Jukka Nissinen – enemmän säröä, rokkia ja räminää

Jo kaksi erinomaista sooloalbumia julkaissut Jukka Nissinen ei lapsena juuri musiikista hullaantunut, mitä nyt Jaakko Teppoa ja Juicea tuli kuunneltua lastenlaulujen ohella. Yläasteiässä rockin elämään toivat Leningrad Cowboys ja Puna-armeijan kuoron Total Balalaika Show -liven voimin. Tämä johti kitaran hankkimiseen ja erilaisissa bändeissä soittoon. Ja näin kaikki sai alkunsa.

- Itselle merkittävin vanhoista bändistä on varmaan Jumalan Ruoska, jonka velimies Jyrki perusti lukiolaisena, ja minä liityin siihen kitaristiksi vähän myöhemmin. Ja sen bändin eka rumpali Pyykön Ville on muuten nykyään minun soolobändini bongisti, eli näin ne ympyrät sulkeutuu.

Nissinen on rock-uransa ohella myös maanviljelijä, mikä tietysti tekee soittohommista kausittaista. Keväällä ja syksyllä aika kuluu enemmän maatöissä, mutta vaihtelun Nissinen kokee vain positiivisena asiana. Näin musiikkiin ei ehdi leipääntyä, eivätkä maatyötkään tunnu varmasti niin raskailta, kun välillä on aikaa tehdä jotain muutakin.

Kun törmäsin alkukesästä Suomalaiset tarjoo kahvit -sinkkuusi, niin yllätyin kun musiikki ei ollutkaan mitenkään pakanaista metallia, vaikka fontti hieman toista mielestäni vihjailikin. Onko kirjoitusmuoto siis onnistunut jekku?

- Grim & frostbitten pitää olla! Ei siinä mitään jekkuajatusta ole taustalla. Naapurikylän mies Hietomaan Toni on tuttu jäpikkä ja ansioitunut hevilogojen piirtäjä, joten tilasin häneltä tuollaisen musiikkityyliin nähden vähän poikkeavan logon, ja helkatin hieno tuli. Olisi se vähän liian ilmeistä ollut laittaa tällaisen folkrock-musiikin otsakkeeseen joku 70-lukulainen tai kantrihenkinen fontti.

Kummankin levysi kansikuvat ovat myös persoonallisia. Esikoisen kuva on otos artistista syksyisessä metsässä ja uutukaisen kannessa pääosaan on päässyt tulviva pelto. Yhteisenä teemana voisi olla luonnon voimallisuus, vaikka uudemmassa potretissa näkyykin ihmiskunnan moderni kädenjälki sähköjohtoina. Mitä kuvat sinulle merkitsevät ja kuinka II-albumin kansi tuli kuvattua?

- Ne ovat molemmat saman joen rannalta, eli Salahmilta Vieremälle virtaavan Murennusjoen varrelta, se ei vaan kovin paljon näy se joki ekan levyn kannessa kun se luikertaa siellä rantapöpelikön takana. Tokan levyn kannessa se onkin sitten kunnolla esillä, kun on tulvinut Myllypuron pelloille. Luonnon voimallisuus, ei huono... On siinä sitäkin!

Kantava ajatus kuvissa oli kuuleman mukaan hakea ”oman Mississippin tunnelmaa” ja tehdä kunniaa delta bluesille. II-albumin kuvaa ei edes otettu kansikuvaksi alkujaan, tilaisuus vain aukeni.

- Olin kaverini Juho-Pekan kanssa melomassa tulva-aikaan joella, ja pysähdyttiin tienpenkalle pitämään taukoa ja ihastelemaan maisemia, ja siinä keksin että näppääppä minusta kuva kun kahlaan tuonne vähän kauemmaksi. Sitten kun oli kansihomma ajankohtainen niin muistin sen kuvan ja se oli siinä. Taivas ja vesi ja pilvet, tykkään siitä raikkaan keväisestä värimaailmasta. Heijastelee sisältöäkin, on tällä tokalla levyllä jotenkin energisempi meininki. Kevät, raikas ilma, jäät lähtee!

Musiikkisi oli tosiaan esikoisella vielä melko suoraa folkkia, mutta nyt kehitys on johtanut jonnekin sähköisen folkin ja 70-lukulaisen boogierockin välimaastoon. Kuinka kehitys toi sinut ja soundin nykyiseen pisteeseen?

- Tämä kehitys on tapahtunut ihan ilman mitään suunnittelua. Ekan levyn jälkeen otin keikoille mukaan ensin bongonsoittajaksi Villen, sitten toisen, ja sitten tuli vaan Santun kanssa puhe eräänä ranttali-iltana että hän voisi tulla soittamaan bassoa. Ja Santun kanssa varmaan sadassa bändissä soittanut Mikko vähän myöhemmin saatiin värvättyä mukaan. Ja kun on rumpali ja basisti, niin pitihän minun vaihtaa sähkökitaraan että kuuluu rytmisektion yli kitarointi. Eli hyvin luonnollista ja pakotonta kehitystä.

