Pienet - Huhtikuu 2020
Darwin HC: Darwin HC
Tepa’s Tapas and Records
Darwin HC on muista yhtyeistä tutun Darwin Sorjosen uusi proggis, jossa hardcore on nimenmukaisesti se juttu. Tarina ei kerro, josko pääotsikko on Tasavallan Presidentin (henkilön, ei sen bändin) sanomisten innoittama, mutta niin tai näin, ruhjeille ja mustelmille tästä mäiskeestä jää taatusti.
EP:n kaikki neljä biisiä nuijitaan noin viiteen minuuttiin, mutta vaikka vauhti hirmuiseksi kasvaakin, ei mikään raidoista ole mikään ideaton lanaus. Tietysti äänitteen äärimmäisen matala teknologinen taso tekee materiaalista työläämmin sulateltavaa, mutta esimerkiksi Tummaa paahtoa osoittaa valehtelematta tarttumisen merkkejä. Kvartetin hardcorein on sysätty jostain syystä ankkuripaikalle. Päätöstä on pakko kummeksua, etenkin kun Etäilen on jo aiheensakin puolesta hohkaavan ajankohtainen, eikä tehoissakaan ole valittamista.
Ei mikään helppo pala purtavaksi, mutta ainakin pari asiaa tulee sanottua selkeästi – tai äänekkäästi nyt ainakin. Kyllä tästä selvitään.
Mika Roth
Fabulous Alaska: Smoking
V.R. Label Finland
Fabulous Alaska on jo nimestään lähtien outo lintu. Siis mitä ihmeellistä Alaskaa tässä tarkoitetaan? Jäätä, inuiitteja, öljyä, kullankaivajia, jääkarhuja? Turkulainen poprock-yhtye soi kieltämättä kuin mystisin ja myyttisin Amerikka, ollen silti pieni ja kaunis, mutta sijoittaisin orkesterin ennemminkin jonnekin Keski-Lännen tai Memphisin tienoille. Ryhmän esikois-EP soi kuitenkin valmiin ja vahvan tuntuisena, joten yllätyn melkoisesti, mikäli jäsenillä ei ole aiempaa kokemusta muista bändeistä tai projekteista.
EP:n kaikki kolme kappaletta kulkevat unenomaisesti amerikkalaisen poprockin lähiöiden halki, tummasävyisyyden ja eräänlaisen sivussa pysymisen yhdistäessä koko biisitrioa. Vokalisti/kosketinsoittaja
Anna Peltomäki sijoittuu lauluineen tavallaan alati taustalle, mutta silti vokaalit nousevat samaan aikaan päärooliin, mikä entisestään korostaa biisien varjomaisuutta.
Superoldin vihelletty melodia korvaa ovelasti säkeistöjen sanat pitkillä matkoilla, mutta EP:n kiistaton aarre on
Moving Pictures, jolla kaikki palaset loksahtavat vastustamattomimmin kohdilleen.
Fabulous Alaska avaa julkaisuhistoriansa näyttävästi, vaikka jäinkin kaipaamaan kaiken tunnelmoinnin ja leijailun sekaan jotain ravistelevampaa ja enemmän läsnä olevaa elementtiä. Mielenkiintoista.
Mika Roth
Friend of God from the Oberland: Lands / Maat
AKTI Records
Joskus kappaleet voivat muodostaa niin tiiviin ryppään, että voidaan oikeutetusti puhua yhdestä teoksesta.
Friend of God from the Oberland -kaksikon uudella EP:llä on periaatteessa viisi raitaa, mutta yhdessä ne muodostavat jotain huomattavasti osiaan suurempaa. Tämä 25 minuuttia ja 28 sekuntia kestävä EP onkin kiistatta teos, jonka purku osoittautui haastavaksi.
Pitkän esiintymisnimen takaa löytyvät
Juho Toivonen ja
Pasi Salmi halusivat luoda toiveikkaana virtaavaa tilamusiikkia ja sitä tämä massiivinen mutta keveä sävellystyö kieltämättä on. Ambientin rauhallisemmalla ja äärimmilleen virtaviivaistetulla laidalla pysyvä Lands / Maat on kiistatta suoraa jatkoa
Brian Enon mestarilliselle
Ambient-sarjalle, mutta samalla sen pohjoiset perintötekijät siirtävät äänet tummempien tähtitaivaiden ja valoisampien kesäöiden maisemiin.
