Pienet

Pienet - Toukokuu 2020

11.05.2020

erisan: .DFG

erisan on sama asia kuin Mikael Rantanen, jonka uusi EP on melkoinen pala purtavaksi. Ensinnäkin levyn nimi, .DFG, saattaa viitata hyvinkin moneen eri suuntaan ja instanssiin. Eikä otsakkeen takaa löytyvä musiikkikaan mitään peruspaukutusta ole, vaikka elektroniset maisemat jytisevät ja jyskäävätkin mielikuvitusta virvoittavasti.

Artisti itse kutsuu luomustaan vaihtoehtoiseksi electronicaksi, josta löytyy niin lo-fi kuin glitch -vivahteita. Kuvaus on kiistatta osuva, etenkin kun siihen lisätään vielä termit noise ja avantgarde. EP:n kuusi raitaa kestävät yhteensä lähes puoli tuntia, tosin ankkuriraita dngrfllngglss42, jonka nimi siis ihan oikeasti on edellä mainitun muotoinen, nappaa kakusta itselleen lähes 12 minuutin lohkon.

Hälyn ja musiikin raja saattaa usein olla vaikeasti määriteltävä ja juuri tuo raja-alue on mielestäni erisanin valtakunnan ydintä. Kaiken pohjana toimii rytmi, jossa tuntematon määrä ääniä on törmäytetty toisiinsa, venytyksen, muuntamisen ja käsittelyn luodessa roskasta taidetta ja päinvastoin. Mitä tästä nyt sanoisi? Musiikkia moottoriteiden rakentamisen katseluun ja halki ostoskeskusten skeittaamiseen? Kummaa elektroa, jossa on kuitenkin vetovoimaa, ideaa ja luonnetta. Samat ainekset toistuvat ja vaikka käsitellyt puheosuudet olisi voinut heivata bittilastista, on .DFG vähintäänkin jotain totaalisen erilaista.

Mika Roth

KAIUT: Fenris / Sherwood Babylon

Helsingistä ja Keski-Uudeltamaalta ponnistava psykerockia soittava KAIUT on perustettu jo vuonna 2016, mutta ryhmä korostaa työtapojensa verkkaisuutta sekä biisien riittäviä hautomisaikoja. Näillä pohjustuksilla oletan sinkun kummankin raidan olevan jo ohi untuvikkoikänsä, mikä myös kuuluu sovitusten hienojakoisuudessa.

Avauksena soiva Fenris ei varsinaisesti piirrä mieleeni muinaista pohjoisen susipetoa, mutta raidan progehtavassa rockissa on kieltämättä sangen ikiaikainen fiilis. Ilmava liito nostattaa satunnaista kuulijaa aina vain ylemmäs, kunnes pitkän kitarasoolon aikana saavutetaan jo progeusvaisen pilviverhon yläpuolinen taivas. Sherwood Babylon velloo astetta tai kahta metallisempana, säröisten kitaravallien muuttaessa maisemat välillä lyijynraskaiksi. Nytkin jokainen kohta ja käännös on kuitenkin tarkoin pohdittu, kitaran viedessä karavaania eteenpäin moninaisin soundein.

Kaksi biisiä, 12 ja puoli minuuttia. Kipaleet saavat siis kehittyä ja kasvaa rauhassa, mutta vokalistin kankeahkon englannin lisäksi en näe tässä juuri petrattavaa. Puollan myös sutta kisassa, joka on yllättävän tiukka.

Mika Roth

Kesämaa: EP III
Summerland Productions

Turkulainen Kesämaa sai alkunsa vasta viime vuonna, mutta niin vain julkaisuhistorian korkannut EP-trilogia saadaan jo näin varhaisessa vaiheessa päätökseen. Loogisesti nimetty EP III kertoo saatekirjettä lainatakseni kesän kaipuusta ja sopivan laiskuuden hyväksymisestä. Eli positiivisissa fiiliksissä kuljetaan kohti kesää, murheiden jäädessä taustapeiliin.

