Juha Torvinen & Harri Hinkka: Aika normaalia – Tarinoita Eppu Normaalista
01.11.2019
Vuosikymmenet kuluvat ja pitkän linjan rock-yhtyeillä ne suorastaan juoksevat eteenpäin, mikäli Juha Torvisen tarinoita on uskominen. Suomirockin instituutioksi jo 80-luvulla kasvanut Eppu Normaali aloitti yhteistyön kuvaaja Harri Hinkkan kanssa 90-luvun lopulla ja tuo yhteistyö on tuottanut melkoisen määrän ikonisiksi laskettavia potretteja.
Docendo
On tietysti aiheellista kysyä, kuinka järkevää on kronikoida yhtyeen kuulumiset vuosilta 1998-2019, kun bändi on tuona aikana saanut julkaistuksi vain kolme pitkäsoittoa. Kysymyksen painoarvoa korostaa vielä se, että ensimmäiset 12 studioalbumia saatiin julkaistua 15 vuoden mittaisessa ajanjaksossa. Niin, aika mennyt se ei koskaan palaa – fakta jonka myös Torvinen toteaa tarinoidensa välissä useampaankin otteeseen.
Sanotaan että yksi kuva voi kertoa tuhat sanaa, mutta mitkä ovat nuo sanat, jotka nousevat mieleen näistä alati ryppyisemmistä suomirockin legendoista? Tunnustan että lähdin alkuun käymään kirjaa lävitse hieman huvittuneena, mutta jo muutaman ensimmäisen aukeaman jälkeen kävi selväksi kaksi asiaa: Hinkka on melkoinen taituri kameran kanssa ja Torvisen juttuja voisi kuunnella paksummankin opuksen verran, ihan vaikka ilman kuviakin.
Eikä Torvinen ole vain ha-ha-hauskoja keikkajuttuja lohkova vääräleuka, vaan mies osaa kiteyttää arkojakin asioita siten, että olennainen käy ilmi. Eikä toisia tarvitse silti ivata ja haukkua, kun toteaa esimerkiksi kuinka bändin ”kultakauden” sulkenut Studio Etana (1993) käytännöllisesti katsoen hajotti yhtyeen osiinsa, ja että näiden kivuliaiden vaiheiden takia paluualbumi Sadan vuoden päästäkin julkaistiin vasta loppuvuodesta 2004. Selväksi käyvät myös ne kipeät kokemukset ja näistä kummunneet syyt, joiden takia TV-livet ovat jääneet bändillä vähiin, mutta sitä rumpupalikalla silmään joka vanhoja muistelee tms.
Torvinen ja kumppanit ovat selvästi hyväksyneet jo aikaa sitten betonoituneen asemansa ja kirjan jutusteluista paistaa aito tekemisen into, etenkin kun yhtye hitaasti siirtyi hoitamaan omia asioitaan ja teki hellää pesäeroa Poko Recordsiin ja Epe Heleniukseen. Omien 40-vuotisjuhlien valmistelut saivat myös herrat venymään moneen ja löytämään itsestään tyystin uusia puolia ja voimia. Tietysti monessa mutkassa ja kurvissa on ollut myös lasinen laulukirja, kuten rock-bändillä tietysti kuuluukin olla, mutta kuningas alkoholi ei koskaan ole torpedoinut (ainakaan Torvisen mukaan) asioita, jos nyt vajaiden pullojen katoaminen onkin saanut tunteet satunnaisesti kuumenemaan.
Ja kyllähän ne poikakalenterikuvatkin ihan katsottavia ovat, etenkin kun olen itsekin aina haikaillut klassisen ’henkselit ja tynnyri’ -asukokonaisuuden perään. Rockin murikat jatkavat siis vierintäänsä ja kirjan viimeinen virallinen kuva mainostaa loppuvuoden tulevia keikkoja, joten sammalta ei vieläkään ole havaittavissa millään pinnoilla.
Mika Roth
