Sinkut III - Helmikuu 2020
Concorde Pilot: Chaos
Luola
Sangen lennokkaan nimen omaava Concorde Pilot nousi mainiosti siivilleen syksyisellä Single Trip -sinkullaan. Onneksi esikoismatka ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi, sillä Chaosin elektronisissa pop-kiemuroissa on jotain unenomaista ja valloittavaa vetovoimaa. Kaiken kukkuraksi tuore sinkku pohjustaa tietä syksyllä julkaistavalle pitkäsoitolle, joten ei muuta kuin turvavyöt kiinni ja savukkeet sammuksiin.
Chaos ei nimestään huolimatta ole millään tavoin pahaenteinen tai synkkyyteen nojaava herkkupala. Biisi on näet kevytfuturistisesti elektronista ja helposti tanssittavaa, sekä hyväntuulista ja letkeästi etenevää. Mieslaulu ja taustalla kuultava nais(?)laulu toimivat viimeisenä sipauksena muun äänitekstuurin päällä: sanoja ei ole tarkoituskaan noteerata sen kummemmin, vaan tärkeämpää on ainesosien yhdessä luoma vaikutelma. Kaaosta voi siis syleillä pehmeämminkin.
Mika Roth
Funeralglade: I Saw The Light
Inverse Records
Mikään ei tunnetusti vältä muutoksen voimia, mutta nyt on pakko tunnustaa, että turkulainen
Funeralglade yllätti minut tällä kertaa perusteellisesti. Viime keväänä ryhmän metalli oli näet vielä murskeista ja mustaa, kun
Voices, Murder räyhäsi deathin ja äärimetallin verenhurmeisilla kedoilla.
Nyt death metaliin kyllästyneen yhtyeen soundi on puhtaine lauluineen kaikkineen lähempänä progehtavaa popmetallia, alun itämaisten vaikutteiden tuodessa jopa mieleen itsensä
Kingston Wallin. Melodisessa, isossa ja luonnollisesti myös mitä tarttuvimmassa kertosäkeessä voi aistia modernit tuulet, joissa genrejen väliset raja-aidat katoavat kuin tuhka tuuleen. Funeralglade on todellakin nähnyt valon, ja tuo valo loistaa kohti kirkasta huomista. Jään toki tietyllä tasolla kaipaamaan menneitä tekoja, mutta I Saw The Light osoittaa jälleen kerran sen, että hyvä biisi on aina hyvä biisi – oli sen muoto sitten mikä tahansa. Tervetuloa siis kirkkaaseen tulevaisuuteen.
Mika Roth
HOX: SE8
HOX on suomalainen kahden mimmin häpeilemätön indie räppiduo, jota ei tule sotkea samannimiseen ruotsalaiseen elektroduoon. Komeat esiintymisnimet omaavat
Maagikko ja
Ylipapitar yhdistävät räppiä ja laulua kantaaottavissa kappaleissaan, joista näppärästi nimetty SE8 on valikoitunut debyyttisinkuksi.
Raidan perusvire on selvääkin selvemmin tummuuteen kaartuva, mutta vaikka kertojilla on paha olo, ei apua osata – tai haluta – etsiä oikeista suunnista. Siispä kemikaalit ja muut päihteet saavat toimia sammutuspeitteinä, jotka eivät kuitenkaan pysty tukahduttamaan sydämestä nousevia kitkeriä liekkejä. Biisin öinen ja hillitty soundimaailma huokuu mustuutta, jonka kauniilta vaikuttavan kuoren alla vaanii jatkuvasti jotain vaarallista. Tekstiä on runsaasti, mutta Maagikko ja Ylipapitar osaavat pitää soundit taloudellisen selkeinä, eikä sanailu kompastu missään vaiheessa omiin tavuihinsa. Näin vähillä aineksilla saavutetaan maksimaalinen vaikutus, joten isoa peukkua tältä suunnalta.
