Appiukko: Välilasku – 15 suosikkia
08.01.2020
Pirteää, elämänmyönteistä ja kurvikasta rockia soittava
Appiukko päätti pistää historiansa pakettiin, kun vuosikymmenkin vaihtui. Lisäksi takana on jo lähes 13 vuoden taival, sekä muutama henkilöstönvaihdos, joten vähemmästäkin saattaa päätyä pohtimaan menneitä. Välilasku summaa tähän mennessä tapahtuneen aina hienoon Hartley soittaa -sinkkuun saakka.
Maileja on siis jo jonkin verran mittarissa ja kokoonpanokin on muuttunut ja kasvanut, kun basson varressa Tanja on vaihtunut Jyriin, ja koskettimia sekä perkussioita soittamaan on rekrytoitu Vili. Näin kvartetti on muuntunut kvintetiksi, mutta tuoreella kokoonpanolla ei ole lähdetty sentään kiskomaan vanhoja biisejä uusiksi studiossa.
Ratkaisua voi pitää onnistuneena, sillä vaikka neljä Käsittämättömillä vesillä -esikoisalbumin raitaa on miksattu uudelleen, muodostaa tämä joukkio kipaleita omanlaisensa kokonaisuuden. Sellaisella appiukkomaisella logiikalla tarkasteltuna nyt ainakin. Uudistunut yhtye tehkööt sitten uutta materiaalia omalla soundillaan ja tavallaan, mutta annetaan menneiden olla menneitä tällä kokoelmalevyllä.
Kun takana on jo neljä pitkäsoittoa ja hyvä nippu pikkujulkaisuja, on kivuliasta karsintaa ja kovia valintoja pitänyt tietysti tehdä, ja tokihan kokoelman on hyvä samalla edustaa bändin monia eri puolia. Toisinaanhan Appiukko on yrittänyt ehkä olla hiukan uusi Ultra Bra, toisinaan taas vanha Leevi and the Leavings on taatusti vilkkunut tähtäimessä, mutta useimmiten lopputulos on ollut lähempänä YUP:lla lantrattua Absoluuttista Nollapistettä – tai toisinpäin. Kauko Röyhkänkin nimi on mainittu bändin yhteydessä, mikä on oikeastaan aina laskettavissa positiiviseksi asiaksi.
Luonnollisia biisivalintoja kokoelmalle ovat jo alussa mainittu Hartley soittaa, sekä Tärkeintä on tie -albumin ässäbiisit Nigella kokkaa ja Setämies, jotka tekivät selvää jälkeä jo sinkkumuodossa. Uran alkupuolta värittänyt sillisalaatin maku ei tietenkään ole täysin kadonnut, onhan kyseessä Appiukko, mutta kokoelmamuodossa jopa osoittavasti (?) nimetty Narttu ja härskisti svengaava Rasvaiset naiset kyllä toimivat.
Mainioita muistoja herättelevät myös Kulunut kesä EP:ltä nostetut Hymytön brunetti ja Yksin kesämökillä. Ensinnä mainittuhan edustaa bändin jykevää Coldplay-soundia, jossa katon yllä on aina tilaa, kun taas jälkimmäinen astelee idyllisimmän Suomi-kuvan järvenrantaa vaimean riemukkaasti folkpoppaillen. Nämäkin numerot ovat niitä helposti takariviin unohtuvia tärkeitä osasia, joiden arvon saattaa ymmärtää vasta myöhemmin – jos silloinkaan.
Kokoelman kohdalla on aina tietenkin kitistävä myös niistä lauluista, jotka eivät syystä tai toisesta mahtuneet mukaan. Tietysti massiivinen Muikkulaulu olisi vienyt liikaa tilaa, mutta että jopa mestarillinen Hei hellitä vähän on heivattu matkasta? Miksi ihmeessä? Oikeusmurha!
Mika Roth
