11.04.2020
Mia Simanainen on luonut albumillisen jotain ainutlaatuista, jossa yhdistyvät runous, musiikki ja äänitaide. Vuonna 1959 alle 40-vuotiaana menehtynyt Helvi Juvonen on innoittanut ja kiehtonut Simanaista runoillaan, joiden musiikkiin ja ideoihin on haettu oikeaa muotoa jo vuosia. Tavanomaista äänilevyä lyhyempi, aisteihin käypä teos sisältää 10 runomusiikillista näkyä ja tuokiokuvaa.
Tunnustan heti alkuun kulttuurisen tietämättömyyteni, sillä ennen tätä levyä en tuntenut Helvi Juvosen runoutta lainkaan. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä oppia uusia asioita, eikä runouden taidemuoto toisaalta koe ajan hammasta, kuten niin monet muut pysyviksikin mielletyt asiat elämässämme.
Vuosina 1919-1959 elänyt Juvonen julkaisi ensimmäisen teoksensa vasta vuonna 1949, mutta seuraavien kymmenen vuoden aikana hän ehti vaikuttaa sodanjälkeisen modernin suomalaisen runouden nousuun. Masennuksen, sodan aikaisten kurjien olojen ja aikakauden asettamien rajojen takaa, ja varmasti osin innoittaminakin, syntyi teos toisensa jälkeen, eivätkä nämä työt jääneet suinkaan huomioimatta. Juvonen ehtikin saada tunnustusta jo elinaikanaan, mm. valtion kirjallisuuspalkinnon muodossa.
Juvosen tekstit ovat usein taipuvaisia, jos ei synkkyyteen niin tummuuteen nyt ainakin. Voimalliset sanat pyörittävät elämän tavallisia asioita, sekä näkyväisen muurien tuolla puolen sijaitsevia asioita siten, että ns. todellisuus väräjää kuin lammen vesi. Simanainen on luonut suuren osan levyn äänistä laulullaan, jota on aina tarvittaessa muokattu ja muunnettu monin eri tavoin. Näin on syntynyt äänten ohuita kehikoita ja pintoja, joista kummallisin on eittämättä Pohjajäätä – Bottom Ice. Kyseisellä raidalla kun kuullaan vain keittiön arkisia ääniä, joiden taustalla radiosta kuuluu runon englanniksi käännetty versio.
Uni ja kuolema ovat toistensa sisarukset, mitä myös Kesäilta saattaa pohtia. Simanainen on liittänyt riveihin luonnonääniä, tai ääniä jotka piirtävät ainakin allekirjoittaneen mielen kankaille kuvia usvaisesta ja autereisesta keskikesän yöstä. Hetkestä valon ja hämärän rajoilla, jota myös kerroksellinen mutta samalla hiljainen ihmisäänistö tukee. Puuvillaa erottuu sisaruksistaan sormipianon ja takkatulen äänten ansiosta, elon äänten sekoittuessa jälleen musiikin juonteisiin ja antaen mielikuvitukselle lisää työstettävää.
Upeilla riveillä käynnistyvä Miekkatanssi on alussa suoraa lausuntaa, taustalaulun tunkeutuessa hitaasti etualalle, eikä ihmisäänten rinnalle tarvita mitään muuta. Jälleen kerran sanat ovat voimaa, jotka liikuttavat, muokkaavat ja kääntävät sielun peltoa huomaamatta. Laulu on puolestaan mystinen julistus lähi-idän ihmeille ja Nauru helkkyy puron äänillä, kuin ikuisen kevään kuvassa.
Kaunis levykokonaisuus ei vie puolta tuntiakaan aikaa, mutta saa ajan kaltaisen harhan menettämään merkityksensä. Kiitos, Mia Simanainen. Kiitos, Helvi Juvonen.
Mika Roth