Toimivaksi havaittua livebändiä kuullaan myös levyllä. Biisintekoon muut heput eivät vielä ehtineet vaikuttaa, mutta sovituksia ruuvattiin jo jonkin verran yhdessä.

- Muutamaan kohtaan mietittiin vähän koukkua tyyliin "käviskö tähän tämmönen", mutta kaikkiaan hyvin pakottomasti tämä homma muotoutui. Onhan noissa biiseissä sovitukset, mutta niitä ei ole kukaan varsinaisesti tehnyt. Ne vaan muovautuivat soitettaessa itsekseen tuollaisiksi. Helkatin kiva oli kyllä päästä pitkästä aikaa soittamaan sähkökitaraa, vaikka tälle levylle ei pahemmin päässytkään vielä tiluttamaan.

- Kolmoslevylle voisi nokkelan sanailun tilalle laittaa kunnon shreddausta, olen rakentanut itselleni pedaalilaudan ja kaikkea... Kaikki efektit päälle ja noisejami käyntiin, mukavaa puuhaa! Nyt olen innostunut kompressoripedaalista, MXR:n Dyna Comp kun on koko ajan päällä sellaisilla Albert Järvinen -asetuksilla, se antaa mukavasti potkua ja säihkettä soundiin. Riks, raks ja poks.

Kappaleissasi kertojat ovat usein altavastaajia joko omien valintojensa tai kohtalon oikkujen takia tai ansiosta. Hallussapitäjä ja Kirkonpolttaja saavat kuitenkin sympatiapisteet puolelleen reppanaisella olemuksellaan, mutta elo tuntuu olevan jatkuvaa ylämäkeen luistelua. Onko elon tappioista siis helpompaa kirjoittaa iskevää tarinaa?

- Hyvin huomioitu, tai nyt kun mainitset niin joo, kyllähän siellä usein on vähän tällaisia reppanatyylisiä hahmoja seikkailemassa. Altavastaajista tehdyt biisit ovat jotenkin tunteisiin vetoavampia, ja siksi niitä on tullut valittua levylle. Minullahan on materiaalia tosi paljon, mutta ainakin tälle levylle tuli valittua tällaista human interest -matskua, eli ihmiskohtaloista ja tunnepuolen asioista laulamista. Särö vetoaa. Menestyjistä on hankalampi tehdä kiinnostavaa tarinaa. Vaikeuksien kautta voittoon on jännempää kuin voittojen kautta seuraavaan voittoon.



Toisaalta otat myös kantaa planeetan puolesta pikaraita Spaceship Earthilla ja Taivaallinen olento on oikeastaan aika kauniskin rakkaustarina. Näiden siivujen rinnalla on hieman hankala suhtautua John Rambon seikkailuun…

- Musiikki on kuin elämä itse, siinä on monenlaisia puolia. Haluankin tehdä kaikenlaisia biisejä, en siis pelkästään joko itkuvirsiä tai huumoriralleja. Eihän elämäkään ole koko ajan surkeaa tai kivaa, vaan välillä yhtä, välillä toista, ja välillä jotain ihan muuta. Sama ihminen voi olla huolissaan planeetasta, rakastaa toista ihmistä, digata Ramboa tai miettiä millaista olisi elää ikuisesti robottikehossa. Ja toisaalta on mahdollista harrastaa ristisanoja, tykätä banaaneista ja surra koiraa joka jouduttiin lopettamaan. Kaikkia kolmea samanaikaisesti, you know what I mean? Ei karhukaan rähise koko ajan, se vetää välillä marjoja.

Nissisen teksteissä on usein erilaisia määriä huumoria, satiiria ja ironiaa, mutta niiden sekoittelu tarinoihin sujuu mieheltä kuin luonnostaan.

- Traagisistakin asioista voi löytää jotain huvittavaa, ainakin pitkän ajan päästä tarkasteltuna. Ja hauskat jutut saattavat kätkeä alleen vaikka sun mitä synkkää. Tietty jos on niin palikka, että haluaa tunteet ja biisit vakuumipakattuina ja puhtaasti yhtä asiaa edustavina niin siitä vaan, mutta aika harvalla pää ja tunne-elämä toimivat oikeasti niin.

Ikävä kyllä maailma on täynnä erilaisia ihmisiä, joista osa tuntuu tahtovan löytää aina sen negatiivisimman tulkinnan. Toiset taas saattavat ottaa asiat aivan liian kirjaimellisesti, tai herkästi.

- Esimerkiksi joku Polttoitsemurha, saattaa kuulostaa mustalta huumorilta mutta oikeastihan se biisi kertoo äärimmäisyyksiin viedystä narsistisesta itsesäälistä, eikä siinä varsinaisesti ole mitään hauskaa.



- Musiikkini yhteydessä mainitaan jatkuvasti ironia ja satiiri ja muu sellainen, mutta minä en ihan oikeasti ole tarkoituksella sellainen, ainakaan koko ajan. Tai vaikka se pintataso olisikin jotain nokkelaa sanailua ja ironista kikkailua, niin se pohjimmainen ajatus hyvin harvoin on.