EP:n luvataan soivan parhaiten sisätiloissa, joten ehkäpä tämä on se karanteeniturvallinen tapa liikkua – suljet vain silmäsi ja olet jo matkalla. Eikä kaksikon musiikki vanhene edes silloin, kun kaikista ovista voi jälleen kulkea vapaasti.
Mika Roth
Henry K. Rock & Kovat Kivet: Paskat planeetat
Henry K. Rock & Kovat Kivet kuulostaa nimenä erittäin ulospäin suuntautuvalta, mutta todellisuudessa ryhmästä on kovin niukasti tietoa tarjolla. Nähtävästi kyseessä on Imatran suunnalta kotoisin oleva yhtye, jonka aiemmissa julkaisuissa on käsitelty melko rasvaisiakin aiheita.
Mennyt on kuitenkin mennyttä ja kolmen raidan mittainen Paskat planeetat EP esittelee meille bändin, jonka siistiksi suittu kitararock huokuu 80-luvun alun ahdistusta, melankoliaa ja melodisuutta. Etenkin toisena soiva
Ei kukaan sua tänne kaipaamaan jäänyt kuulostaa silti kuin joku olisi onnistunut yhdistämään
Leevi and the Leavings ja
Kollaa Kestää -orkestereiden parhaita puolia toisiinsa. Eikä ympäristötietoinen nimibiisi
Paskat planeetat ole sekään lainkaan hullumpi vetäisy. Toki tässä taiteillaan naiiviuden vaarallisilla rajoilla, mutta lopputulos kaatuu ainakin tällä erää voiton puolelle.
Bonuksena kuullaan turha
Haloo Helsinki! -laina, sillä
Maailman toisella puolen vedetään tarpeettoman suorana versiona. Onko tämä korona-karanteeni ironiaa? Mitään muuta käyttöä en numerolle keksinyt.
Mika Roth
Jari Uutela: Riisuttu EP
Folkahtavaa poppia rosoisilla pinnoilla tarjoileva
Jari Uutela päätyi äänittämään uuden EP-levynsä muutamassa päivässä, eikä tällä erää studiossa tarvittu edes klikkiä. Myyntipuheissa vilautetaan jopa
Nebraska-korttia, tosin aivan
Springsteenin mestariteoksen rinnalle en tätä riisuttua kiekkoa nostaisi.
Kaiken pohjana toimii edelleen mies & kitara, eikä biiseihin ole lähdetty tunkemaan sen kummempia lisukkeita. Pisimmälle raastintouhu äityy nimestään huolimatta täysin suomenkielisellä
Sex and the Cityllä, jossa Uutela kliimaksikohdassa suorastaan huutaa ja nuijii kitaraa kuin vierasta sikaa.
Outoi liikkeitä pääsee tahollaan yllättämään autotune-leikillä, mutta nyt käsitelläänkin teinirakkauden kaltaista hullaantumista. Päälle vielä hiukan kornia syntetisaattorisoundia suoraan pelikonsolista ja jotenkin Uutela selviää tästäkin tempustaan kuivin jaloin.
Riisuttu EP paljastaa tekijänsä sydämen ja sisäisiä tuntoja, eikä materiaali voisi olla juuri tätä intiimimpää. Tavoitteena on kuuleman mukaan ollut fiilis, jossa Uutela soittaisi metrin päässä kuulijastaan, eikä yritys ole jäänyt ponnettomaksi. Teknisiä virheitä ja äänen säröä, mutta nehän ovat vain osa taikaa, ja tunteella kuitataan paljon muotovirheitä.
Mika Roth
Kamara: Vallan huoneissa
Keskisuomalainen metalliyhtye
Kamara on saanut nakutettua täydet kaksi vuosikymmentä matkamittariinsa, mutta ikä ei herrojen hartioita paina. Tuore EP juhlistaa mennyttä matkaa versioimalla esikois-EP:n
Tämäkin vielä -nimibiisin, ja nostalgiapläjäyksen lisäksi tarjolla on kolme uutta kappaletta.
