Sinkut IV - Toukokuu 2020
AWA: Mun tarkoitus
Melodista ja tunnelmallista indiepoppia luova AWA on elänyt koko ikänsä musiikin parissa. Laulettu on niin kauan kuin se vain on suinkin ollut mahdollista ja laulaja-lauluntekijä myös kirjoittaa itse oman materiaalinsa. Esikois-EP ilmestyi loppuvuodesta 2018 ja ensi vuoden puolella on tarkoitus saada markkinoille oikein debyyttipitkäsoitto.
Mun tarkoitus – sinkulla AWA tutkii sangen ajankohtaista ilmiötä, eli yksinäisyyttä ja sen aiheuttamia tunnetiloja. Näinä eristäytymisen aikoina moni on menettänyt täysin sosiaaliset verkkonsa, jotka antavat elämälle lisää tarkoitusta, suuntaa ja voimaa. Mutta on olemassa myös toinen voima: rakkaus. Musertavan kaunis ja hiljainen rakkauslaulu huojuu kuin öisen puiston puut vasten tähtitaivasta, synapopin verkkaisen ja harmonisen muodon hakeutuessa täydelliseen asetelmaan. Angelo Badalamenti kävi mielessä, mikä on aina hyvä asia, mutta AWAn juttu on kyllä täysin omansa.
Mika Roth
Brother Alfred: Find Me
Playground Music Finland
Synavetoista poppia luova
Brother Alfred on jo antanut monta näyttöä taidoistaan, kuten viime vuoden lopulla ilmestynyt
Pack Your Bags kiistattomimmin osoitti. Uskokaa tai älkää: uuden biisin tarttumapinnat on kuitenkin saatu samaan kuosiin, ja Find Me pystyy jälleen löytämään popin ikiaikaisista kaavoista uuden kulman. Viime talvena alkunsa saanut raita on kunnianosoitus lähivuosina edesmenneille popin suuruuksille, mutta kaksikko ei kaadu nostalgian petollisiin sudenkuoppiin.
Find Me polkaistaan käyntiin kohoavilla vokaaleilla, joista poksahdetaan suoraan minimalistiseksi riisuttuun säkeistöön. Laulaja johtaa, taustalaulu vastaa ja kun taustalle ilmestyy vielä kuoro, on aika kohota kertosäkeen ylängöille. Laulumelodia onkin se ydin ja moottori, jonka voimalla kolme ja puoli minuuttia kuluu kuin tyhjää vain. Iso hatunnosto etenkin paketin kurissa pitävälle sovitukselle, joka korostaa vahvuuksia ja vie biisiä johdonmukaisesti eteenpäin.
Mika Roth
Brother Firetribe: Night Drive
Jossain vaiheessa hauskasta vitsistä hauskaksi kasaribändiksi muuttunut
Brother Firetribe julkaisi esikoisalbuminsa melko tarkkaan 14 vuotta sitten. Niin se aika vaan kuluu, eikä kokoonpanoon kuulu enää nykyään edes
Nightwishin keppisankari
Emppu Vuorista. Voiko tässä luottaa enää mihinkään? Onneksi soundi on edelleen kohdillaan, tai oikeastaan Night Drive on entistäkin julkeammilla neonvaloilla ryyditettyä AOR-herkkua.
Night Drive on täsmälleen neljän minuutin mittainen katukilpuri, jonka jokainen siiveke, kromin pala ja yksityiskohta on suunniteltu näyttävyyden ehdoilla. Niinpä vaikka teksti on kornihko ja 80-lukulainen synarocksoundi voi aiheuttaa voimakkaita allergisia reaktioita, on Brother Firetribe oman kukkulansa kiistaton kuningas. Biisin runko kestää vaikka avaruussukkulan painon, vokaalien raspisuus on optimaalinen ja synat liittyvät kitaroihin kuin siivet enkeleihin. Älä siis suotta vastustele, vaan käännä volakat kaakkoon ja anna tukan hulmuta öisessä tuulessa.
