Matti – sielun paloa ja paloja

Matti aloitti soolouransa soitettuaan useammissa bändeissä yli sata keikkaa. Esiintymiskieleksi valikoitui välittömästi ensimmäinen kotimainen ja kun jo esikois-EP:n tiimoilta nousi mieleen sellaisia nimiä kuin Johnny Cash ja Leonard Cohen, olivat pyörät tavallaan asettuneet jo kohdilleen. Vuosi 2020 on ollut Matille vahva sinkkuvuosi, joten Desibeli.net jututti hetkisen debyyttialbumiaan työstävää artistia.

Hei Matti, mitäs sinne suuntaan nyt kuuluu?

- Moi! Hyvää kuuluu. Uusi single tuli juuri ulos ja albumiäänitykset jatkuu syyskuun alussa. Kiirettä siis pitää, mutta se on hyvä vaan.

Matti julkaisi vuonna 2016 Pahan mielen lauluja EP-levyn, jonka jälkeen artisti on luottanut sinkkuihin formaattina. Ajatus omasta albumista on toki pitkään vaikuttanut taustalla, mutta alkuun kapuloita rattaisiin pisti sopivan levy-yhtiön etsintä. Maailma kuitenkin muuttuu ja hartiapankki on entistäkin käytetympi toteuttaja, joten siirtymä oli luonnollinen – vaikkakin hidas.

- Jotenkin vasta nyt musta on viimein alkanut tuntua siltä, että mulla on riittävän paljon hyviä biisejä, että albumikokonaisuus kantaa. Ehkä mä en oo siis aiemmin vaan kokenut olevani valmis siihen prosessiin, vaikka tahtoa onkin löytynyt.

Albumin materiaalista noin puolet on jo keikoilta tuttuja biisejä, toisen puolen ollessa kokonaan uusia. Mutta onko kiekko jo poissa käsistäsi, vai vieläkö on mahdollista saada uutta materiaalia mukaan?

- Levyltä on nyt valmiina neljä kappaletta ns. singleputkena. Tein ne edeltä käsin vuodenvaihteessa 2019-2020, jotta saan työrauhan tehdä levyn kokonaisuudessaan. Nyt ei tarvitse kiirehtiä mitään yksittäisiä singlebiisejä kasaan, vaan voi keskittyä rauhassa kokonaisuuteen. Albumiraidatkin on kuitenkin jo valittu, joten en usko, että kirjoitan enää mitään uutta levylle, mutta eihän sitä varmaksi tiedä, jos tässä vielä syntyy joku biisi, jonka aivan ehdottomasti haluan levylle mukaan.

Sinkkuketjun uusin osa on Kuiskauksia hämärään, joka vaikuttaa henkilökohtaiselta surukappaleelta. Kertojan sydän kaipaa kovasti ja saa pohtimaan, voiko surusta koskaan toipua. Meistä jokainen on kokenut rakkaudessa kolhuja, mutta tämä haava vaikuttaa poikkeuksellisen syvältä.

- Mä oon jostain lukenut, että surusta ei voi toipua, että siihen voi pelkästään tottua. Kuiskauksia hämärään oli tosi pitkä kirjoitusprosessi, mä painin sen tekstin kanssa useamman kuukauden. Ehkä siks, että se on aiheena siinä määrin vaikea, että mun oli vaikea itsekään uskoa, että se juttu on totta. Sehän on laulu siitä, miten menneistä rakkauksista ei milloinkaan pääse oikeasti irti, vaan vielä vuosienkin jälkeen sitä löytää itsensä muistelemasta entistä parisuhdetta ja sitä toista ihmistä. Tää on henkilökohtainen laulu, eikä se varmaan auta kuin myöntää, että on se haavakin syvä. En mä varmastikaan muuten siitä edelleen lauluja kirjoittaisi.

Kappaleesi ovat olleet halki julkaisuhistoriasi erittäin henkilökohtaisia, tavallaan suorastaan ihon alle meneviä. Onko tämä tapasi toimia, eli luvassa ei ole fiktiivisiä dystopia-viritelmiä tai tarinoita historiallisista linnanneidoista?



