ei, jokainen löytää mitä haluaa löytää. Missä on se rokki ja rolli? Takataskussa, rotsissa vai
Matti Nykäsen vanhoissa hyppyhaalareissa?
B-puoli
Tuhannen ilmeen mies onkin sitten toisenlainen olento. Soundillisesti veto on pehmeämpi, bluesimpi ja pohtivampi, kun räyhempi rokkailu on vaihtunut jiikarjalointiin ja eputteluun. Eikä siinä mitään, sillä kertosäkeen pehmeiksi pyöristetyissä mutkissa on ainakin kontrastia lyriikoihin. Kertoja tuntuu taas jääneen sisempien kehien ulkopuolelle, eikä mikään ole niin pahaa kuin se, mitä toiset mahtavat miettiä juuri sinusta. Suomalaista, niin mahdottoman suomalaista, että ihan rinnasta pistää. Eli toimii kuten pitääkin, veikkaisin.
Mika Roth
Ortju: Suhteellista EP
Kaikki on suhteellista, sanotaan, mutta väistetäänkö moisella toteamuksella vain kivuliaita totuuksia? Kahdesti aiemmin viimeisen vuoden aikana Desibeli.netin sivuilla esillä ollut
Ortju on sinkuillaan pohtinut parisuhteen karikoita, sekä lopun jälkeisiä tuntoja. Niin
Ihoni alla kuin
Rakkaustasapaino pelasivat ohueksi hiotun mutta samaan aikaan rosoisen popin ja runouden väliin jäävillä merkeillä. Nyt sinkkuja on koottu yhteen ja ne sidotaan toisiinsa siten, että kokonaisuus on viiden raidan ja vajaan 17 minuutin mittainen EP.
Em. kappaleiden lisäksi EP:ltä löytyvät vuoden 2019 sinkut
Pohjamutaa ja
Lumen peitossa. Näistä ensinnä mainittu yllättää lopun jamesbondmaisilla orkestraatioillaan, mikä toimii kelpo vastavoimana lyriikoiden lohduttomuudelle. Lumen peitossa on puolestaan kaunis ja kohottava ankkuriraita, jossa rakkauden mahdollisuus kiiltää edes hetken, jos nyt oikea aika ja paikka jäävätkin vielä odotuttamaan itseään. EP:n keskiöksi sijoitettu
Abstraktiin ylistää myös rakkauden mahdollisuuksia, jopa siinä arjen jatkuvassa myllytyksessä, jossa tärkeimmät asiat tahtovat toistuvasti unohtua.
Ortju on huolissaan ja pohtii usein rakkauden varjopuolia, mutta kaikkihan on suhteellista, kuten jo alussa todettiin.
Mika Roth
Perjantai: Pato / Yöstä yöhön
Oulun suunnilta kotoisin oleva
Perjantai antoi reilu vuosi sitten sydämensä roihuta, eikä tuon
mainion sinkun jälkeen ole kuultukaan sitten mitään. Paitsi nyt kun kahden biisin tuplasinkku pistää jälleen melodisen kitararockin murikat kopsahtelemaan ja rapsahtelemaan vinhasti alamäkeen.
Ns. ykkösbiisi
Pato lähtee liikkeelle jylhemmin, mutta alun äänivallitus ei onneksi johda minkäänlaiseen romahdukseen. Raskaamman ja rosoisemman vaiheen osista nousee itse asiassa mieleen itsensä
Neil Young, mikä on aina positiivinen asia rockin saralla.
Yöstä yöhön on puolestaan veikeän vaivattomasti sukkuloiva pop-helmi, jossa vokaalit asettuvat kitaroiden kera etulinjaan. Säkeistöstä kertosäkeeseen siirrytään kuin huomaamatta ja taustalaulutkin lipsahtavat tarpeettoman taakse – hyvää
Dire Straitsia väliosassa.
Kumpikaan biisi ei osu aivan täydellisesti naulan kantaan, mutta olisi typerää väittää, etteikö tässä olisi runsaasti hyvää ja kehitettävää. Toivottavasti tulevaisuudessa bändi pystyy työstämään enemmän materiaalia, ehkä jopa ihan EP:n tai pikku albumin verran?