Mika Roth
Inequity: Defy
Inequity on vuonna 2014 perustettu, raakaa mutta melodista kuolometallia soittava yhtye Keravalta. Muutaman vuoden mittaisen demovaiheen jälkeen bändi on sulkeutunut ihka oikeaan studioon, jossa kuolokädenjälkikin on aivan eri luokkaista aiempaan verrattuna. Tätä kirjoitettaessa toinenkin uusi sinkku on jo ehtinyt ilmestyä, joten seuraava vaihe on selvästi käynnistynyt voimalla.
Defy on reilun neljän minuutin mittainen annos tiukasti purkitettua aggressiivisuutta, ärtymystä ja ehkä hieman surumielisyyttäkin. Biisin tekstissä otetaan raskaasti kantaa ihmiskunnan yksisilmäiseen tapaan nähdä vain ne omat, lähimmät asiat, suuremman hyvän jäädessä toistuvasti syrjään. Vokalisti/kitaristi
Joonatan Mäkinen ansaitseekin hatunnoston ilmaisunsa voimasta ja pinnat myös ärhäkästi ammutusta kitarasoolosta. Soolon jälkeen biisi nousee vielä seuraavalle tasolle, eikä lopun tulihelvetti edes romahda oman massansa alle, joten vaaka jää selvästi plussan puolelle.
Mika Roth
Kalevauva.fi: Annatteko lastenne leikkiä vuokratalojen lasten kanssa?
Playground Music Finland
Melkoisen määrän sutinaa ja pöhinää jo aiemmilla julkaisuillaan aikaansaanut
Kalevauva.fi on täällä taas. Kaksikko on osunut kansamme hermokeskuksiin toistuvasti ja etenkin viime kesän megahitti
Lomalle lompsis #kiitollinensiunattuonnellinen mursi ne viimeisetkin rajat. Toisen pitkäsoittonsa julkaisun aattona duo pistää pihalle vielä sinkun, jonka nimi kertoo jo paljon oleellista, eli: Annatteko lastenne leikkiä vuokratalojen lasten kanssa?
Vastakkainasettelun aika saattaa ruusuisissa vaalipuheissa olla ohitse, mutta ennakkoluulot ja eriarvoisuus nostavat kiistatta jälleen kerran päitään, jos vain vähääkään osaa katsoa ympärilleen. Ja mikä olisikaan oivempi tapa alleviivata asioita, kuin tehdä biisistä taustoineen niin siirappisen ja disneymäisen, että tyhmempikin tajuaa – tai sitten ei. Upeat orkestraatiot, kivuliaan osuvat tekstit ja tietysti kaiken keskeltä löytyvä kalevauvapistefimäinen melodia, joka sitoo modernin folk-pop helmen loputkin nyörit rusetille. Eriarvoistumista ja elitismiä vastaan.
Mika Roth
Kinaret: Rajuilma
Raate Music
Kinaret on laulaja-lauluntekijä
Juho Kinaretin 80- ja 90-lukuisen hardrockin muotokieltä myötäilevä sooloprojekti, jonka soundissa kuullaan menneiden päivien lisäksi myös tuoreempia tuulahduksia. Esikoislevy tämän nimikkeen alla ilmestyi vuonna 2017 ja tänä vuonna on tulossa jatkoa, kun
Hahmo-albumi aikanaan julkaistaan.
”Olen ukkonen, olen rajuilma!” todetaan biisissä moneen kertaan, mutta Kinaret ei röyhistele rintaansa niinkään yksilönä vaan ennemminkin ”pohjoisen klaanin” edustajana. Rajuilma julistaakin periksiantamattomuuden, vahvuuden ja rehellisyyden oppeja, jossa oikean ja väärän rajat ymmärretään, ja niitä myös kunnioitetaan. Biisin rakenne on ihan puhdasta retroa, mutta kun koukut ovat kohdillaan on tässä turha lähteä pullikoimaan vastaan. Odottakaas kun kuulette kaiken tieltään jyräävän kertosäkeen, niin ymmärrätte mitä oikein tarkoitan. Pinnat vielä kulmikkaasta ja samaan aikaan sujuvalinjaisesta kitarasoolosta, joka kruunaa biisin ja luo vetoon rosoa.
