Kasetit II - Kevät 2020
Depressure: September
Depressure on jo ennestään tuttu nimi ja yhtye, joka on tosin uusimmalla julkaisullaan kutistunut jälleen yhden miehen bändiksi. Antti Heikuran visio kantoi aina kolmannen äänitteen valmisteluihin, mutta sitten koittikin kymmenen vuoden mittaiseksi venähtänyt tauko. Tarina ei kerro mikä sai Heikuran käynnistämään uudelleen nimenomaan Depressuren, mutta kun biisikynän muste jälleen kostui, oli lopputulos toki bändille tutun kuuloista materiaalia.
September on yhdeksän raidan ja reilun kolmen vartin mittainen annos alakuloista rockia, eli kyseessä on ihan kunnon pitkäsoiton mitat täyttävä kokonaisuus. Melankolia kukkii kuin syksyiset puut näyttävimmässä väriloistossaan ja esiintymiskielenä on pysynyt englanti, jossa lievä aksenttius vain palvelee isompaa kuvaa. Nämä kun ovat jäyhiä ja jylhiä kuvia sielun varjoisammalta puolelta, jossa pakkanen hiipii nurkkiin ja jääkukat eivät katoa pohjoisen puoleisista ikkunoista edes keskipäivällä.
Levyltä on lohkaistu peräti viisi sinkkua, joista etenkin uusin, eli In My Dreams, hallitsee kipuisan kauneuden polttavan liekin mahdollisesti suvereeneimmin. Seuraavassa mutkassa soundi pomppaa puolestaan syvimmälle rokkaavan metallin puolelle, kun Rebirth of Strength nostaa tempon ja kitaravallit korkealle. Entäpä sitten Summer Rain? Voiko iskelmää ja doomia yhdistää toisiinsa? Siltä tuntuu, kun tätä kummajaista kuuntelee koko kahdeksan ja puolen minuutin ajan. Tervetuloa takaisin Depressure, toivottavasti paluu on pysyvä.
Mika Roth
Fluffy Raven: Constant Malfunction
Fluffy Ravenin kahden kasetin mittainen Constant Malfunction käynnistyy komeasti
Joy Divisionin
New Dawn Fades -herkulla, jota ei muuten ainakaan kaikkien suoratoistopalveluiden versioista löydy. Kaikki kunnia coveroinnille, mutta omista eväistä leivottu
Lucid Dream pistää kyllä kolkolla postpunkin ja elektronisen alternativen sekoituksellaan paremmaksi. 2-puolen korkkaava
Lamborghini yllättää synapopmaisemmalla muodollaan ja naisvokaaleilla, tässähän päästään jo kunnon vauhtiin.
Uneliaasti kaikuva
Forget Regret on niin pitkä numero, että se on jaettu rujosti kahdelle kasetille. Ratkaisu on kieltämättä poikkeuksellinen, mutta niin on toisaalta toistoon ja junnaaviin kuvioihin perustuva biisikin, joten epätäydellisessä maailmassa tämä lienee parhain ratkaisu. Fluffy Raven, jonka juuret juontuvat
The Fluffy Bandiin, onkin tehnyt tuplakasetistaan ehyen taidekokemuksen, jossa triphoppaillaan, dream poppaillaan ja tuijotellaan toisinaan niin syntetisaattoreita kuin kenkien kärkiäkin. Kaikki on paikoillaan, eikä mitään jää puuttumaan.
Yllätyksiä koetaan vielä loppumetreilläkin, kun jazzahtavaa ja noisehtavaa äänimaisemaa suosiva
Sunshine poppailee teollisuushallinsa kattotasanteella ja massiivinen
When It Gets Serious leijuu megacitynsä yläpuolella. Taatun fluffyä menoa.
Mika Roth
Guggenheim-projektz: Dersu Uzala
Helmi Levyt
En kiistä, etteikö sydämeni lyönyt jälleen innoissaan nopeammin, kun sain käsiini
Guggenheim-projektzin uuden kasetin. Mitä karmeammaksi paikaksi maailma muuttuu, sitä enemmän sen myllerrykseen kaivataan juuri lo-fi rockin ja soviet-popin luomia maustekokkareita, joiden sokerisuus ja esanssisuus ovat tarkoin harkittuja.
