01.06.2003
Nine Inch Nails, yksi nykyisen Industrial-metallin pioneereista ja suurimmista vaikuttajista, valmistautui julkaisemaan toista levyään kesällä 1992. Kiertäessään vuonna 1991 yhtyeen nokkamies Trent Reznor, joka oikeastaan oli yhtä kuin NIN, oli ideoinut ja kehitellyt uutta raskaampaa soundia. Kehitystyöhön vaikuttivat huomattavasti myös Reznorin silloiseen livebändiin kuuluneet Richard Patrick, Jeff Ward ja James Woolley. Reznor työsti uutta ’mini-levyään’ salassa silloiselta levy-yhtiöltään, jonka kanssa tehdystä sopimuksesta hän oikeusteitse yritti irroittautua. Viimein Interscope Records osti yhtyeen ulos entisiltä isänniltä syyskuussa 1992. Vielä samassa kuussa Nine Inch Nails julkaisi välittömästi Industrial-metal klassikoksi muodostuneen ja laajalti ylistetyn EP:n Broken.
Levyllä oli vain kuusi varsinaista raitaa, joista kaksi vieläpä lyhyitä instrumentaaleja. CD-version loppuun, raidoille 98 ja 99, oli piilotettu kaksi lisäkappaletta: Physical (You're So) sekä Suck, joista ensinmainitun oli alkujaan julkaissut Adam Ant. Varsinaisten kappaleiden ja päätösraitojen väliin oli sijoitettu 90 tyhjää 3 sekunnin mittaista täyte-raitaa, levyn mitaksi tuli näin 37:44, josta tosin vain vajaat 32 minuuttia oli musiikkia. Vinyylinä levyä myytiin tuplana, jolloin ensimmäinen levy oli normaali EP, toisen levyn ollessa 7” single jolta löytyivät ’piiloraidat’. Vaikka yhtye oli edelleen virallisesti sama asia kuin Trent Reznor mainittiin krediiteissä nyt myös assistentit: Brian Lieseganb, Sean Beavan ja Chris Vrenna.
Broken esitteli täysin uudistuneen Nine Inch Nailsin. Levyn avaava hidasta, voimistuvaa manausta muistuttava lyhyt instrumentaali Pinion johtaa ensimmäiseen räjähdykseen nimeltä Wish. Tylyjen, kaaosmaisten kitaravallien sylkiessä tulta raskaiden koneiden sekä elävien rumpujen säestyksellä. Kuluneiden kuukausien turhautuneisuus ja viha purkautuu täysin peittelemättömästi tässä ensimmäisessä lyönnissä vasten kasvoja. Reznorin huutaessa I put my faith in God and my trust in you, Now there’s nothing more fucked up I could do, voi tuntea suuren pusertavan tuskan jota tämän klassikkokappaleen synty on vaatinut. Seuraavana soiva Last on puolestaan hitaampi kappale, oudon metallinen ja ahdistava puoliballadi oman tuhon kaipuusta. Help Me I Am In Hell on toinen lyhyt instrumentaali, joka on saanut nimensä Clive Barkerin Hellraiserista. Kappale toimii johdatuksena Happiness In Slaveryyn, joka on hetkittäin Reznorin huutojen välissä jopa yllättävän melodinen, tämänkin kappaleen rakenne viedään aivan äärimmilleen, kunnes se on lopussa jo hajoamaisillaan. Viimeinen kappale, alussa täydellisen riffin omaava ja hitaasti raivoisaksi riehunnaksi muuttuva Gave Up, sulkee Brokenin virallisen osuuden juuri sopivasti kaaokseen. Reznorin huutaessa yhä uudelleen Smashed up my sanity, smashed up integrity, smashed…, ovat jo kaikki mahdolliset energiat ilmassa.
Seuraavat 90 kolmen sekunnin raitaa voi viettää keräten voimiaan, tai naputtelemalla soittimen tauluun raidan 98. Ensimmäinen piiloraita Physical (You’re So) lähtee äkkiväärän groovisti liikkeelle keskeltä surinaa, rakentuen alun tyhjyydestä yhä kovemmaksi ja rajummaksi huudoksi. Koneiden ulvoessa aina vain ilkeämmin ja kitaroiden muristessa uhkaavammin kappale lopulta hitaasti hajoaa hiljaisuuteen. Äärimmäisen väkivaltainen ja paikoin oudon funkkaava päätöskappale Suck, jonka Reznor kirjoitti yhdessä Pigfacen kanssa, nousee levyn yhdeksi huippukohdaksi. Kappale antaa jo viittauksia tulevaan – etenkin vuonna 1994 julkaistavan The Downward Spiralin äänimaailmaan.
Broken muodostui yhtyeen käännekohdaksi niin kaupallisesti kuin muutenkin. Wish toi yhtyeelle Grammyn vuoden 1992 Best Metal Performance –sarjassa. Levy viitoitti tietä Industrial-metallin tulevaisuudelle samana vuonna Ministryn julkaiseman Psalm 69:n kanssa. Brokenista tehtiin vielä saman vuoden lopulla remixaus levy Fixed, joka synnytti perinteen – tämän jälkeen jokaisesta Nine Inch Nailsin studiolevystä on julkaistu myös remixattu versio. Broken on kestänyt hyvin ajan hampaan, ja levyn soundit ovat edelleen tuoreen ja modernin kuuloisia.
Mika Roth
Kuva: Matt Miller