Mika Roth
Dark The Suns: Suru raivosi sydämeni pimeydessä
Dark The Suns on tunnelmallista, melankolista ja erittäin raskasta metallia soittava yhtye, joka käynnistyi
Mikko Ojalan sooloprojektina vuonna 2005. Desibeli.netin sivuilla ryhmä esiintyi viimeksi vuonna 2008
The Dead End EP-levynsä tiimoilta. Sittemmin yhtye on muuttanut pohjoiseen ja kaventunut duoksi, mutta vaikka viime vuodet ovat olleet hiljaisempia, jatkaa liekki yhä lepattamistaan.
Suru raivosi sydämeni pimeydessä -sinkku tuo julki myös muita muutoksia, sillä nyt ilmaisukieli on vaihtunut suomeksi. Vokaalit vedetään tosin niin örinäisellä murinalla, että lyriikoista ei aivan helpolla selvää saa. Metallin puutarhan gootimmassa laidassa edelleen viihtyvä yhtye on myös lisännyt raskasmetalleja seokseensa roppakaupalla, nykyisen mätön lähennellessä äärimetallin mustia vuonoja. Raita ei ole kuitenkaan silkkaa runttausta, vaan koskettimet tuovat eteeristä vivahdetta, mikä vain korostaa biisin raakaa alkuvoimaa. Tervetuloa 20-luvulle ja uuteen elämään Dark The Suns.
Mika Roth
Darwin Sorjonen: Toyota Corona
Tepa’s Tapas and Records
Kerrassaan kelvollista vaihtovirta/tasavirta ränttätänttää soittava
Darwin Sorjonen on rouhinut tämän vuoden puolella jo parin sinkun verran Desibeli.netinkin sivuilla. Nyt herra Sorjonen kruisailee äärimmäisen ajankohtaisella kiesillä, onhan alla bensaa kaasariin lorotteleva Toyota Corona. Tarina ei kerro onko kyseessä peräti Mark II, mutta legendaarinen pirssi on kyseessä joka tapauksessa.
Okei, ironiaa ja mustaa huumoria viljellään huolestuttavalla tyylillä ja kansikuvakin meni kuuleman mukaan vaihtoon, kun suoratoistopalvelut löysivät huomauttamisen aihetta. Kohun ja vitsailun alta löytyy kuitenkin ihka oikea rock-biisi, jolla sähkökitara räyhää ja pääkoukku napsahtaa suupieleen jo ensimmäisten sekuntien aikana. Desibeli.net kiittää kiihtyvyydestä ja moottorin riittävästä vääntömomentista, mutta moittii samalla säkeistöjen ohuesta soundipinnasta sekä bassopuolen mitäänsanomattomuudesta. Ristiriitaista tämä tämän alan darwinismi.
Mika Roth
Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat (feat. Maija Sariola): Kii sussa
Texicalli Records
Tunnustan suoraan olleeni aluksi skeptinen, kun törmäsin uuteen trioon nimeltään
Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat. Onneksi kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään huumoriryhmä, vaan ihka oikeaa amerikan rokkia soittava bändi, jonka yhtenä esikuvana on taatusti toiminut
Dire Straits ja sitä kautta
Mark Knopfler.
Eikä siinä mitään, sillä kuten monacolaiset tietävät: parhaiden seurassa kelpaa loistaa ja näiden tekemisistä kannattaa napata inspiraatiota. Kii sussa -kappale kulkee uskomattoman sulavasti eteenpäin, aivan kuin painovoima ei vaikuttaisi herroihin ja näihin soittimiin lainkaan. Vokaalit lausutaan niukan knopflermaisesti, kitara piirtelee vähin vedoin runsaita tunnekartastoja ja rytmipuolella rento letkeys on kaiken moottorina toimiva voima. Angloamerikkalainen popahtava rock saattaa amatöörien käsissä tuntua toisinaan väkisin istutetulta näissä maisemissa, mutta Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat ui eksoottisissa vesissä kuninkaallisella arvokkuudella ja kokemuksen suomalla varmuudella.
