Hellsinki Heat Festival

Rockia ja pitkää ikää 25 –vuotiaalle Elmulle, tuolle popmusiikkitarjonnan ansioituneelle esitaistelijalle! Melkein yhtä kypsään ikään oli ehtinyt myös illan ulkomaalaisvahvistus, kunnioitettavat 23 vuotta sitten Tuhkolman lähiöissä perustettu The Nomads, garagen kuninkaat! Kovan vastuksen lajinsa mestareille oli Miss Milla, tuo hurmaava Bimborumpali, koonnut kotimaan eläväisen särisevän rokkitykityksen kuumimmista nimistä. Luonnollisesti iltaan kuului aina takuuvarmaa meininkiä tarjoileva Thee Ultra Bimboos, jota sain kunnian olla seuraamassa jo toista kertaa kahdeksan päivän sisään. Kovimmat värinät oli jo ennakkoon luvassa kuitenkin Turun timantinkovalta kolmikolta, Sweatmasterilta, hikisen menon mestarit totta tosiaan! Ja ihan kuin näissä ei jo olisi ollut riittämiin fiilistelemistä, juhlien kunniaksi saatiin nauttia vielä yhdestä maailman parhaista instrumentaali-jamittelu-tykitysbändeistä, The Mutantsista sekä Sideburnsin manttelinperijäksikin tarjotusta Damn Seagullsista, jonka tuoreella Yo-talon keikalla nokittiin silmät päästä ja oksat pois! Kaiken järjen mukaan illan piti siis olla koko kevään kovin rokkirieha ja ainakin puolta Kalliota odotti näkevänsä Nosturin tiloissa. Ja kyllähän siellä sitä porukkaa olikin varsin mukavasti.

Saavuimme paikalle taisteluparini Jokelaisen sekä Hämeenlinnan herrojen kanssa sopivasti Damn Seagullsin poitsujen teroitellessa hampaitaan ja säätäessä kitaranauhoja sopivalle tuntumalle. Lokit soittivat alabaarissa, missä yleisö pääsi tunkemaan kännisiä nokkiaan kaikessa rauhassa bändin shown sekaan. Ne on ne Hammondit se helmijuttu lokkien särisevässä tykittelyssä. Vaikka ihan yhtä lailla ei tilaa ollutkaan riehua kuin viimeksi Yo-talolla, laukkasi Lauri välillä enemmän yleisössä kuin loppumiehistön joukossa. Suhteellisen läheisen tunnelman olisi luullut sopivan bändille kuin juusto leivälle, mutta ehkä tuo ensimmäisen bändin asema hillitsi ihan niitä huimimpia fiiliksiä. Tai Laurin flunssa...Joka tapauksessa, jos keikkailu jatkuu yhtä tiiviinä ja eläimellisenä, biiseihin saadaan vielä hiukan tarttuvuutta ja poijat jaksaa painaa, niin taivas on rajana. Eikä siitäkään voi olla lokkien kohdalla ihan varma.

Synttärikeikka niin Elmulle kuin Bimbojen Suffelillekin, mikäs sen mukavampaa? Vaikka juuri viikko sitten päästin näppiksestäni tänne ykkösten ja nollien avaruuteen pohdintaa, josko Ultra Bimbot toimisivat yhä edelleen parhaiten Semifinalin kokoisissa paikoissa, todisti neitokvartetti minun lyöneen kirveeni kiveen. (Siinähän nyt ei ole mitään uutta.) Ainakin Nosturin lava täyttyi, samoin lavan edusta ja meininki oli kaiken kaikkiaan mitä parhain. Tuoreelta pitkäsoitolta kuultiin suurin osa materiaalista, tosin kun bändien setitkin tuntuivat olevan tuota reilun puolen tunnin luokkaa, ei siinä ihan koko tuotantoa ehdi läpi käydä. Veikeä Sliippari -käännös Pa-pa-party ja encoressa vetäisty Fool nyt ainakin vetivät hymyn huulille ja lantion liikkeelle. Vaikka Suffeli keikan jälkeen jo rankaisutoimia lupaili allekirjoittaneen edellisestä bändin tölväisystä, täytyy edelleen palata tuohon samaan: Kyllä minulle se edellinen levy putoaa tuoreinta bimbotaikuria paremmin. Vetäkää vaikka turpaan, mutta näin se on! Ei silti, ikinä ei ole ollut huono meininki, kun lavalla on soittanut Thee Ultra Bimboos. Perinne jatkuu...