Vastustamattoman naiivi ja päivänpaisteinen Takaisin aurinkoon -poppis saa jo pohtimaan, että kuinka tosissaan tätäkin auringonkukkapeltoa nyt maalaillaan, mutta mitä sitä moisia murehtimaan. Saatatte vedättää, mutta tunnen lämmön kasvoillani ja uskallan antaa jalkojeni loikkia Vieläkin tässä -biisin tahdissa. Onko tämä nyt jotain retroiskelmäpoppia, varustettuna 70-luvun progehuuruilla ja The Smiths kitaroilla – tiedä häntä.

Mennyt on mennyttä, mutta nähtävästi myös tätä päivää ja huomista. Yhtye ei sen kummemmin paljasta tulevia suunnitelmiaan, mutta EP-trilogian perusteella toivon tarinan jatkuvan tulevaisuudessakin. Iloista ja folkahtavaa retrokitarapoppista kun ei ole koskaan liikaa.

Mika Roth

Lionskull: Lionskull EP

Saatesanojen mukaan Lapua-Seinäjoki-akselilta kotoisin oleva Lionskull soittaa ”tunnelmallista grind/deathia”, mutta tunnelmallisuus on terminä tässä yhteydessä äärimmäisen tulkinnanvarainen. Ryhmän itsensä mukaan nimetty EP on tinkimätöntä turpasaunaa, jossa raskaus ja ehdottomuus ovat ohittaneet teknisen hinkkauksen ja nyanssien ylistämisen.

The Core ja The Distance litistyvät kumpainenkin alle kolmen minuutin mittaisiksi raivonpurkauksiksi, kun taas ankkuriraita The Room ottaa neliminuuttisessa mitassaan rahdun deathimman lähestymiskulman samaan pommitusruutuun. On tosin todettava, että viimeisen siivun väliosa yllättää mukavasti ja rytmittää samalla koko kiekkoa. Samalla tulee todistettua jälleen kerran se tosiasia, että hengähdystauot ne ikimuistoisimmat selkäsaunat takaavat.

Lionskull on ryhmän esikoinen ja täysin omin voimin luotu kokonaisuus, aina miksausta ja masterointia myöten. Ei mikään maailman persoonallisin avaus, mutta omassa genressä kaikki tarvittavat boksit saadaan jo ruksattua paksulla tussilla.

Mika Roth

Paraferia: Paraferia EP

Paraferian taannoinen Turmio-sinkku oli todella tuhtia kamaa. Suomenkielisessä metallissa pääsee harvoin hehkuttamaan raskasta mutta groovaavaa otetta, mutta niin vain Turmio pamahti kummankin tolpan kautta maaliin. Nyt tuliannos on kasvanut neljän raidan mittaiseksi, eikä joukossa ole löysiä laukauksia.

Musiikkivideonkin tuekseen saanut Loppuunajettu lienee biisikvartetin rullaavin numero, pahaenteisen fiiliksen hiipiessä nurkista hiljalleen keskemmälle huonetta. Vokalisti/kitaristi Oskari Grahn ja basisti/vokalisti Aleksi Mäkelä tekevät raidalla kelpo jälkeä, nelikon muita jäseniä mitenkään aliarvioimatta. Synkissä vesissä ui myös osuvasti nimetty Minä elän, sinä et, jolla herrain metalli pyörii vinhasti ja ehkä rahdun verran deathimmin keskustansa ympäri.

Paraferian paketti on jo esikois-EP:llä siinä määrin kelpo kuosissa, että tässä jää ihan kieli pitkällä odottamaan syksymmäksi luvattua jatkoa.

Mika Roth

Phenol: Shatter EP

Helsingin suunnilla vaikuttava Phenol julkaisi ensimmäisen EP-levynsä viime vuonna, ja paljon muuta taustatietoa orkesterista ei sitten olekaan löydettävissä. Biisien keskimitta niin oletettavalla esikoisella kuin tällä uudellakin EP-levyllä painuvat reilusti päälle viiden minuutin, mutta musiikki on kaikkea muuta kuin pitkästyttävää.