Mika Roth
Lone Deer Laredo: High Noon
Amerikkalaisen folk-popin ja avarien tasankojen/peltoaukeiden laajakankaista musiikkia luova
Lone Deer Laredo on mielenkiintoinen ilmiö nykyisessä, sinkkuvetoisessa musiikkimaailmassa. Toki yhtye julkaisee sinkkuja siinä missä muutkin, mutta samalla ryhmä etenee johdonmukaisesti seitsemänosaiseksi suunnitellun albumisarjansa parissa. High Noon on ensimmäinen näyte tulevalta toiselta pitkäsoitolta ja se on nauhoitettu maaliskuussa Nashvillessa tuottaja
Brad Jonesin studiolla.
Pakahduttava kauneus ja soundillinen kuulaus leimaavat myös uutta kappaletta, joka on luonnollista jatkumoa
Vol. 1 levylle. Tämä on vain arvaus, mutta luulen kappaleen pohjautuvan ainakin osittain samoin nimettyyn elokuvaan, jossa
Gary Cooperin ja
Grace Kellyn näyttelemät rakastavaiset joutuvat tiukan paikan eteen. Lievät nyökkäykset countryn puolelle ja kohtalokkaat jouset rakentavat draamaa, jossa kysytään todellista sitoutumista ja rinnalle jäämistä myös silloin, kun tuuli ei olekaan enää myötäinen.
Mika Roth
Mactopias: Hollaa
3rd Rail Music
Oululaisesta
Mactopias x Jiiaa kokoonpanosta soolouralle kirvonnut
Mactopias keskittyy astetta funkimpaan meininkiin. Viimeiset kuukaudet soololevyään kokoon kasaillut herra on saanut työt studion puolella valmiiksi ja uunituore Hollaa-sinkku saa avata hanat, kun suuntaamme kohti uutta, (ja toivottavasti) kuumaa kesää.
Menovaihde isketään silmään välittömästi ja kun biisi puristetaan karvan päälle kolmeen minuuttiin, jäävät massiivisemmat väliosat toiseen kertaan. Soundi on raikas, tuore ja kirpsakka. Taustalaulut ja torvet on asetettu kellontarkasti paikoilleen, mutta silti viimeisen päälle pohditusta rakentelusta puuttuu kaavojen kankeus ja laskelmoinnin halju maku. Väriläiskänä toimivat myös 70-luvun juttuja heijastelevat soundit, joista on vain käsivarren ojennuksen verran matkaa funkkaavien toimintaleffojen ääniraidoille. Lyriikoissa kaivataan menneitä aikoja, mutta korostetaan myös sitä, että taika saadaan edelleen hohtamaan, kunhan vain porukalla yritetään.
Mika Roth
Malmö: Jumissa
MikseiMusic
Malmö on helsinkiläinen elektropop-yhtye, jota luotsaavat laulaja
Maija Kauhanen ja tuottaja
Sami Kurppa. Yhtyeen historia ulottuu muutaman vuoden päähän ja etenkin vuonna 2016 duo saavutti listamenestystä
Sun suulla -kappaleella. Uusi sinkku Jumissa katkaisee parin vuoden mittaiseksi venähtäneen hiljaisuuden, ja kipaleen luvataan olevan myös osa tulevaa pitkäsoittoa.