Mambo Mutant ja salamana takaisin alakerran baariin. Ei ole turhaan tämä orkesteri taas niiden harvojen ja valittujen Roskilden suomalaisten esiintyjien joukossa, sen verran tanssittavaa ja kertakaikkiaan mainiota on miekkosten materiaali! The Mutants, kuusimiehinen muun muassa surffikitaraa, tex mexiä, ulisevia Hammondeja ja viidakon eläimellisiä rytmejä hyödyntävä instrumentaaliorkesteri. Abnormal johti joukkojaan taas niin kitaralla kuin koskettimilla, Don Hesuksen percussiot ja etenkin Jack Europan foneilu putoavat kuin tauti ja valehtelematta parikymmentä eturivin ihmistä mahtui pienessä tilassa vääntelemään ja hötkymään itsensä hikeen ja hurmioon! Mamboa ja Hojo Hojo! Seuraavana soittava Sweatmaster sai taatusti lämmenneen yleisön.

No niin, herrat Mykkänen, Luukko ja Kallio lavalle ja hiki virtaamaan! Jos ei I am a demon and I love rock’ n’ roll! -hokema kuvannut iltaa täydellisesti, niin mikä sitten? Paitatekstinä tuo tuntui ainakin olevan illan hitti. Hittihän se on biisinäkin ja tällä kertaa tuntui hikisen menon mestaristrio olevan elämänsä vedossa. Perkeleellisesti särisevää riffiä toisen perään, niitä infernaalisia soulhuutoja ja, ennen kaikkea, riehakkaan vetävää rokkia kansalle, joka osasi arvostaa tarjontaa. En muista milloin olisi viimeksi nähnyt vastaavanlaista pogoilua ja riehumista, ainakaan mitä tulee kotimaisiin artisteihin. Taisi Kalliolta rumpujensa takana hajota kapula jos toinenkin... Sweatmasterissa tiivistyy hyvin se rockin perimmäinen uho ja meininki; mitään turhaa tilpehööriä ei tarvita, sen parempi vaan, jos lavalla mahtuu liikkumaan. Soundi on raaka ja kyltymätön, onhan rock toki paholaisen musiikkia. Ilman muuta paras Turun poikain keikka, jota olen saanut todistaa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Ei sinnepäinkään. Lavalle saatiin vielä garagerockin kuninkaat Ruotsinmaalta, nelimiehinen The Nomads asteli lavalle näyttämään, mistä se kana oikein pissii. Vaikka miekkoset eivät ehkä ihan jaksa enää vetää ympäri lavaa ihan samoilla kilometriluvuilla vaikkapa Sweatmasterin livesetin rinnalla, kyllä autotallirokissakin kokemus näkyy ja kuuluu. Täytyy myöntää, että omat paukut alkoivat jo olla melko pahasti loppumassa, mutta nomadien koko ajan loppua kohtaan parantunut keikka sai vielä minussakin ansaitusti vastakaikua. Samanlaista raakaa särinäähän tuo oli ruottinveteraanienkin setti kuin ehkä Mutantteja lukuunottamatta koko illan esiintyjäkaartilla. Sitä parempi siis, että instrumentaalisurffimamboilijat olivat myös menossa mukana.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli todella hieno. Yleisö oli sadalla mukana, bändit olivat hyviä ja huolella valittuja, naiset olivat kauniita ja miehet karvaisia. Kiitos Milla, Hellsinki Heat ja Elmu, juuri tällaisia pitää kunnon rokkikekkereiden ollakin!

Ilkka Valpasvuo