Mika Roth
Kuun Pimeä Puoli: Hittibiisi
Viime vuonna perustettu
Kuun Pimeä Puoli päivitti suomirockin punkimpaa ja altsumpaa päätä lupaavasti
debyyttialbumillaan, joka ehti ilmestyä viime vuoden lopulla. Jo tuolloin huomio kiinnittyi osuvasti nimettyyn Hittibiisiin, josta on viisaasti veistetty nyt seuraava sinkku.
No, onko se nyt sitten sellainen iso ja kaiken tieltään kaatava hittibiisi?
Olisi mukavaa sanoa, että nyt tippuu ja lujaa, mutta ehkei tässä vielä puolta universumia valloiteta, etenkin kun kielivalinnaksi on osunut ensimmäinen kotimainen. Lyriikoissa ruoditaan pienen bändin eloa, jossa haaveillaan läpimurrosta ja ehkä hiukan irvaillaankin niille. Kertosäe on 24 karaatin kultaa, mutta kipaleen kaikki liitoskohdat eivät taida kestää loputtomiin. Kasassa on mielestäni kuitenkin pikkuhitti, joka saattaa hyvinkin nostaa bändin jo divaritasolle. Ja ehkä jo seuraavalle levylle tulee se biisi, joka avaa Emma-gaalan ovet ja isoimpien festareiden bäkkärit. Ehkä.
Mika Roth
Late Night Screening: Radium Luminis
V.R. Label Finland
Late Night Screening on turkulainen instrumentaaliyhtye, joka silppuaa proge- ja post-rockin partikkeleita rohkeasti samaan astiaan, yleisfiiliksen huokuessa positiivisia väreitä. Nelimiehisen bändin historia ulottuu aina vuosikymmenen taakse peruskoulupäiviin saakka ja ymmärtääkseni Radium Luminis on kvartetin ensimmäinen virallinen julkaisu.
Biisejä on tehty kautta aikain mitä erilaisimmista aiheista, mutta enpä muista aiemmin kohdanneeni kipaletta, joka kertoo valonsäteen matkasta halki aurinkokuntamme. Ensinhän fotoni on jumissa auringon eri kerroksissa hyvinkin pitkän ajan, minkä jälkeen säteen matka keskipisteestä aurinkokuntamme kaukaisimmille planeetoille kestää vielä useamman tunnin. Tai voihan säde olla peräisin joltain toiseltakin tähdeltä, jolloin mittakaavat kolmiloikkaavat kaukaisuuteeen. Radium Luminis kiteyttää tuon huiman matkan reiluun neljään minuuttiin, kitaran ja syntikoiden luodessa kirjaimellisesti taivaallisia harmonioita. Popahtavaa rockia ja nostattavaa fiilistelyä, jossa avaruudelliset mitat osataan esittää viihdyttävin keinoin.
Mika Roth
Liinu: Luurankoja
Liinu on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka luo kohtalokasta, suurisoundista ja silti ihmisenkokoista pop-musiikkia. Luurankoja on Liinun toinen sinkku, jota edeltänyt
Lumous esitteli jo artistin kyvyn yhdistää elokuvallisia elementtejä popin, modernin iskelmän ja laulelman rakenteisiin. Luurankoja jatkaa tätä uuden ajan tarinankerrontaa, rikkoen kaavoja, aikalinjoja sekä toden ja kuvitelman ohuita väliseiniä.