Jumissa on isoissa halleissa kaikuva puoliballadi, jonka elektroninen pop törmää Kauhasen intiimin lämpimiin vokaaleihin. Ensimmäinen puolisko kuljetaan hiljaisten säkeistöjen ja massiivisten kertosäkeiden vuorovedossa, kohottavan väliosan toimiessa nousun siltana. Viimeinen reilu minuutti taivalletaan sitten massiivisten syntetisaattoripylväiden varjoissa, kun kertoja purkaa yksipuoliseksi jääneen rakkautensa pommia. Mikään ei satuta niin kuin rakkaudetta jääminen sen jälkeen, kun rakkaus on löytänyt uudet kohteet, ja unelmatarinat eivät pidä enää sinua juonikuvioissaan. Siinä voi jäädä jumiin myrkyllisellä tavalla, mihin rumankauniit sounditkin viitannevat.
Mika Roth
Matero: Routahammas
Raate Music
Matero on viimeisen vuoden aikana ollut jo neljästi esillä Desibeli.netin sivuilla. Kolmen sinkun ja yhden EP-levyn lisäksi tuottelias rockmetalli-artisti on ehtinyt pyöräyttää jo muutakin ja Routahammas on toistaiseksi uusin palanen nopeasti karttuvassa julkaisuketjussa. Siinä missä edellinen sinkku,
Sielunsini, tipautti raskaammat metallit hetkellisesti pois kaavasta, on uusi sinkku jälleen harppaus kohti tuttuja viitoja. Tosin soundia on samalla modernisoitu jälleen piirun verran.
Routahammas sai nimellään pohtimaan niin roudan, hampaan kuin purijankin rooleja tässä kuviossa. Routahammas lienee henkilö, jonka persoona ei ole maailman viehättävin, mutta josta voi samalla löytää harmillisen tuttujakin piirteitä. Tulkintoja, tulkintoja, mutta mitä itse sävellykseen tulee, niin Matero takoo jälleen isommalla lekalla riffiässää otsalohkoon. Muhevat koskettimet on nostettu rohkeasti pintaan, vokaalit vakauttavat perustat ja kitarasoolokin irtoaa vaivattomasti, joten kyllähän tämä selvästi terävämpään puoliskoon tipahtaa.
Mika Roth
Miikka Paumo: Meidät
Halavamusic
Upean ja lämpimän lauluäänen omaava
Miikka Paumo avasi soolouransa aiemmin tänä vuonna, kun
Syvyyksiin-sinkku esitteli Vaasasta Espooseen ja rumpujen takaa mikrofonin ääreen siirtyneen sooloartistin. Nyt on koittanut toisen sinkun aika ja
Minna Miettisen kirjoittama balladi istuu Paumon tyyliin ja ääneen kuin luonnostaan.
Meidät on laulu rakkaudesta ja rakastamisesta. Eli perusasioiden äärellä liikutaan jälleen, mutta tässä muuttuneessa maailmassa mikään ei ole enää kuten ennen – jos tulee koskaan enää olemaankaan. Lähelle iskelmää lipuva rauhallinen pop soi folkin lämmöllä ja ryhdillä, jossa on kuitenkin tilaa myös syville tunteille. Jäin odottamaan viimeisiltä kymmeniltä sekunneilta rohkeampaa kukkaan puhkeamista, etenkin kun kaikki on periaatteessa pohjustettu valmiiksi suurelle finaalille. Onhan rakkaus suuri ja kantava asia, mutta voisi sitä tukea enemmänkin.
Mika Roth
Nallekarkit: Paha kuningas
Suomen sokerisimmaksi suomirockbändiksi itseään tituleeraava
Nallekarkit on täällä taas. 10-luku jäi taakse ja samalla ryhmän kokoonpano on kaventunut duoksi, jossa kaiken olennaisen tekevät omin kätösin
Loretta Svennevig ja
Ville Ylitapio. Mikään oleellinen ei ole silti muuttunut, vaan pikemminkin päinvastoin: Paha kuningas kuulostaa tähän mennessä tasapainoisimmalta ja persoonallisimmalta vedolta bändin repertuaarissa.
