Mape Ollila: Erja Lyytinen – Blueskuningatar
17.12.2019
Bluesrock on mielletty miesten maailmaksi, tarkemmin sanottuna mustien miesten, mutta maailma muuttuu. Mape Ollila kertoo suomalaisen blueskuningattaren tarinan alusta aina näihin päiviin saakka. Erja Lyytisen matka yhdeksi bluesrockin arvostetuimmista valkoisista kitaristeista on ollut pitkä ja kiemurainen, mutta toisaalta: sieltä montuista ja kuopistahan se blues vain vahvistuu ja saa itseensä luonnetta.
Docendo
Erja Lyytinen on luonut pitkän uran bluesrockin monipuolisella ja moneen suuntaan kasvavalla saralla. Siinä missä vuoden 2002 Erja Lyytinen & Dave´s Specialin Attention!-pitkäsoitto oli vielä puhtaasti jump bluesin väkevillä askelilla ryyditettyä möyhennystä, on Lyytinen sittemmin siirtynyt vuorollaan popin, puritaanisemman bluesin ja toisinaan jopa amerikkalaisen valtavirran bluesrockin ääreen.
Luonnollisesti flirttailu etenkin pop-maailman kanssa on saanut bluesin puristit viskomaan kiviä tämän ’valkoisen naisen’ suuntaan, mutta uskon vakaasti Ollilan tavoin, että jokainen otetuista askeleista on ollut perusteltu, tarpeellinen ja tarkoituksenomainen. Ollilan terävistä huomioista ja Lyytisen pitkistä puheenvuoroista kasvaa yksityiskohtainen kuva artistista, joka on aina tehnyt mitä on halunnut ja seurannut omia mieltymyksiään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö eteen avautuvia mahdollisuuksia voisi ja pitäisi hyödyntää. Tästä sangen epäsuomalaisesta rohkeudesta ja uskosta itseensä kertoo etenkin Lyytisen rohkea loikka Ruf Recordsin kelkkaan, joka johti todelliseen soolouraan ja suurempien markkinoiden avautumiseen. Väitän että reilusti yli 90 soittajaa sadasta jättäisi moisen loikan tekemättä, mutta Lyytinen ei olekaan mikään tavallinen blueskitaran renkuttaja vaan Blueskuningatar. R-E-S-P-E-C-T, kuten Aretha jo aikoinaan julisti.
Toinen, kenties hieman yllättäväkin, kulma Lyytiseen löytyy television kautta. Armoitettu kitaristihan on esiintynyt julkisuudessa myös tanssivana tähtenä, eli itseään ei oteta aina niin kovin vakavasti. Noin blues-puristien näkövinkkelistä nyt ainakin. Eikä Lyytinen lähde sivuuttamaan näitä vaiheita, vaan avaa itseään rohkeasti kokemustensa kautta. Samoin siviilielämän karikot ja muutaman vuoden takainen ero kitaristi Davide Florenon kanssa puidaan, kuten myös äitiyden haasteet kiertuevetoisessa musiikkigenressä.
Runsaalla kuvamateriaalilla höystetty kirja on helppo ja mukava nauttia vaikka useammassa osassa, koska eri aikakaudet ja Lyytisen uran vaiheet on jaettu johdonmukaisiin lukuihin. Tunnustusta on annettava myös lopun laitteistokertauksesta, joka on tällä erää ihan muuta kuin kaksoispisteellä erotettu lista nimikkeitä. Lyytinen kertoo omin sanoin kitaroistaan, vahvareistaan ja pedaaleistaan, antaen laitteistoille historian ja merkityksen. Blues-soittajalle jos kelle kitara on muutakin kuin silkka soitin – ja voihan siinä samalla muutamakin kitaristinalku napata itselleen arvokkaita vinkkejä ja ohjeita.
Mika Roth