Luurankoja on soundikentältään niin syvä, että tekisi mieli todeta jotain nokkelaa
James Bond -tunnuskappaleista, mutta toisaalta Liinu osaa pitäytyä riittävän kaukana klisheiköistä. Kaikesta draamastaan huolimatta tämä pieni pop-kappale on elävä, kasvava ja mitoiltaan ymmärrettävän kokoinen pienoisteos, jonka tekstin voi nähdä useammastakin kulmasta. Keskeinen kysymys kuuluukin: kuinka voimme voittaa omat luurankomme kaapeissa ja kehittyä sitä kautta ehyemmiksi olennoiksi. Raskasta ja merkittävää materiaalia, joka silti nostattaa eikä suinkaan paina mieltä apeaksi.
Mika Roth
Maria Hänninen & Jake’s Blues Band (feat. Ken Hensley & Hannu Leidén): Frozen
Turenki Records
Monen monituisessa blues, rock ja bluesrock -projektissa mukana ollut
Maria Hänninen on pistänyt uudella sinkullaan melkoisen keitoksen tulille. Hännisen taustalla soittava Jake’s Blues Band on trio paikallaan, mutta duettoa laulamaan on napattu
Havana Blackista parhaiten tunnettu Hannu Leidén. Todellinen jymypaukku on kuitenkin kosketinsoittaja Hensleyn mukana olo ja onpa
Uriah Heepin voimahahmo myös kirjoittanut kipaleen lyriikat yhdessä Hännisen kanssa.
Entä onko lopputulos lähelläkään osiensa ja tekijöidensä päätähuimaavaa summaa? Voin käsi sydämellä todeta, että ainakin riittävän lähelle tässä päästään. Frozen jäätää ja polttaa samaan aikaan, blues rockin ja perinteisen melodisen heavy rockin sulautuessa toisiinsa, kuten silloin 70-luvun kultaisina päivinä konsanaan. Hänninen ja Leidén tulkitsevat lyriikoita sydänverellään ja Hensleyn Hammondit nyt saavat kenen tahansa puntit lepattamaan, jos ranteesta löytyy vain minkäänlaista sykettä. Sydänsuruistahan tämäkin siivu kertoo, mutta mistä muualta sitä bluesia kumpuisi samaan tapaan?
Mika Roth
Nicumo: Time Won’t Heal
Inverse Records
Kokkolalainen
Nicumo pohjusti tulevaa kolmatta albumiaan jo vuosi sitten, kun
Who You Are -sinkku ilmestyi. Jo tuolloin kävi selväksi, että Nicumon otteisiin on hiipinyt mukaan uudenlaista energisyyttä ja voimaa, ilman että bändille tunnusomaista tunnelmallisuutta olisi kuitenkaan karsittu. Odotukset
Inertia-albumia kohtaan ovat kasvamaan päin ja uusin sinkku vain lisää kuumetta.
Time Won’t Heal rakentuu sydäntä kaivertavan melodian ympärille, surumielisyyden ja voiman löytäessä toisistaan vastakappaleet. Vokalisti
Hannu Karppinen pitää ilmaisunsa pääosin vähäeleisenä, jolloin nyanssit erottuvat vain entistäkin selvemmin. Hiljaista mutta pysäyttämätöntä voimaa kumpuavat myös rytmiryhmä ja kitarat, joiden yhdessä luoma taikuus saa biisin syttymään täyteen loistoonsa etenkin jälkimmäisellä puoliskolla. Ylvästä, suorastaan majesteetillista ja silti samaan aikaan rehellisen nöyrää ja korutonta.
Mika Roth
Pekka Murto: Tyttö pieni
Mikä on suurempaa ja ainutlaatuisempaa kuin vanhemman rakkaus lastaan kohtaan? Me olemme kykeneviä rakastamaan monin tavoin, mutta lastemme kohdalla kaiken alla on vielä jotain muuta. Sitä voi kutsua huoleksi, uskoksi ja ohjaukseksi, eikä sen määrää pysty mittaamaan. Tai näin ainakin itse asian koen.