Turkulaisten uusi biisi on puhdasverinen balladi, jossa valetaan uskoa tulevaan ja omiin valintoihin. Maailma on täynnänsä kompromissien mahdollisuuksia, mutta kun omaan visioon uskoo horjumattomasti saattaa saavuttaa jotain ainutlaatuista. Ja jos huippupalkinto jääkin mahdollisesti saavuttamatta, niin ainakin on yritetty täysillä. Samaa voi sanoa itse biisistä, joka uskaltaa pysyä äänitasoltaan hiljaisena siivuna, sekuntien tihkuessa kuitenkin puhdasta ja valjastamatonta energiaa. Kaunis, rohkea ja mieleen jäävä neliminuuttinen.
Mika Roth
New Fashioned: Parking Lot
Sitten vuoden 2016
New Fashioned on julkaissut noin sinkun vuodessa, suurimman menestyksen osuessa vuoteen 2017 ja
How to Make You Smile -sinkkuun. Tuore Parking Lot avaa kuulemma täysin uuden luvun bändin historiassa ja saatesanoissa luvataan, että urbaaneja viboja ja retroja soundeja yhdistetään toisiinsa.
Jos lähdetään purkamaan parkkitaloa soundien puolelta, niin jäljet johtavat selvästi 80-luvun suuriin ja mahtaviin synabändeihin. Tarkemmin sanottuna brittiläisiin sellaisiin, mitä puhtaasti lausuttu englanninkieli vain entisestään korostaa. Ensimmäinen minuutti lasketellaan hieman kuin vapaalla vaihteella, mutta hiljalleen massa kasvaa, paine nousee ja takavuosien romanttisia hetkiä muistellaan katse taustapeilissä. Todellinen yllätys on kuitenkin se, että biisiä ei räjäytetä mahtiballadien taivaaseen, vaan se ymmärretään pitää riittävän pienenä ja kauniina. Onneksi. Laulumelodian kyky luikahtaa korvasta päähän soimaan on ihanteellinen, joten jäädään odottamaan mitä kaikkea uusi alku meille vielä antaakaan.
Mika Roth
Olli Pekka: Pientä onnentunnetta
Yksi musiikin perimmäisistä tarkoituksista on mielestäni lohduttamisen voima. Pienimuotoista ja kotoisan tuntuista pop-musiikkia luova
Olli Pekka hallitsee arjen ihmeiden pohdinnan, tyylin yhdistäessä suomalaista pop-perinnettä americanan kansainväliseen ja ajattomaan virtaan. Popin ja rockin puolella urut pääsevät harvoin johtavaan asemaan, mutta Pientä onnentunnetta -kappaleen merkittävin koukku perustuu nimenomaan koskettimien kuvioiden taikaan.
Entä mistä tunteista tässä nyt on oikein kyse? Hmm, ymmärtääkseni kertoja pohtii menneitä ja kultaisiksi koettuja aikoja, nostalgisia kohtauksia sekä sitä kuinka mennyt antaa toivoa myös nykyiseen hetkeen. Puhumattakaan siitä, kun pitäisi miettiä tulevia aikoja. Kaikesta on selvitty suht ehjin nahoin ja bändin soittaessa sen kummemmitta kiireittä voi tuntea, kuinka hymy karehtii suupielessä ja leviää siitä hiljalleen yhä laajemmalle ja laajemmalle alueelle.
Mika Roth
Pihka Is My Name: Imaginary
Voiko konemusiikki olla sympaattista? Vastaus on eittämättä kyllä, mikäli kyse on
Pihka Is My Name -yhtyeestä. Alkuvuodesta ilmestynyt
Binaries-sinkku jäi noin kerrasta soimaan päähän, eikä lähelle kuutta minuuttia yltävä Imaginary ole ainakaan sisarustaan heikompi numero. Saatesanojen mukaan Imaginary oli projektin ensimmäinen kappale, jolla kuullaan pienen Pihka-robotin syntytarina.
