Eripura: Riitasointuja

Toisinaan nimi on toden totta enne. Oululainen Eripura on jo ehtinyt siirtyä ajasta ikuisuuteen, mutta riehakkaasta 10-luvusta jäi käteen kolme demonkaltaista julkaisua. Nyt nuo raidat on koottu yhteen pakettiin, joka toimii oululaisten perunkirjoituksena. Albumimitan täyttävän paketin nimi on tietysti Riitasointuja, kuinkas muutenkaan.

Shity Sity Records

Eripura hajosi saatekirjeen mukaan lähinnä ajanpuutteeseen, sekä jatkuviin henkilöstövaihdoksiin, jotka veivät yhtyeeltä jatkuvuuden mahdollisuuden. Materiaali oli peräisin yhdestä kynästä ja kitaristi-taustalaulaja Jussi Moilanen onkin kiistatta osunut useampaan kertaan naulan kantaan ja asian ytimeen, kun herra on etsinyt metallisen suomirockin varjoista omaa paikkaansa. Poppia tässä ei ole paljoakaan, mutta kaksi muuta P:tä, eli punk ja proge, esiintyvät maustemaisina lisinä.

Pelon ilmapiiri on väkevä avaus, nostetaanhan tikun nokkaan länsimainen kaksinaismoralismi, koskien nimenomaan terrorismia ja väkivallan ’oikeutusta’. Miten voimme tuomita toisia iskuista, kun samaan aikaan pommitamme kaukaisia maita demokratian nimissä ja vapauden perusteella? Moilasen teksteissä kertoja onkin usein voimaton todistaja, jonka tehtävänä on toimia eräänlaisena kirjurina kaikille kauheuksille, niin yhteiskunnallisille kuin pelkästään yksilöä koskeville.

Yhtyeen musiikin survominen yhteen genrelooshiin on mahdotonta, mutta jos vieretysten pistettäisiin raskaan suomirockin, metallin, punkin ja outorockin laarit, niin suurin osa oleellisista palaisista taitaisi olla kasassa. Toki biisien koukuista suurin osa pelaa popin historiankirjojen säännöillä, eivätkä rockin muutkaan alamuodot ole taatusti vieraita.

Etenkin kimurantit sovitukset vinkkaavat silmää jopa progerockin suuntaan, tosin tässä yhteydessä mainittakoon, ettei soitossa ole tippaakaan negatiivista suorittamista tai munatonta hinkkausta. Sen sijaan rosot on jätetty kylkiin ja ruoste saa rehottaa soundeissa, joiden orgaanisuus ja eloisuus nostavat väistämättä hymyn huulille.

Esimerkiksi Onnellinen?, jonka nimeen siis kuuluu tuo kysymysmerkki, sinkoilee klassisen Iron Maiden -kitaraoundin ja grungemöyrinnän mätkeen välillä, iskujen ollessa miellyttävän etupainoisia. Osumaksi on laskettava myös Ihmiskoe, joka nappaa itsensä kiertoradalle kulutusorjuudesta ja kaiken turhuudesta. Raja-aitoja kolistelee myös Misantropian laki (Ihmisen inho toisen luota), jolla ryhmä uskaltautuu hetkittäin mukailemaan Mikko Alatalon kuuluisaa melankoliaiskelmää.

Albumin ankkuriraidaksi jätetty Siirretty suru tuo vahvuuksiin mukaan Jari Suomalaisen ja surussa marinoitu siivu on nimensä veroinen myllytys. Lyriikat ovat jälleen kerran monitulkintaiset, eikä niihin liene edes mitään suoraa vastausta, mutta eihän tässä ensinnäkään ole kyse simppeleistä tarinoista ja ongelmattomista maailmoista.

Eripura on poissa, musiikki elää ja kenties jonain päivänä Riitasointuja voidaan vielä kuulla elävänäkin. Kenties.

Mika Roth