Tämän samaan aikaan maailman yksinkertaisimman ja monimutkaisimman asian äärellä
Pekka Murto on luonut karunkauniin kappaleen, joka on oikeastaan lähempänä kansanlaulua ja laulelmaa kuin nykyistä pop-musiikkia. Akustinen kitara ja laulu seisovat kirkkaissa parrasvaloissa, eikä siinä paljon muuta sitten olekaan. Eikä mitään sen kummempia lisukkeita toisaalta kaivatakaan, sillä voima piilee pintaan nostetussa kitarassa ja suorassa laulussa, jossa vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on paljas ja kiistaton. Äärimmilleen karsittu tyyli tuo tavallaan mieleen tinkimättömimmän
Ville Leinosen, mutta tässä on myös jotain muuta, joka saa biisin tekstin osumaan kohteeseensa.
Mika Roth
Planeetta 9: Julma ja loputon
Taulamaa Records
Planeetta 9 julisti loppuvuodesta
Rakkauden ateismia komeasti rullanneella sinkullaan. Säröinen ja ultratumma rock ovat myös nyt ainesosina, kun Julma ja loputon kuvailee kuulijoille faustisen sopimuksen kynnyksellä olevaa henkilöä.
Periaatteessa suht normaalina rockballadina käynnistyvä Julma ja loputon saa neljässä minuutissa yhä mystisempiä ja okkultistisimpia piirteitä, kunnes tämän ja seuraavan maailman välisiä rajoja on jo miltei mahdotonta tunnistaa. Entä kuinka sitten käy, kun vanhan vihtahousun kanssa ryhdytään tekemään kauppoja? No, hintahan on vain sielun kokoinen, joten mitäpäs moisesta kun vastapalvelukseksi tarjotaan kaikkeuden herruutta. Sotketaanko tässä mikro- ja makrokosmoksia, onko kyseessä vain nippu metaforia tai kenties houreinen uni? Ken tietää, mutta itse biisi on ensiluokkainen ja se riittää tällä erää.
Mika Roth
Pohjantähti: PA
Pohjantähti on tamperelainen räppäri, joka ottaa sulavasoundisella lähiöräpillään kantaa lähiöelämään ja sen lieveilmiöihin, kuten velkaantumiseen ja syrjäytymiseen. PA ei siis kerro mistään äänentoistolaitteistoiden ihanuuksista vaan perinteistä persaukisuudesta. PA on samalla ymmärtääkseni artistin debyyttisinkku, joten perusasioista lähdetään liikkeelle.
Kappaleen merkittävin elementti on hiljalleen nouseva ja laskeva soundimaailma, jossa toisinaan kaikki äänet tuntuvat tulevan oven tai seinän lävitse. Tämä äärimmäisen hidas huojunta suorastaan ärsytti aluksi, mutta kun Pohjantähti viskoo inhorealistisia rivejään biittien päälle kasvaa soundikasasta jotain huomattavasti osiaan mittavampaa. Koukuttava on myös bassolinja, jota huomaa hyräilevänsä vielä hyvän aikaa kipaleen loppumisen jälkeen, eli sangen lupaavalle vaikuttaa tämä pelinavaus. Hyväksyvä nyökkäys myös kolmen minuutin mitasta, minkä ansiosta veto ei missään vaiheessa lopu vieteristä.
Mika Roth
Rohkeat kuvat: Bussi nro 4
Soit Se Silti
Voin puhtain sydämin sanoa ilahtuneeni suuresti, kun
Rohkeat kuvat -bändi löysi itselleen kodin Soit Se Silti -yhtiön suojista. Oulusta Helsinkiin emigroituneet indie poprokkarit osuivat viime vuonna jo pariin otteeseen ns. naulan kantaan, ja etenkin
Mitä mä siinä voitan -sinkku on juuttunut omalle soittolistalleni.