- Suorastaan vituttaa sellainen liiallinen nokkeluus ja kikkailu. Ja tästä päästään taas Jaakko Teppoon, jonka laulut ovat pintatasolta hauskoja ja lupsakoita, mutta kun kuuntelee ajatuksen kanssa, huomaa että siellä on aika rankkojakin aiheita. Muoto ja sisältö ovat eri asioita, eikä niiden ole mikään pakko sanella toisiaan.

Reippaan boogierockin urilla polkevat Reissumies ja Suomalaiset tarjoo kahvit -raidat avaavat myös tietä entistäkin reippaammalle rockin räimeelle. Onko tämä mahdollisesti tulevaisuudessa lisääntyvä suuntaus, vai mihin suuntaan näkisit soundisi, tyylisi ja musiikintekotapasi kehittyvän tulevaisuudessa?

- Tekno forever! Kiinnostaisi tehdä koneellisempaa musiikkia, ja sitten tuo laulu ja akustinen kitara -meininki on aina lähellä sydäntäni. Kiinnostaisi myös kirjoittaa sinfoniaorkesterille tai kamarimusiikkiorkesterille, mutta oma hommansa siinäkin.

- Näillä näkymin on kuitenkin todennäköisintä, että kolmaskin levy on aika pitkälti tällä bändillä tehty, kun kerran näinkin hyvä kokoonpano kohdalle osunut, eikä taida ketään vielä vituttaa kenenkään naama. Rokkia ja räminää on kiva soittaa, ja varmasti sellaista on jatkossakin luvassa, mutta toisaalta, en minä osaa tehdä biisejä niin että nytpä teen sellaisen ja sellaisen. Tulee mitä tulee, ja sovitus sitten sen laulun tunnelman ehdoilla.

Pohdinta johtaa vielä instrumentaalimusiikin rannoilla, jossa perinteiset rakenteetkin voisi hylätä, mutta visiointi sikseen ja takaisin tuoreen kiekon ääreen. Kuinka pitkään levyn biisejä hiottiin treeniksellä ja miten nopeasti ne saatiin ikuistettua studion puolella?

- Ei taidettu pitää kymmeniäkään treenejä. Studiossa saatiin pohjat ja päällesoitot talteen päivässä, ja lauluihin meni toinen päivä. Tästä kuuluu iso kiitos bändin tyypeille, eli Mikko, Santtu, Ville ja Bysse: terveisiä Jukalta, olette parhaita! Ihan mahtavaa soittaa tyyppien kanssa joille ei tarvitse neuvoa mitään, osaavat seurata aivoituksiani kuin hai laivaa, ja hait ovat tiettävästi erinomaisia laivanseuraajia. Ennen kaikkea tällä porukalla soitto svengaa pakottomasti, ei ole huhmarointia tai laahausta.

Studiossa bändiä avustivat äänittäjät ja kansissa mainitut soittajat.

- Iisalmesta otettiin studioreissulle Kuopioon mukaan Perseenpyyhkijöiden kitaristi Konsta, joka vetikin hyvän ekan oton soolon Bändit hajoo -biisiin. Tegelmanin Mikon studiolla äänitettiin. Se valikoitui paikaksi ihan vain siksi, koska Agents äänitti siellä Pop-levynsä ja Kuopio oli sopivan lähellä. Onneksi valikoitui, ensiluokkainen paikka. Hyvän kuuloinen huone, mikä on tärkeää etenkin silloin, kun pohjat äänitetään livenä kaikki samassa tilassa soittaen.

Seuraavaksi on luvassa splittiä Rock Siltasen kanssa.

- Siinä on toisella puolella Rock Siltasen futishitti Uskon huuhkajiin ja minulta rumpukone- ja syntetisaattorivetoinen versio Pelataan sydämellä -lätkärenkutuksesta.

- Musiikkivideohommat ovat toistaiseksi jäissä kun Macbook päivitti itseensä uuden käyttiksen, eikä vanha rotisko jaksakaan nyt pyörittää sitä, iMoviet sun muut eivät toimi. Uusi Macbook maksaa toista tonnia, joten vetoankin nyt ihmisiin: ostakaa levyjäni, niin saan hommattua uuden.

Siitä sitten vaan kampanjaa käyntiin, mutta loppu koittaa ja näin lopuksi sana on vielä vapaa. Eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi sana vapaa.

- Ostakaa hyvät ihmiset huuliharppuja. Se on maailman paras soitin. Ei maksa paljon, kulkee aina kätevästi taskussa eikä vaadi soittajaltaan mitään yletöntä musikaalisuutta. Jos kaikki älypuhelinten näpräämiseen käytetty aika vietettäisiin huuliharppua soittaen, maailma olisi täynnä mielettömän kovia harpisteja. Tajuttomat jamit joka kadunkulmassa! Ja kannattaa ostaa heti ekaksi harpuksi Seydel tai Hohner, kunnon vehkeitä, sellainen vitosen harppu on huono soittaa ja kuulostaa paskalta, siinä voi into lopahtaa alkuunsa. Noin 30 eurolla saa jo ihan hyvän pelin.

Haastattelu: Mika Roth
Kuvat: Ari Huttunen, paitsi lippukuva: Veikko Leinonen