Yksinäiseksi jäänyt mielikuvituskaveri on siis hylätty, koska hänet luonut poika on kasvanut liian suureksi uskomaan mielikuvituskavereihin. Tämä ei ole kuitenkaan loppu, vaan alku. Tanssittavan konebiitin ja synamaalailujen edessä kuullaan kerran toisensa jälkeen raskaasti editoitua
”I'm an imaginary friend of a boy grown out of needing an imaginary friend” -lausetta. Loitsumainen kierto on kuitenkin sympaattinen, ei painostava. Kipaleesta on löydettävissä peräti neljä eri versiota, mutta itse kuuntelin vain Original Edittiä, sillä alkuperäinen on aina alkuperäinen – myös mielikuvituksen puolella.
Mika Roth
Rohkeat Kuvat: Joo
Soit Se Silti
Napakkaa kitararockia vakavasti otettavilla pop-koukuilla luova
Rohkeat Kuvat osui mielestäni keskelle häränsilmää alkuvuodesta ilmestyneellä
Bussi nro 4 -sinkullaan. Nyt sydänmurheet on jätetty bussin penkille ja ryhmä loikkaa ovista rohkeasti aurinkoon. Kipakamman puoleinen tempo ei anna armoa ja lempeän hyväntuulinen biisi nostaa rohkeasti omaa häntäänsä, sillä kukapa muukaan sen tekisi.
Joo on sanana yksi yleisimmistä suomenkielisistä heitoista, jota lykätään paremman puutteessa vähän sinne, tänne ja tuonne. Nyt täytesanaksikin haukutta livautus pääsee kuitenkin parrasvaloihin, kun kitarat helkkyvät, rummut paukkuvat hymyssä suin ja naislaulaja avaa parisuhteen pikkuryppyjä kuin huomaamatta. Päämelodian tarttuvuus on naurettavaa luokkaa ja toteutuksen energiatasot hipovat kattoa, minkä ansiosta tässä on kaikki täydellisen kesähitin tarveosat kasassa. Joo-o, on se vaan simppeliä, helppoa ja nautittavaa kun kaikki toimii eikä askel paina.
Mika Roth
Sam Shingler: In It Together
Soit Se Silti
Sam Shingler on pitkän linjan laulaja-lauluntekijä, jonka kirjoituskynästä peräisin olevia kappaleita on kuultu useiden eri artistien esittäminä. Shingler on soittanut myös
Shadowplayn riveissä, mutta mennyt on kuitenkin mennyttä ja nyt Shingler julkaisee debyyttisoolosinkkunsa nostattavissa fiiliksissä. Biisiä kirjoitettaessa ei ollut vielä aavistustakaan koronapandemiasta, mutta nyt yhteistyön voimaa korostava sanoma on entistäkin osuvampi.
Shinglerin luoma pop on toisinaan monikerroksista ja runsasta kuin barokki pop konsanaan, mutta biisillä on myös karsitumpi puolensa. Säkeistöt kuljetaan siis säästöliekillä ja kertosäkeessä liekit ylettävät nuolemaan jo kattoa, kun unenomainen mutta paksu ja terävä äänimassa nousee täyteen loistoonsa. Kaiken sekaan saadaan upotettua vielä myöhäisbeatlesmainen kitarasoolo, joka vinkuu ja helkkyy muhkean täyteläisessä äänimaisemassa. Kaikki krumelengit, pinaakkelit ja koristeet eivät kuitenkaan peitä alleen sitä tosiasiaa, että moneen taipuva artisti on säveltänyt kauniin biisin, jonka sovitus vain korostaa rakennelman edukkaampia puolia.
Mika Roth
Tiisu: Valitettavasti valintamme ei osunut sinuun
LEFT
Yhdeltä kantilta pohdittuna biisien nimien tulisi olla lyhyitä sekä ytimekkäitä, sillä eihän kukaan jaksa nykyään enää lukea ylipitkiä lauseita. Eihän? Suomirockin nokkelasanainen hovimestari,
Tiisu, osaa kuitenkin kertoa yhdellä lauseella niin kovin paljon, joten ehkä keskitytään vain itse asiaan.