Mika Roth
Raaka Hanu: Seikkailu
Oululainen
Raaka Hanu pistää arvioijan/kuulijan tiukkaan pinteeseen. Näin kolkkoa punkkia kun voisi periaatteessa syyttää härskistä matalateknisyydestä ja rupistakin rupisimmista soundeista, mutta voiko punk toisaalta edes olla liian rupista?
Diskantti siis pärisee, kitarat on ”miksattu” aivan pintaan ja lyyriset kielikuvat eivät lähde sen kummemmin syleilemään kauneuden nymfejä. Neljä biisiä, hiukan päälle 10 minuuttia ja muutama sointu – kyllähän näillä pärjää jo pitkälle.
Tekis mieli joskus onnistua kaipaa edes yhtä onnistumista ja
Runopoikakaan ei nauti mistään suuremmasta sukseesta. Urbaani ahdistus on niskassa ja syrjäytyminen julman helppoa kun
Jäin koko kesäksi sisälle. Entä sitten kun laukataan
Baariin? Eihän sekään mitään lopulta ratkaise, koska samoja probleemia vai työnnetään kauemmas.
Toisin sanoen Raaka Hanu piirtää suomalaisen miehen henkisen kivun maisemaa, johon tällainen kolho soundikin kai sitten sopii. Ei mikään ainutlaatuinen kokemus suomirokahtavan punkin saralla, mutta kun kaksi EP-levyä on saatu ulos kuukaudessa, niin kannattaa jo ihan senkin takia jatkaa luotailua.
Mika Roth
Ratapihan Vastarinta: 3
Grey Beton Records
Ratapihan Vastarinta on kuuleman mukaan
Uptown Electronicsin ja
Julius Keisarin yhteentörmäyksen tulos. UE:han osaa yhdistää rockin, popin, dubin ja vaikka minkä tuosta vaan toisiinsa, kun taas Julius tuo sekoitukseen mukaan räpin, hip hopin ja toisenlaisen asenteen. Lopputulos? Jotain erilaista, sen voin ainakin luvata.
Uusi yhtye esittäytyi heinäkuussa julkaistulla
(Tää on mun) Rudeboytown -debyyttisinkullaan ja nyt on kierrossa jo kolmas sinkura, eli etenemisnopeus on reippaanpuoleista. Tällä erää kappaleesta tarjotaan kaksi näkemystä: funkilla pohjavirralla vahvistettu groovailu ja
Ratatata Dubstep Remix, jossa on tosin melko niukasti dusteppiä, mutta kampeamisvoima vain kasvaa entisestään. Remix ylittää neljän minuutin rajan, kun taas ’orkkis’ näkemys jää hieman alle.
Jonnekin reggaen, räpin, popin ja hip hopin Bermudan kolmioon seilaava numero on kiistatta runsaalla mojolla varustettu, mutta suunta ei katoa vaikka oudolle tuoksuvat pilvet nousevatkin taivaalle. Periaatteessa palikat ovat miljoonasta muusta yhteydestä tuttuja, mutta kaava toimii etenkin tällä kolmannella kierroksella. Annan ääneni remiksille.
Mika Roth
Runneltu: Rumentaja EP
Joutsalainen hc-metallipartio
Runneltu julkaisi uusimman EP-levynsä jo alkuvuodesta, mutta näin koronan myllätessä ei askelmerkkejä lasketa niin tarkkaan. Asiat muuttuvat myös bändin leirissä, sillä EP jäi vokalisti
Santun viimeiseksi Runneltu-julkaisuksi. Kuuleman mukaan korvaava heppu on jo löytynyt, joten EP ei jääne kuitenkaan yhtyeen viimeiseksi.
Kuusi raitaa paalutetaan suomen kielellä mustaan maahan, eikä
Pohjamutaa penkoessa aika käy ainakaan tylsäksi, vaikka kyseinen raita kestääkin miltei viisi minuuttia. Selvimmät grindin piikit ovat vuosien saatossa hieman asettuneet, mutta vastavuoroisesti Runneltu vuosimallia 2020 kuulostaa enemmän itseltään kuin koskaan aiemmin.