Kiekkoa on helppo kutsua teosmaiseksi jo sen perusteella, että kappaleiden nimet ovat: One, Two, Three ja Heal. Kuulija voi itse päätellä mistä tässä parannutaan ja kuinka prosessi etenee, mutta kuulasta kitarapoprockia ja kaihoisasti kaiutettuja kitaravalleja voi toki kuunnella ilman sen kummempaa taustatarinaakin. Naisvokalistin utuinen ääni miltei uppoaa taustaan, mutta pysyy kuitenkin sen verran pinnalla, että jäljet jäävät ja mielenkiinto pysyy yllä.

Shatter on siis tavallaan hajonnut neljään eri osaan, mutta toki jokainen raita toimii myös omillaan. Keveä, jopa toiveikkaaksi tulkittava One sekä syvimmälle dream popin utuisiin pilviin uppoava Heal osoittautuivat helpoimmin purettaviksi numeroiksi. Tämä ei kuitenkaan vähennä raitojen sisarusten merkitystä ja kertaistumalta nautittuna joukkona biisikvartetti toimiikin selvimmin.

Mika Roth

Pyörteet: Joutilaisuus ja sattuma

Kauheimmissakin tragedioissa voi piillä myös siemeniä, joista kasvaa jotain kaunista ja muistettavaa. Pyörteet sai alkunsa, kun nimen takaa löytyvä artisti jäi työttömäksi alkuvuodesta 2020. Pian tuli koronakin ja putsasi muiden bändien kanssa täyteen rustatut keikkakalenterit ja äkkiarvaamatta oli rajattomasti aikaa. Pian kasassa oli musiikkia ja miksipä noita sattuman kautta syntyneitä kappaleita ei julkaisisikin, ja näin olemmekin sitten tässä hetkessä.

Kuulenko koronan ja työttömyyden myrskyaallot sitten näissä viidessä EP:n kappaleessa?

Hmm, kyllä ja ei – sillä kaikenhan voi tulkita aina niin monin eri tavoin. Kun Ajelulla alkaa lopussa vonkumaan venyneen kasettinauhan tavoin, muuttuu folkahtava pop lievästi vääristyneeksi kuvajaisekseen. Saatesanoissa kerrotaan, kuinka yksin puurtaessa sietokyky omille virheille kasvoi ja tuo orgaanisuus myös kuuluu – pääosin positiivisena tekijänä. Joutilaisuus ja sattuma voisivat olla ensimmäisen levynsä aikaisen Kauko Röyhkän kummallinen taideprojekti, jossa bassolinjan vaeltelu on silkkaa uutta aaltoa. Iskut vinkkaa myös mahdollisesta pop-kaavasta, kun siivu vain pääsee vauhtiin ja Upeaa avaruus on esimerkillinen ankkuri.

Nämä ovat hieman sijoiltaan olevia pieniä kappaleita, joiden näennäinen huolimattomuus on luultavimmin tarkoin suunniteltua sumutusta. Taika syntyy näet joskus yllättävistäkin paloista, kuten Pyörteet esimerkillään osoittaa.

Mika Roth

Renegaatti: Jääleinikki / Luominen

Renegaatti käytti aiemmin esiintymisnimenään Renegaatti Leppästä, mutta paljon muuta perustavanlaatuista eroa tästä ei sitten menneeseen verrattaessa löydykään. Renegaatti antaa meille kaksi kaunista proge-numeroa ihailtavaksi, muodon kutitellessa folkahtavan popin kylkiä ja tunnelmallisen singer-songwriterin kitarakoteloa.

Huimaan yhdeksään minuuttiin saakka kasvava Jääleinikki on murskaavan kaunis ja hälyinen raita, jonka sielua tuntuu vaivaavan jatkuvasti jokin määrittelemätön kipu. Kappaleella vieraileva njihe pääsee tekemään täydellisen yllätyksen, mutta pohjoissaameksi lauletut rivit luotaavat toisaalta sieluja vastustamattomalla valovoimallaan. Niin saamelaisten kuin koko planeetan puolesta huolta kantava numero on karun kaunis ja silottelematon.