Dersu Uzala on kuudentoista kappaleen joukko, joka ei kestä yhteensä vaivaista puolta tuntia. Monet numeroista ovat miltei luonnosmaisia, eikä edes päälle kahteen minuuttiin kasvava
Kissa ehdi mielestäni hyödyntää täyttä potentiaaliaan. Tämä herttainen hätäisyys ja toistuva pensseleiden santaan viskaaminen kesken urakan on kuitenkin Guggenheim-projektzille luonteenomaista käytöstä, joka taitaa olla samalla merkittävä palanen hurmaavassa kaavassa. Joten kestetään kiire ja nautitaan siitä mitä saadaan.
Casio soi, lelupianoa plinkutetaan ja urkuharmooni puhaltelee melankoliaa maisemaan,
Kalevi Suopursu ja
Tiina Vanhapelto vaihtavat vetovuoroa vokaaleissa ja itse kappaleet viistävät toistuvasti kepeän folkin oksistoja.
Heinäsirkka horjuu popin polkua hellyttävästi ja pienten elämien karikoista kertova
Pienen siilin kuolema jatkaa samoilla radoilla.
Amurin Annan vahvistaman Kissan lisäksi terävin kärki taitaa olla avaukseksi sijoitettu
Matemaatikon poika.
Mika Roth
Kalevi Suopursu: Yksin yksiössä
Helmi Levyt
Kalevi Suopursu esiintyy tässä koosteessa myös sooloartistina, jonka taustajoukoissa vaikuttavat guggeneista tutut nimet, eli
Tiina Vanhapelto,
Laura Ahvonen,
Anna Pesonen, sekä muutama muu. Soundikin flirttailee boogaavan rockin kanssa, sähkökitaran noustessa ykkössoittimeksi.
Merkittävin ero bändiin on kuitenkin yleinen fiilis, jonka biisit välittävät. Siinä missä guggeneiden musiikki kuuluu päivään, olkoon se sitten kuinka pilvinen tahansa, kulkee Suopursu öisissä ja varjoisammissa paikoissa.
Mä kannan valtameren aikoja sylissä äityy jopa hurjaksi murhaballadinkaltaiseksi, jossa
Nick Cave ja
Johnny Cash mutisevat taustalla tyytyväisyyttään.
Mä olen syntinen hakee lunastusta kärsimyksen kautta ja
Yksin yksiössä murheilee rakkaudettomassa asunnossa.
Kappaleiden kertojilla ja päähenkilöillä tuntuukin olevan jatkuvasti jokin pielessä, joko hieman tai todella hälyttävällä tasolla. Niinpä jopa silloin kun pistetään jalalla koreasti ja rokki ui sisään boogievaihde silmässä, pysyvät kulmat vinoina ja kivulias virne naamalla. Onneksi naistaustalaulut tuovat edes pientä helpotusta. Alakuloista, mutta kun tietää makaavansa katulammikossa voi siitäkin löytää kiinnostavia kulmia.
Mika Roth
Vyöhyke: Vyöhyke
Vyöhyke identifioituu aikuisten miesten punk-yhtyeeksi, joka on haudutellut mustuutta huokuvaa keitostaan syksystä 2018 lähtien. Saatesanojen mukaan bändin syntyä väritti idea
Antisect-tyyppisen anarkopunkin
Hawkwindin jyrisevän junnauksen yhdistämisestä.
Lopputulos, yhtyeen itsensä mukaan nimetty kymmenen biisin ja intron muodostama kasetti, on kiistatta junnaavaa jyrnytystä ja punkinkin keesi nostaa harjastaan soramontusta, mutta rupinen ja rosoinen rock lienee se selkein yhdistävä kantopalkki. Postpunkin synkkämielisyys on niin ikään merkittävässä roolissa, etenkin kun lyriikoita ryhtyy tarkemmin kuuntelemaan ja ajatuksella pohtimaan.
Hengitystiet menee tällä saralla jo äärimmäisyyksiin, mutta bändi ei kompuroi missään vaiheessa omiin kaapuhinsa.
Vyöhyke on armoton paikka näille kouvolalaisille Stalkereille, mutta vaikka painajaismaiset näyt ja kolkkouttaan kumisevat soundit painavat päälle, saa ryhmä puhallettua henkeä vimmaiseen musiikkiinsa. Toisinaan ehdottomuus ampuu kuitenkin omaan jalkaan, sillä esimerkiksi
Painajainen ja
Galaksit ja kompassit olisivat mielestäni voineet kasvaa nykyistä muotoaan merkittävämmiksi numeroiksi. Täysosuma sen sijaan on reggaen kanssa kisailemaan ryhtyvä
Kulkeutuminen syrjäkylään, jossa vokaalitkin uskalletaan lausua normaalimmalla äänellä. Näin se uusi-uusi aalto kääntyy kaikkien voitoksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 3337