Myös Bussi nro 4 haikailee menneiden päivien ja historian pölyn alle hautautuneen rakkauden perään. Tätä taustaa vasten mennyt näyttäytyy tietysti huomattavasti parempana aikana, kun oman ihastuksen viereen saattoi istua ja kuunnella Sony Walkmanin toista nappikuuloketta. Eikä se edes haittaa, jos kaikki musiikki pitääkin nauttia monona ja diskanttipuurona. Kaihoa ja kaipuuta soivat kitarat murisevat ysäristi ja kertosäkeen melodiakoukku on aivan puhdasta brittipoprockin kuninkuutta, mutta minkäs teet kun kaava toimii. Juuri oikeaan kohtaan sijoitettu väliosa nostaa kuuluisan draaman kaaren kuulijan ylle kuin sateenkaaren, eivätkä taustalaulutkaan voisi osua enempää kohdilleen.
Mika Roth
Shark Varnish: Pakanallinen spektaakkeli
Ambientin makuisen elektroprogerockinkin saralla on olemassa joitain ns. normaalista poikkeavia orkestereita, minkä lisäksi on täysin omissa sisäavaruuksissaan seikkailevia ryhmiä, joiden kiertoradoilla saattaa tuurilla päästä – tai sitten ei. Tamperelainen
Shark Varnish venytti jo shamanistisia piilolihaksiaan taannoisella
Kytö-sinkullaan ja poimunopeus se vain kasvaa uudella raidalla.
Pakanallinen spektaakkeli ei ole läheskään niin mystillinen ja okkulttinen tapaus, kuin mitä otsake saattaisi ehdottaa. Väitän näin, vaikka viimeinen reilu kaksi minuuttia kuljetaankin tähtiportin läpi sangen venytetyin sekunnein, Planck ajan virralla. Kaksikon ambient-elektro ei kuitenkaan pala pohjaan edes mittavimman temppelin uhrikattilassa ja vaikka tekstin puolella veitsi osuukin karitsan kurkun sijasta kiveen, välttää duo onneksi huumorimusiikin stigman – ainakin tällä erää. Kuten todettua: ei mitään tavallista konehuonetta, ei edes semikummaa scifi-outoilua, vaan suoraa syöksyä kohti mielipuolisuuden ultramassiivista mustaa aukkoa. Siitä joko pitää tai ei, minä pidän edelleen.
Mika Roth
Supreme Virtue: Down
Supreme Virtue on kaamoksen kourissa syntynyt rovaniemeläis-oululainen orkesteri, joka rokkaa ja räyhää tumman indie rockin sekä grungen hengessä. Vuonna 2013 perustettu bändi valmistautuu hiljalleen debyyttialbuminsa julkaisuun ja Down edustaa kuulemma kiekon synkempää laitaa. Iskuvoimaa kiistatta riittää, mutta ei tässä sentään vielä mihinkään
Alice in Chains -sfääreihin sukelleta, vaan ennemminkin bändin möyrintä on sukua mm.
Melvinsin ja
L7:n tekemisille.
Neljässä ja puolessa minuutissa rock siis räiskyy vinhasti alamäkeen ja vokalistin sanoja sylkevä tyyli antaa musiikille rutkasti luonnetta. Säkeistöt toimivat ja kertosäkeessä on tuhtia koukkua kainalossa, mutta eri palasten liittäminen toisiinsa ei tunnu sujuvan aivan optimaalisella tavalla. Alku on kuitenkin vahvaa ja johdatus ensimmäiseen myllytyskohtaan antaa viitteitä siitä, että sovituskynäkin pysyy tärisemättä kädessä, kunhan vain biisien mitat pysyisivät kurissa. Lupaavaa mutta aavistuksen raakilemaista vielä tässä vaiheessa, tai ainakin tällä raidalla.