Avauksena leukaperiin tärähtävä
Uljas maailma on nimensä veroinen, sillä valehtelematta yllätyin ryhmän valtaisasta vimmasta ja biisin rullaavasta reippaudesta. Metallista massaa ja rokkaavaa raskautta löytyy hartioista kamaramaiseen tapaan yllin kyllin, mutta silti kipale kulkee eteenpäin vaivattomalla tavalla. Sama ilotulitus jatkuu kun
Vallan huoneissa vyörytetään kuulijan niskaan. Kertosäe on täyttä timanttia ja säkeistöissä junttaus on armotonta, mutta ah, niin ihanan vetävää. Tuohon kun kipataan pinon päälle vielä ensiluokkainen kitarasoolo, niin sitä tarvitsee vain heiluttaa paitaa pään päällä.
Pehmeämpi
Vastakuva luo tarvittavia vastavoimia, mutta todellinen kirsikka kakun päällä on ankkuriksi säästetty Tämäkin vielä, jolla tukea bändille antaa itsensä
Timo Rautiainen. Tästä kelpaa lähteä kohti seuraavaa 20 vuotta.
Mika Roth
Kepa Lehtinen: It is ok to be sad and dark
Säveltäjä-muusikko
Kepa Lehtinen pääsi kieltämättä yllättämään vuosi sitten, kun herran
Helsinki in November EP-levy maalaili viiden kappaleen verran elokuvamaisia tunnelmia hyödyntäen mm. thereminiä.
Tällä erää EP koostuu kuudesta raidasta, jotka kaikki kestävät kahdesta kolmeen minuuttia. Elokuvallisuus on jälleen läsnä näissä instrumentaaliraidoissa, jotka rakentuvat lähinnä modifoidun thereminin, kontrabasson ja pianon luomista äänestä. Kuten otsakekin kertoo, on ihan ok olla surullinen ja synkkämielinen, joten kun
16mm pyörii puusta pudonneen lehden tavoin hiljalleen alemmas tai nimibiisi soi, niin melankolian voi suorastaan maistaa ilmassa.
Forbidden Planet on ehdottomasti toimivin
Leslie Nielsenin ”oikeista elokuvista”, eikä iäkkäämipien sci-fi leffojen elektronisuutta korostava kappalekaan ole hullumpi, vaikka robottiäänet jäävätkin kuulematta. Mutta ei hätää:
Sid Plays Serenade kaivaa arsenaalista legendaarisen Commodore 64 -kotitietokoneen, jonka pikselistä mutta iloista säksätystä sopii kuunnella thereminin rinnalla.
Helsinki in November oli hieno levy, mutta It is ok to be sad and dark nostaa mielestäni panoksia lähes jokaisella merkittävällä osa-alueella. Nyt voidaankin puhua jo käänteentekevästä materiaalista, joka ansaitsisi kaiken mahdollisen huomion.
Mika Roth
LUNK: Isku
LUNK on kulkenut pitkän matkan sitten vuoden 2010
C´mon EP-levyn. Tuon jälkeen Korsosta maailman toreille kulkenut vaarallinen ja kaunis rock-akti on julkaissut kolme pitkäsoittoa, sekä joitain pikkukiekkoja, joista viimeisin on Isku EP.
Neljän kipaleen mittainen Isku käynnistyy ymmärtääkseni parisuhdeongelman loppua ennustavalla
Kuolettava isku -siivulla, joka on huomattavasti nimeään pehmeämpi tökkäisy silotellun brittiläisen kitarapoprockin laitaan. Huomionarvoisia ovat myös taustalla häilyvät elektroniset lisäkerrokset, joiden tehtävä on vain tukea pääsoittimia ja laulua.
Vallankumous nostaa eppusuomirock-kierroksia, mutta puristus on edelleen herkkää ja rakastavaista, vailla sen kummempia tummuuden sävyjä.
Kolmas ikkuna jälleen uuteen suuntaan aukeaa
Blondin takaa, LUNKin äityessä balladoimaan kovasti myöhemmän
The Beatlesin hengessä, mikä on tässä yhteydessä osapuilleen korkein mahdollinen ylistys. Pistepotti karttuu taaskin pienten soundillisten viittausten ja loppuun saakka työstetyn sovituksen ansiosta. Pariminuuttiseksi menopalaksi puristettu
Syntinen City täydentää nelikannan bluesimmalla rockilla, osoittaen historian muidenkin lukujen taittuvan kyllä ongelmitta. Neljä toisistaan eroavaa numeroa, jotka muodostavat erilaisuudestaan huolimatta ehyen nipun. Näin se sujuu kun asiat osaa.