- On. Mä uskon, että oikeat tunteet saa aikaan oikeita tunteita, ja kun mä kirjoitan lauluun itseeni, voi myös kuulijat löytää niistä itsensä. Yksityisestä tulee tavallaan yhteistä. Oon mä kirjoittanut myös puhtaan fiktiivisiä lauluja totta kai, mutta mun tapa valikoida soitettavaksi otettavat laulut perustuu siihen, että niiden pitää koskettaa mua itseäni, eikä ne fiktiiviset yleensä tee niin. Mä oon myös vähän sellainen, että en aina osaa ihan puhua vaikeista asioista, joten mä sit kirjoitan ne lauluiksi. Sillä tavalla ne on mulle jotenkin helpompi käsitellä.

Oman äänensä löytänyt artisti soitti aikoinaan vuosia raskaamman rockin yhtyeissä, mutta sooloura on sujunut folkahtavan popin parissa, jossa tokin on aina pientä rockin rosoakin mukana. Ensisijaisesti Matti pitää kuitenkin itseään lauluntekijänä, eikä minkään tietyn genren lipunkantajana.

- Mulle kaikessa musiikissa tärkeintä on aina se laulu itsessään, ja mä annan niille arvon ihan sellaisenaan. Kuluttajanakin mä kuuntelen musiikkia täysin tyylilajista riippumatta ainoastaan sillä perusteella, onko laulut hyviä.

Matti jäi keikkatauolle jo viime syksynä, joten korona ei sotkenut aikatauluja sen kummemmin.

- Tän vuoden oon keskittynyt singleputken äänityksiin, albumin kirjoittamiseen ja suunnitteluun, sovittamiseen ja treenaamiseen. Keväästä eteenpäin myös singlejulkaisut on vienyt paljon aikaa. Mä oon itsenäinen artisti, mikä tarkoittaa sitä, että hoidan myös julkaisut ja promot ja kaiken niihin liittyvän itse – vaikka tietysti apukäsiä käyttämällä. Siinä on paljon hommaa, niin paljon että sitä välillä ihan miettii, että onko tosiaan niin, että artistin työ on enemmän toimistotyötä kuin soittamista.

Jossain vaiheessa keikkaakin pääsee taas tekemään enemmän, joten mitä suunnitelmia tuolla saralla on?

- Mulla on tarkoitus vielä tää syksy keskittyä täysimääräisesti albumin tekemiseen ja aloittaa keikkailu aktiivisesti vasta alkuvuodesta 2021. Syksylle on buukattuna ainoastaan yksi keikka (3.11. Hesari 13, Helsinki) mutta nyt vähän kyllä pelottaa, että miten sen käy, kun koronan toinen aalto uhkaa.

Matti on aiemmin esiintynyt siten, että puolet on soitettu soolona ja toinen puoli bändin kanssa. Luultavimmin sama kaava jatkuu edelleen, kun keikkailu on taas ajankohtaista.

- Soolona pääsee yleensä jotenkin läheisempään ja keskittyneempään kontaktiin yleisön kanssa, mutta bändikeikoissa on sellaista rock-keikan tuntua, mitä yksinään ei voi mitenkään tavoittaa. Tulevilla keikoilla esitän varmastikin pääosin tulevan levyn biisejä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onko luvassa lisää sinkkuja, musavideoita, jotain spesiaalimpaa säätöä?

- Mulla on tulossa useampia singlejä vielä ennen levyä. Niistä kaikkiin tehdään myös musiikkivideot. Julkaisujen lisäksi mulla on kova odotus jo keikoille, niitä on tullut ikävä tässä vuoden mittaan.

Minkälainen mies Matti on nyt verrattuna siihen mieheen, joka aloitti musiikin soittamisen? Ja jos aikamatkustus olisi mahdollista, niin mitä sanoisit nuoremmalle itsellesi juuri nyt?



- Ehkä vähän yllättäen mulla on edelleen tallella se ihan sama palo, joka sai mut tarttumaan kitaraan joskus silloin 10-vuotiaana. Tarkoitan siis, että siitä ei oikeesti oo karissut piiruakaan pois. Jos mä jotain sille nuorelle pojalle kuitenkin sanoisin, niin ehkä sen, että ei välttämättä tarvitse pelata elämäänsä niin varman päälle tai välittää siitä, mitä olis järkevä tehdä. Että uskoisi itseensä vaan ja puskee eteenpäin sitä omaa intohimoonsa, se kyllä kantaa koko elämää eteenpäin.

Lopuksi on vielä sana vapaa, eli jäikö jotain käymättä läpi?

- Kiitos haastattelusta ja terveisiä kaikille Desibelin lukijoille!

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Antti Kemppainen