Luominen nojaa vahvemmin akustisiin kitaroihin, puhaltimiin ja folkahtavan progen loputtomaan maailmanpyörään, jossa kaikki lepää sopusointuisessa kierrossa. Runoilija Helena Anhavalle omistettu kappale lymyää sisaruksensa kyljessä kuin hymyilevä pikkusisko, jonka täyttä kauneutta ei välttämättä edes huomaa. Renegaatti lupaa albumia vielä täksi vuodeksi, jolla sähköisyys on osa suurempaa kuvaa ja tämän sinkun perusteella jokainen otettu askel on perusteltu.

Mika Roth

Rillipää: Rillipää

Rillipää ei juuri sen kummemmin taustoita omia tekemisiään ja valintojaan. Ex-NHL95-kitaristin uusi sooloprojekti on melodista punkrokkia tummalla sivujuonteella, ja siinä se. Musiikkiannoksen kokonaismitta on kolme ja puoli minuuttia, missä ajassa maailmaan ehditään saattamaan kokonaista kaksi (2) sävellystaideteosta.

Ensimmäisenä kuultava I’m Losing It pohjaa ihan toimivaan kitarakuvioon, mutta laulu sijoittuu aivan liian syvälle hälyisessä äänimassassa. Lisäksi kun soundit ovat suoraan autotallin takaseinästä, on biisistä hetkittäin vaikea nauttia ilman irvistelyä. Melodista kyllä, punkkia ilman muuta, mutta miksi haaskata tarttuva aihio näin matalatekniseen suoritukseen.

On the Thin Ice ei kaavaa juuri muuksi muuta. Kitara on päällä, rummut kolisevat kurkkupurkkien tavoin ja laulun puolimelodinen huojunta saa pohtimaan, josko tässä edes lauletaan kunnolla mikrofoniin päin. Kitararaita tarjoaa jälleen suurimman ilon, mutta kuinka paljon nytkin hukataan lo-fi kortin taakse. Räkäisyys ja rosoisuus kunniaan, mutta rahdun selkeämpi äänimaisema myös, kiitos.

Mika Roth

Teini-ikä: teiniika.zip

Ei, tässä ei ole mitään kirjoitusvirhettä. Yhtyeen nimi on Teini-ikä ja heidän debyytti-EP:nsä nimi on todellakin teiniika.zip. Saatesanoissa lupaillaan tuotantoa, jossa nousuhumalaiset trance-soundit ja väkivaltabiitit lyövät rehvakkaita ylävitosia, mutta miten mahtaa olla itse lopputuloksen laita?

Tauin vahvistamana esitetty Scootti on todellisuudessa kaunis rakkauslaulu, joka kuuleman mukaan on epävirallinen jatko-osa Robinin Frontside Ollielle. Toinen apuvoimin luotu numero, Clicbait, on Automaattinen tunteidenkäsittely -yhtyeen kanssa synnytetty teollisuuspainajainen, jonka eri osat eivät tunnu istuvan millään samalle ruudulle. Vai onko tuo piinaava kontrasti biisin koko idea? Niin tai näin, tällä räjähdysaineen kaavalla ei kaadeta vielä pilvenpiirtäjiä.

Pipi nakuttaa, kolisee ja kaikuilee, mutta on ihan oikea rakkauslaulu. Pehmeä laulu ja hempeät välisoundit tekevät gutaa, kuten myös päätöksenä kuultavan Keulii ku Kendallin maalailut. En sitten tiedä kuinka auvoista se Jennerinkään elo oikeasti on, mutta haaveillehan on aina tilaa. Vaikea EP hahmotettavaksi, mutta ainakaan Teini-ikää ei pääse syyttämään rohkeuden puutteesta, mikä on jo ensimmäinen voitto.

Mika Roth

Teitur: Modern Era
Playground Music

Färsaarilta kotoisin oleva Teitur on tehnyt pitkän ja kunnioitettavan uran aina vuodesta 1997 saakka. Tuona aikana laulaja-lauluntekijä on julkaissut joukon soololevyjä, sekä avustanut monia muita eri tavoin musiikin luomisessa ja ikuistamisessa. Parin vuoden takainen I Want to Be Kind -albumi niitti jälleen kiitosta ja tuore EP lupaa jälleen uuden syklin käynnistymistä. Kiertueenkin piti lähteä liikkeelle jo maaliskuussa, mutta sitten maailman meno kääntyi uuteen suuntaan.