Mika Roth
Minna Ora: Forest / Metsä
Puuma Records
Aiemmin jo kannukset erilaisissa rock-projekteissa kannuksensa ansainnut laulaja-lauluntekijä
Minna Ora on julkaisemassa debyyttipitkäsoittoa ensi vuoden puolella ja Forest / Metsä on sen ensimmäinen sinkkulohkaisu tulevalta soololta.
Tilanne on hieman kumma, sillä kappaleesta on tarjolla kaksi versiota niin englannin- kuin suomenkielisenä. Eli sama biisi neljään kertaan, mutta pienin ja vähän isomminkin eroin, mistä tulee mieleen ainakin
Depeche Moden tapa julkaista materiaaliaan.
Itse biisi ei sitä vastoin voisi olla kauempana brittielektropoppareista, sillä Forest / Metsä on samaan aikaan vähäeleinen ja eeppisiä pensseleitä käyttävä folkpop-balladi, jossa on kuitenkin mitä selvin annos rock-asennetta. Talvinen metsä toimii tarinan paikkana, mutta kyse on todellisuudessa tarina rakkaudesta ja siitä, mitä kumpikin toiselta saa. Hiljaisena käynnistävä kappale kerää verkkaisesti massaa ja voimaa, mutta ei – onneksi – räjäytä missään vaiheessa kattoaan paikoiltaan, vaan pysyy ihmisen kokoisena raitana. Jos näistä neljästä versiosta olisi pakko valita yksi, niin kääntyisin pidemmän suomenkielisen puoleen, koska ensimmäisellä kotimaisella lyriikat yksinkertaisesti toimivat pari prosenttia tehokkaammin. Hyytävän kaunista.
Mika Roth
Möyhy-Veikot: Pako Hesasta 2020
Ajat ovat sangen poikkeukselliset ja myös
Möyhy-Veikot ovat reagoineet siihen möyhyisen sutjakkaasti. Pako Hesasta 2020 on kuuleman mukaan mahdollisesti ensimmäinen suomalainen korona-aiheinen levy, joka julkaistiin siis alkujaan jo 7. huhtikuuta. Sen kummemmin faktoja tarkistamatta todetaan, että EP on äänitetty salaisessa bunkkerissa tasavaltamme pääkaupungissa, jossa Veikot pakenivat mieleen maaliskuussa 2020. Kyllä, luit oikein.
Kolme raitaa pääosin instrumentaalista, progehtavaa ja niin muodoiltaan kuin teemoiltaan vaeltelevaa rockia, jossa fiilis on tärkeämpi kuin hifiys. Samoin matka on klisheisesti merkittävämpi osa kokonaisuutta kuin itse perille pääsy, biisien kasvaessa ja rönsyillessä pidäkkeettömän orgaanisen tuntuisesti. Krauteimmin junnaava
Adrenokromi jää reilun viiden minuutin mitassaan joukon lyhimmäksi, kun taas
Pöpöttäjä paukkuu porukan metallisimmin räyhäkohdissaan.
Pinnat vielä
Velipuolikuu-samplesta, jolla EP käynnistyy. Paljon muuta puhetta, laulua tai lausuntaa ei sitten kuullakaan, mutta onko moiselle edes tarvetta näinä korona-aikoina.
Mika Roth
Osteri: Elämä-trilogia
Helsinkiläinen kitararockbändi
Osteri oli esillä reilu vuosi sitten, kun
Kiire EP pyöritteli A-luokan palasia konkareiden ottein. Ikäähän bändillä on jo vuosikymmenen verran taulussa, ja vuosien saatossa alun punkahtavuus on jalostunut joksikin suomirockmaisemmaksi.
