01.09.2019
Kospel Zeithorn luo musiikkia toisista paikoista. Paikoista jonne pitää tavallaan eksyä ja kadota. Otsakkeen takaa löytyy Lauri Väinölä, joka on luonut ääniä ja rakentanut niistä erilaisia kokonaisuuksia myös muiden nimikkeiden alla. Nuotion tuoksu ja mystisen Atte Nylppäsen kanssa luotu Insanitarium ovat kumpikin jo useamman vuoden ikäisiä julkaisuja, jotka vasta nyt ovat saaneet fyysisen muodon, tarkemmin sanottuna CD-R muodon.
Muistan törmänneeni Kospel Zeithorniin ensi kertaa vuoden 2009 paikkeilla, kun Maya-albumi päätyi jotain kautta käsiini. Psykedeelistä jumitusta ja kraut-rockin porstuassa kääntyilyä, etnoloiskeen ja romuttamon takapihan lo-fi soundien kainalossa. Siinähän sitä riitti ihmeteltävää, mutta muistikuva tuosta ensikosketuksesta on yhä positiivissävytteinen.
Alkujaan vuonna 2013 ilmestynyt Nuotion tuoksu on suhteellisen helppoa materiaalia sulateltavaksi, noin Kospel Zeithorn -asteikoilla siis. Psykedeelistä folkkia metsästä, mutta tuo metsä on aivan ostarin kulmalla ja kraut-rockin moottoritiekin taitaa hurahtaa melko läheltä ohitse. Eli maailmat ne vain nivoutuvat toisiinsa kuin muhevassa sci-fi tarinassa konsanaan ilman, että seuraavaa käännettä pystyy edes aavistamaan.
Väinölä rakastaa syntetisaattoreita, akustista kitaraa ja äänitehosteita, joissa ropinat, kolinat ja kaiken sorttiset hälyäänet näyttelevät päärooleja. Toisinaan nämä rakennelmat vain lähtevät vaeltamaan kuin radaltaan hairahtunut satelliitti, mutta suoranaisen katastrofin sijaan lopputulos voi olla onnistunut kudelma, kuten vaikkapa Lammas.
Elektronisuudelle vallan antava Popsahdus on yhden laidan piste, joka rikkoo lapsekkaasti sääntöjä ja kuvioita, tuoden rannalleen Karibian eksoottisuutta – kaiketi. Lupsus on tahollaan oikeastaan melko suora ja perinteinen pop-siivu, rahdun kummallisesta soundipakistaan huolimatta. Kappaleessa on kuitenkin havaittavissa normaalista populaarimusiikista tutut osat ja rakenteet, joista moni voi löytää tarttumapintaa.
Kahdesta julkaisusta haastavampi on eittämättä Atte Nylppäsen kanssa luotu Insanitarium. Yhdeksän raidan mittainen kokonaisuus on siinä määrin monipäinen äänilohikäärme, että mistään perinteisestä albumista on turha puhua. Tai edes musiikista. Onko tämä sitten äänitaidetta? Siinäpä sitä onkin kysymystä, mutta ainakin levy kuuluu ’jotain muuta’ -loosiin varoitustarroilla varustettuna.
Mikäli kirskuvista äänistä, kakofoniasta, sattumanvaraisuudesta ja kaaosteoriasta voi kuitenkin löytää äänellistä suloisuutta, ovat herrat Nylppänen (jos häntä on edes olemassa) ja Väinölä mahdollisesti luoneet sen juuri oikean nipun äänisäteilyä juuri sinulle.
Raitojen nimet antavat myös runsaasti pohtimisen aiheita ja niiden avulla ääni-ilotulituksesta saattaa löytää joitain kiinnekohtia. Yli seitsemänminuuttinen Suokaa anteeksi, imuroin nyt kokaiinia voi hyvinkin olla äänellinen vastine valkoisen jauheen hämmentämiin aatoksiin ja Lemminkäiset pelaa Sykerön kanssa myrkkypokeria pistää jazzahtavalla pohjallaan pohtimaan todellisuuden rajojen heiveröisyyttä. Tämä on äänellistä mielipuolisuutta, mutta niinhän toisaalta otsikko juuri lupasikin, joten sitä saatiin mitä tilattiin.
Mika Roth
