Kauko Röyhkä: Marjatan poika

Suomalaisen rockin räyhähenki muistelee, eli Kauko Röyhkä kertoo omin sanoin nuoruutensa kaukaisista päivistä sangen kaunokirjallisesti. Vanha tarinaniskijä osaa kertoa värikkäin tavoin, millaista oli elää 60- ja 70-lukujen Oulussa ja Pellossa, ja minkälainen Suomi siihen aikaan olikaan. Tarina alkaa tietysti lapsuudesta, kulkee läpi levottomien teinivuosien ja päätyy siihen epävarmaan aikaan, jolloin Röyhkän debyyttialbumi ja esikoiskirja olivat ilmestyneet, mutta jokin tuntui silti olevan ratkaisevalla tavalla pielessä.

Docendo

Lienee parasta tunnustaa heti alkuun, että tunsin puolittaista kauhua saadessani tämän opuksen ensi kertaa käsiini. Olen jo lapsesta saakka ihaillut Röyhkän omintakeista tyyliä, taiteellista rohkeutta, sekä hänen ainutlaatuista kykyään samaan aikaan sotkea ja järjestää asioita. Koko uransa niin musiikin kuin kirjallisuudenkin puolella Röyhkä on tehnyt periaatteessa ”vääriä ratkaisuja”, mutta selviytynyt miltei joka kerta tyrskyistä ja myrskyistä voittajana, tai ainakin hämmentävin vähin naarmuin.

Nyt Röyhkä siis muistelee omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta kirjan yhteydessä vältetään toistuvasti käyttämästä sanoja ’muistelmat’ ja ’elämäkerta’. Röyhkä onkin kuin pohjoinen Fellini, lahjakas ja visionäärinen taiteilija, joka sumentaa totuuden ja valheen välisiä vesiä. Eipä sen puoleen: koska mikään muistelmateos muka olisi täysin totuudenmukainen?

Mutta tämä nyt on silkkaa kääntelyä ja vääntelyä, ja tosiasia on se, että Röyhkä on – jälleen kerran – kirjoittanut toimivan kirjan, jossa päähenkilön puolelle asettuu kuin huomaamatta, vaikka kertoja on kaikkea muuta kuin täydellinen. Röyhkän lapsuusmuistot Pellon isoäidistä ovat hellyttäviä, vaikka mummolan ympärillä ja liepeillä liikuskelevat hahmot ovatkin kuin em. Fellinin houruisista, unenomaisista visioista. Voin vain arvailla, kuinka paljon omalaatuisten henkilöiden piirteitä on karrikoitu ja heidän elämäntarinoitaan dramatisoitu, mutta tärkeintähän on itse tarina.

Röyhkän tulisia kiukkukohtauksia saava äiti näyttäytyy myös kauniisti sanottuna kummallisena hahmona, jonka sisäiset ristiriidat vetävät häntä eri suuntiin ja viimeisenä silauksena toimii vahva lappilainen puheenparsi. Lapsuuden muuntuessa nuoruudeksi mukaan tulevat kaverit, tytöt ja ensimmäiset musiikilliset ihastukset, sekä omat kokeilut eri aloilla. Näissä kohdin Röyhkän terävä kynä pääsee loistamaan, kun tytöt ohittavat hormonien riivaaman sankarimme kerran toisensa jälkeen, eivätkä kaveritkaan näe musiikkia samanlaisena luovuuden porttina, joka mahdollistaisi pois pääsyn arjen höyrymankelista.

Marjatan poika jättää tarinan kesken herkulliseen kohtaan: pojasta on kasvanut mies ja hän on saanut julkaistua ensimmäisen albuminsa, mutta samalla mieheen on lyöty pellen leima, esikoiskirja julkaistaan, mutta myös tuolla saralla voitto johtaa antikliimaksiin. Tilanteessa on tietysti myös ironiaa kun friikiksi kaipaillut hahmo haluaisi lennosta vaihtaa suuntaansa, mutta minkäs teet kun debyyttialbumi käynnistyy sanoilla: ”minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi”.



Mielenkiintoista on myös se, kuinka paljon Röyhkä on nähtävästi tehnyt rock-lyriikoita omasta nuoruudestaan. Tai ainakin itse huomasin, että ensimmäisten albumeiden teksteistä löytyy melkoisesti tuttuja osuuksia, hahmoja, tilanteita ja tapahtumia.

Mika Roth