Elämä-trilogia on nimensä mukaisesti kolmen biisin mittainen sinkku, jolla elon mankelia ja ikuista sekoitinta tarkastellaan eri kulmista. Minkälainen se kuuluisa ja kadehdittu hyvä elämä oikein on? No, siitähän kertoo tietysti
Elä hyvä elämä, mutta ironian kartasto tiukasti rintataskuun taiteltuna. Vielä hilpeämmäksi sanalasketteluksi äityy
Strateginen aikajänne, jonka dirlan-darlanit ja rapu-rallaat, sekä loppua kohden kiihtyvä nyintä saa pään jymisemään infoähkystä. Ykkösluokan sävellys ja oikeasti aivan järjettömän toimivat lyriikat, tunnustan. Tässä seurassa
Seinä hakkaa päätä on tuomittu perässähiihtäjäksi, tosin suomalaisen psyykeen kuvaus on näilläkin filttereillä osuva.
Onko tämä älykkörockia? Ja jos on, niin onko se ensinnäkään negatiivinen asia? Loistavia kappaleita ja mieleen painuvia tekstejä, joten kurssi on kohoamaan päin, sanoisin.
Mika Roth
Rebekka Holi: Auringon ympäri
Soundhill Music
Laulaja-lauluntekijä
Rebekka Holi yllätti iloisesti allekirjoittaneen viime kuussa, kun
Huvipuisto-sinkku pisti pään maailmanpyörässä sekaisin. Nyt musiikillinen annos on viiden biisin mittainen ja em. Huvipuisto edustaa edelleen terävää päätä, soiden jo toisena vetona.
Yllätys on kuitenkin melkoinen, kun folkahtavalla ja bluegrassahtavalla otteella laukkaava
Kun saisin tajuttua muuttaa luomusoundeillaan ja vihellyskoukullaan koko asetelman päälaelleen heti kärkibiisin jälkeen. Seuraavassa mutkassa
Auringon ympäri viskaa heilurin progehtavan ja jazzahtavan popin laitaan, minkä jälkeen
Vieraassa kaupungissa kertoo kuusiminuuttisen iltasadun varjojen unisilta mailta. Tässähän on olo kuin katselisi 70-luvun tsekkoslovakialaista taideleffalyhäriä, josta ovat unohtuneet käännöstekstit.
Auringon ympäri EP kiehtoo monipuolisuudellaan ja tempaa kuulijansa tanssiin, jossa askelmerkit vaihtuvat varoittamatta. Silti kaikkea sitoo kehys, Holin monivivahteisen laulun toimiessa eräänlaisena ohjenuorana. En edelleenkään osaa oikein sanoa, mitä mieltä olen tästä kaikesta – eli kerrassaan lupaavaa ja ehdottomasti tiiviin seurannan arvoista.
Mika Roth
Tienhaara: Tienhaara
Luova Records
Jokaisessa pienjulkaisukoosteessa tuntuu olevan se yksi, jota ei oikein saa sijoitettua mielen kartastossa tunnetuille alueille.
Tienhaara lähestyy musiikkia erittäin uniikista kulmasta. Artistinimen takaa löytyvä
Hilla Väyrynen näet katsoo, että laulu on pienoisnäytelmä. Ja minkälainen näytelmien sarja tämä viiden biisin mittainen EP lopulta onkaan?
Olen kuunnellut ja kuunnellut näitä pitkälti lauluun ja pianoon rakentuvia kerroksellisia ja vetovoimaisia kappaleita.
Avaa hiukset, Medusa porautuu entistä syvemmälle mielikuvituksen loputtomiin kankaisiin, muinaisen rytmikuvion ja hauraan, hauraan rakenteen kestäessä hädin tuskin kuiskausta muistuttavan laulun painon. Huumaava painottomuus onkin Tienhaaran merkittävimpiä ominaisuuksia, mikä kannattelee jopa päälle kuusiminuuttisen
Jääkausi-raidan ongelmitta. Se saa
Preerian pensaspallot tanssimaan aavemaisesti valokeilojen rajoilla ja
Mata Harin kulkemaan raskaissa huoneissa kevein askelein.
Kaksi naista kulkee pianon ja peilien kanssa kuin keinuen, vaikka en tiedä onko kyseessä enemmänkin draama kuin tragedia.
Toisinaan kerrostettu, toisinaan lähes yksin jätetty laulu on voima. Säästellen käytetyt koskettimet rytmittävät kappaleet, ja etenkin kun kaikkea kuuntelee rauhassa kuulokkeilla, voi löytää vielä kokonaisia pienoismaailmoita hiljaisuuden reunoilta.
Mika Roth
Lukukertoja: 4868