Mika Roth
The Dogshit Boys (feat. Kalevi Helvetti): Flashrock Massacre
Miehen ikään ennättänyt
The Dogshit Boys on jyräyttämässä pitkäsoittoa markkinoille kevään korvalla ja tulevaa pohjustettiin jo viime vuoden lopulla
Aivoradio-sinkulla. Toisella sinkkulohkaisulla flashrokkarit ovat saaneet vahvistuksekseen eräänkin herran nimeltään
Pertti Kurikka, jonka taiteilijanimi on siis tässä yhteydessä taas Kalevi Helvetti.
Ja kyllähän tämä jyrisee ja tärisee kuin toisen maailmansodan aikaisen pommikoneen moottori olisi päätynyt korvan viereen.
La55e hoitaa laulun/huudon ja Herra Helvetti tarinoi väliin helvetin kauhuista, vitsausten kaltaisista näyistä ja kaiken maailman luurankomiehistä. Konsepti ei ole tavallisimmasta päästä, mutta korkeaoktaanisen rocksiivun rakenteet ottavat lisärasitukset vastaan kunnioitettavan moitteetta. Vielä kun alkuun on lisäilty blacksabbathmaista kirkon kelloa, ukkosenjyrinää ja muuta ’uhkaavaa’ soundimaailmaa, niin johan on salamarokit kasassa.
Mika Roth
Tiisu: On se kyllä vaikeeta
LEFT
Suomirock on parhaimmillaan ja omimmillaan silloin, kun siinä on jokin vino tai outo kulma. Ja jos joku ns. uusista yhtyeistä moiseen kykenee, niin
Tiisu nyt ainakin. Vajaan viiden vuoden takainen debyyttialbumi
Elämän koulu on laskettavissa moderniksi klassikoksi ja uusia sinkkujakin on taas pulppuamassa lupaavalla tahdilla. En tiedä johtavatko nämä uudet biisit seuraavaan albumiin, mutta helppo Tiisusta on nauttia sinkkuformaatissakin.
On se kyllä vaikeeta -kappaleen teksti rakentuu siihen kivuliaaseen huomioon, että vaikka kuinka yrität olla hyvä, kierrättävä ja luontoa sekä itseäsi säästävä ihminen, niin aina vaan asiat menee jotenkin väärin. Ironiasta ja sarkasmistahan ilma on taas sakeana, mutta voin tunnustaa pohtineeni toisinaan näitä samoja probleemia. Ei saa käyttää muovipussia, ei biopussia, paperikassit rasittavat luontoa ja kangaskaan ei hajoa lopulta oikein millään… Itse sävellys on jälleen yksi terhakka rock-siivu Tiisun repertuaarissa, mutta kun pääriffi ja laulumelodia tekevät yhteistyötään ei voi kuin nostaa jalat pöydälle ja nauttia (vakka se onkin väärin).
Mika Roth
Uniklubi: Siipirikko
Playground Music Finland
Siipirikon linnun käyttö metaforana pop-kappaleessa on jo niin muinainen ja lukemattomia kertoja käytetty klishe, että se voi jopa toimia. Ihan oikeasti.
Uniklubi on valmistautumassa seuraavan albuminsa julkaisuun, jolta lohkaistiin jo viime vuonna
Huojuva silta sekä
Bailaten koko elämä -sinkut.
Rakkauden liekistöt lienevät vaikuttaneen myös tämän kappaleen syntyhistorian taustalla, siinä määrin puhdasta ja pidäkkeetöntä tunnetta raidalta löytyy. Onpa bändiä täydentänyt studiossa jopa aito jousiryhmä, joten viulut, alttoviulu ja sello ovat tällä erää ihka oikeita soittimia, mistä nostan hattua tekijöille. Eikä mahtiballadin muodon saanut Siipirikko ole muutenkaan muotopuoli teos, vaikka pakahduttavat tunteet käyvätkin viimeisen minuutin aikana melkoisilla kierroksilla. Biisi tasapainoilee viimeisillä rajoilla, mutta kaiken massan alla sykkii puhtain ydin, mikä pelastaa lopulta kaiken.
Mika Roth
Lukukertoja: 4168