Seinäkiisto svengaa ja rullaa kulmikkaalla tyylillään, kuorohuutojen antaessa potkuun vielä viiden prosentin lisävoiman ja
Joutsa Hardcore City lyö hc:n, ysärialternativen ja ties minkä groovemetallin samaan sammioon.
Edellisen kokoonpanon joutsenlaulu toimii jokaisella tasolla ja ovia availlaan sen verran uusiin suuntiin, että tästä kelpaa jatkaa eteenpäin kohti uusia runtelumaisemia.
Mika Roth
Sadistic Drive: Anthropophagy
Headsplit Records
Tämänkertaisen pienkoosteen mittavampia viipaleita on
Sadistic Driven kymmenen raidan ja noin 28 minuutin mittainen metallikeskitys. Tarkentavia genreviittoja ovat death, hardcore ja old school, mistä ’värikäs’ kansikuvakin jo tietysti antaa viiden, kolmen ja yhden pisteen vihjeensä.
Neurosyphilitic Lunacy sahaa deathin ydinluuhun herkullisesti, rumpujen paukkeen ollessa ainakin alkukantaista ja matalateknistä. Tyylipisteitä ei syydetä myöskään
Disease-Ridden Pervertin (uskomattomia muuten nämä biisien nimet) alun kuolinkohtauksesta tai sinänsä rempsakkaasti rullaavasta soitosta. Toisille tämä on karkkia korville, toiset ottaisivat puolestaan mieluummin lihakirveestä otsalohkoon, eli taas ollaan jonkin oleellisen lähteillä.
Anthropophagy saa nostatettua joitain ihokarvoja, mutta itse jäin kaipaamaan selkeää valintaa: mennäänkö tässä nyt syvemmälle punkahtavaan rätkeeseen, vai pitäisikö muinaisia deathin suuria kumartaa syvempään? Mielestäni Sadistic Drive heiluu nyt siinä puolivälissä, eikä kunnon osumaa saada kumpaankaan reppuun. Enemmän, kovemmin ja lisää kieroutta lyönteihin, niin kyllä se siitä.
Mika Roth
This Empty Flow: Useless And Empty Songs
Plastic Passion
Ajan sanotaan olevan suhteellista, joten alkujaan jo vuonna 2000 julkaistu
This Empty Flow -yhtyeen minilevy istuu mainiosti mukaan tähän koosteeseen. Synkkää poppia luoneen turkulaisen yhtyeen kiekko ilmestyi aikoinaan neljä vuotta klassikko
Magenta Skycoden jälkeen, mutta nyt siitä on saatu vasta vinyylipainos.
Miksi tällainen uudelleenjulkaisu sitten on niin tärkeä? No, ensinnäkin bändin säveltäjänikkari
Jori Sjöroos tuli sittemmin keikuttaneeksi useampaakin venettä ja toisekseen, Useless And Empty Songs on mitä hienoin pikkukiekko. Näissä biiseissä – ja etenkin sovituksissa – kaikuu 90-luvun lopun trip hopit ja 70-luvun progejätit, mutta silti lopputulos kuulostaa enemmän
The Curelta kuin
Pink Floydilta tai
Massive Attackilta. This Empty Flow pystyy taikomaan pienistä paloista ja hitaasti ohikiitävistä hetkistä biisejä, joiden totaalisen arvon ymmärtää vasta muutaman soittokerran jälkeen. Ehkäpä sen takia bändi ei saanut aikoinaan ansaitsemaansa huomiota ja glooriaa.
Satunnainen kuulija pistetään välittömästi testiin, kun päälle 9-minuuttinen
Useless lipuu hitaasti halki synkkien pop-taivaiden, mutta kulta on aina kultaa. Uskomatonta kuinka ajattomia soundeja ryhmä on onnistunut luomaan 20 vuotta sitten. Kolkkouden ylärimaa hipoo myös B-puolen avaava
Everything/Nothing, josta voi löytää
Wayne Husseyn sormenjälkiä. Upeaa, kerrassaan pakahduttavan upeaa synkkää poppia syksyisiin fiiliksiin.
Mika Roth
Lukukertoja: 3454