Neljän raidan mittainen EP on silti upea kokonaisuus, jonka kaksi sinkkuraitaa, Holiday Inn ja Clara, ovat sanalla sanoen mestarillisia pikku pophelmiä. Teiturin lämmin ja läheisyyttä huokuva lauluääni on vain syventynyt vuosien varrella, eivätkä säästeliäästi soitetut soittimet asetu tarpeettomasti laulun tielle. Etenkin koskettimien puolella Teitur ja alankomaalainen monitaituri REYN ovat saavuttaneet pieniä ihmeitä, mutta toisaalta REYN on jo pitkään tehnyt musiikkia elokuviin, joten hienosyisten tunnelmien luominen on herran leipälaji.

Modern Era on kauneudessa ja ajattomuudessa kypsytetty taskukokoinen popihme, jonka ääressä hiljentyy kuin huomaamatta. Murskaavan kaunista.

Mika Roth

Two of Us: Love Is a Religion

Two of Us on porilainen rock-kvartetti, joka soittaa englanninkielistä poprockia varustettuna vahvoilla melodioilla, sekä komeilla draaman kaarteilla. Vuonna 2019 ryhmä voitti Karmarock-festivaalin studiostipendin, joka johti neljän biisin mittaisen EP-levyn luomiseen.

Nähtävästi julkaisu on ryhmän ensimmäinen, mikä selittäisi osin lievän persoonattomuuden. Mutta – ja tämä on iso mutta – se ei peitä tai vähennä millään tavoin nelikon vahvojen sävellyskynien terävämpiä piirtoja. Always Attracted To Wrong Kind of Girls on järkyttävän tarttuva melankoliapoprokkis ja hämärämmissä huoneissa viihtyvä Midnight Sonnet syttyy tuleen varoittamatta, muistuttaen sopivasti muistakin vaihtoehdoista.

EP:n kaksi muuta raitaa, To One Whose Name Was Written in Water ja For As Long As You Like (An Homage to Gabriel García Márquez) osoittavat ainakin sen, että lyhyiden otsikoiden keksiminen on hankalaa. Lisäksi kumpikin raita antaa kyllä lupauksia, mutta lopputulokset ovat jotenkin tarpeettoman harmahtavia. Ideat ovat toimivia ja oivallukset osuvia, joten tulevaisuudessa uskokaa niihin vankkumattomammin ja jo alkaisi tapahtua isomminkin.

Mika Roth

Vainaja: Kiviristi

Deathin ja doomin välissä on aina tilaa pienellä okkultismille, minkä myös vuonna 2010 perustettu Vainaja hyvin tietää. Synkkyyteen viehtynyt trio on julkaissut jo pari albumia, joilla myyttisen Wilhelm Waenaan ylös kirjoittamaa tarinaa on käyty läpi. Kyseessä on Suomen 1800-luvun historiaan pohjautuva Vainajan kirkon legenda erilaisine sivujuonteineen.

Pirun loputon pelko ja tämän voimien yhtä loputon avun tarve ovat saaneet niin saarnasmiehet kuin heitä kuunnelleet laumat tekemään toisinaan melkoisia hirmutekoja, kuten myös tässä tarinassa. Kiviristi on myös musiikillisesti raskas tapaus, sillä kahden raidan yhteismitta painuu päälle 21 minuutin. Murinaa ja synkkää maalailua kuunnellessa tuleekin pohdittua, että ollaanko tässä nyt progehtavan deathdoomin parissa, kun biisirakenteet menevät uusiksi ja suorastaan elokuvalliset osuudet vievät huomiota uusiin suuntiin.

Alistuneet sielut on tarinansa puolesta tavallaan johdantoa tulevalle, sillä kun Polku käynnistyy katoaa kaikki valo niin musiikista kuin teksteistäkin. Helvetin raskasta kamaa, kirjaimellisesti. Pakko antaa silti tunnustusta onnistuneesta kuolonmörinästä, joka saa ristit kellahtelemaan kumoon tuosta vain.

Mika Roth

Lukukertoja: 3797