The Skreppers – Hello My Friend
02.03.2020
Aika mennyt se ei koskaan palaa – paitsi silloin kun löydetään kadonneita DAT-nauhoja. Suomalaisen rockin kummalintu The Skreppers oli vankoissa aikeissa julkaista debyyttialbuminsa vuonna 1994, mutta materiaali hukattiin pian miksausten jälkeen. Joku aika sitten tuo mystinen nauha löydettiin kuuleman mukaan auton hansikaslokerosta, mistäpä muualtakaan, ja nyt The Skreppersin debyyttialbumi voidaan viimein julkaista.
Hello My Friend on siis kirjaimellisesti aikamatka 90-luvun puoliväliin, jolloin monet asiat olivat hieman toisenlaisella tolalla. Toisaalta rockin perussäännöt eivät ole tässä välissä muuttuneet juuri mitenkään, joten kiekon kahteentoista raitaan on helppo luoda yhteys myös 20-luvun alkuhämärissä. Eikä tutustumismatka The Skrepppersin outoihin ja varhaisiin puutarhoihin edes vie paljoa aikaa, sillä kaksitoista raitaa nuijitaan kasaan reilusti alle puolessa tunnissa. Kustannustehokasta ja avarakatseista, siis, joten ei muuta kuin maistelemaan.
Todettakoon tässä nyt vielä se, että The Skreppers julkaisi vuonna 1999 lopulta virallisen debyyttinsä Splish, splash! Every Night?, jolla ei ole muuten ainuttakaan näistä raidoista. Jostain hansalokeron uumenista löytyneen debyytin lisäksi yhtye on nyt julkaissut kaikki muutkin pitkäsoittonsa digialustoilla, joten kuka tahansa voi tutustua ryhmän outoon ja supermausteiseen rock-soppaan. Vai oliko tämä nyt laatikkoa tai wokkia?
The Skreppersin rujolla huumorilla ja ruosteisilla soundeilla ladattu rock muistuttaa hieman koneista riisuttua Itä-Saksaa, tosin parhaimmillaan hurmosmaiseksi äityvä mättö voisi yhtä hyvin olla jokin Sielun Veljet -johdannainen. DDR:n suuntaan touhua tietysti heivaa jo vokalisti Special K, joka tunnetaan paremmin nimellä Hiili Hiilesmaa. Herra Hiilesmaahan on itäsaksalaisten kärkihahmoja ja sieltä lienevät peräisin myös rockabillyn vaarallinen yösoundi, keskaria heilutteleva punk-asenne sekä lo-fi garagemättö.
Eri raidoilla ainesosia sotketaan toisiinsa vaihtelevalla menestyksellä ja jo startissa Be-Bop-A-Lulat maisemaan kajauttava Flesh Esposito hyötyy myös mm. haitarista ja huvipuistoveivauksestaan. Los Ninjos Comen Mierda hajoaa/kohoaa lopussa Deep Purplen Child in Time -klassikkoa murjovaksi kummajaiseksi ja Night Dragons ojentelee ylväitä siipiään mitä upeimmin. Kurveja on paljon, eikä niiden ennakoiminen ole missään vaiheessa helppoa.
26 vuotta on pitkä aika, mutta näiden herkkujen kohdalla odotus on kiistatta kannattanut. Olivat herkut peräisin sitten mistä hanskalokerosta tahansa.
Mika Roth