Valitettavasti valintamme ei osunut sinuun -sinkku on jälleen yksi siivu arkirealismin kirpeää kakkua, jota jokainen meistä joutuu haarukoimaan hetulaan etenkin näin kevään korvalla. Korona tuli, massiiviset maan laajuiset YT:t hieman myöhemmin, eivätkä pääsykokeetkaan ole enää kuten ennen, kun kaikki pitää suorittaa etänä. Eikä auta vaikka kuinka komean CV:n saat kasaan, kun haettu paikka meni jo keittiön oven kautta jollekin toiselle. Taas.
Tiisu ei tietenkään tee aiheestaan suoraa suomalaisugrilaista itkurallia, vaan osaa pelata ironian kanssa uskaliasta pokeria. Biisi kerää pisteitään halki matkan, etenkin koskettimien toimiessa vokaalien vastavoimana, kehystäjänä sekä täydentäjänä. Retrohtavaa, musertavaa ja samaan aikaan niin ihanasti sielun kurakoita myllertävää suomirockia.
Mika Roth
Took: If We Won’t
Soundhill Music
Simppelin artistinimen itselleen valinnut
Took tarjoaa useimmiten pirteää poppia kuulijoilleen, mutta tällä erää siipi viistää maata pahemman kerran. Siinä missä vuoden 2018
Captain Says -pitkäsoitto pirskahteli elektronisella popillaan keveämmissä vesissä, on If We Won’t kuin sangollinen raskasta ja lietteistä kaivosvettä suoraan kuilun pohjalta.
Okei, ei tilanne ehkä ihan noin vakava ole, mutta matka
Afterglow’n hohteesta parisuhteen raunioille on ainakin asenteen puolesta poikkeuksellisen pitkä. Rakkauden päättyessä tunnelmat ovat aina haikeita ja surullisia, mutta sen ei automaattisesti tarvitse käynnistää vihamielisyyksien aikakautta. Toisinaan ero voi olla parhain vaihtoehto kaikille osapuolille, ja samalla se on ensimmäinen askel kohti aurinkoisempia päiviä. Melankolista, hidasta ja alakuloista synapoppia, jossa sykkii suuri sydän – sillä rakkautta on myös se, että antaa toisen lähteä kohti parempaa tulevaa. Soundipakki on sanalla sanoen rajattu, mutta nyt se toimii.
Mika Roth
Tulipää: Oho
Tulipää kurvaili Desibeli.netin sivuilla viimeksi alkuvuodesta, kun
Kuningasidea EP esitteli nelikon kykyä luoda tarttuvia poprock-helmiä. Suomalaisten virallinen anteeksipyyntösana on siis otsikkona uudelle biisille, kun Kurikka-Seinäjoki -akselilta kotoisin oleva ryhmä murheilee. Rakkaus on tunnetusti kontaktilajeista vaarallisin, eivätkä asiat ole tämänkään suhteen tiimoilta parhain päin.
Aihe on siis muinainen, kun taas biisin muoto osuu jonnekin synapopin kasarimman laidan ja modernin pop-iskelmän vaikeasti kartoitettavaan välimaastoon. Koskettimet ja laulu vievät plus neljäminuuttista kappaletta lähes minuutin verran, ennen kuin isommat taustat liittyvät mukaan. Vokaalit on nostettu pintaan, akustinen kitara helkkyy taustalla ja siinä se sitten osapuilleen onkin, vaikka taustasoitinten lastia hiljalleen lisätäänkin. Vauhtiin ei siis päästä oikein koskaan ja, oho, sitten koittakin jo maaliviivan aika. Komea biisi, mutta hieman outo valinta sinkuksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 3941
