Pienet

Pienet II - Elokuu 2019

27.08.2019

Dead Samaritan: Shadows EP

Pirkanmaalainen Dead Samaritan on levittänyt deathin käryisen thrash metalin ilosanomaa jo hyvän aikaa. Shadows EP on revohkan kolmas virallinen julkaisu, jonka materiaali saatiin kuuleman mukaan ikuistettua jo reilu vuosi sitten. Hidas julkaisuprosessi ei ole kuitenkaan sen kummemmin jäytänyt musiikin tehoja, sillä perinteisillä laduilla huitova paketti on yhtä ajankohtaista nyt kuin kaksi vuosikymmentä sitten.

EP:n kolme kipaletta kellottavat karvan alle 11 minuuttia, joten suuremmat progekoukerot jätetään muille. Dead Samaritan takookin riffinsä isolla vasaralla ja vokalisti Valendis Suomalainen kärisee uskomattomalla voimalla tekstit maisemaan. Mistä on hieman annettava kokkareita, ovat biisien tuttuakin tutummat sovitukset, ratkaisut ja kurvit. Toki deathin makuinen thrash on perinteinen genre, mutta ei se tarkoita automaattisesti sitä, että kaikenlainen uusiutuminen on väärin. Avaukseksi sijoitettu So Long, White Coats niputtaa onnistuneimmin klisheet ja pinnat myös viimeisen päälle hiotusta soitosta. Ihan tässä tuli wanhat hyvät Kreatorit mieleen. Thrash!

Mika Roth

Dekathlon: Be Safe
Ektro Records

Jussi Lehtisalon kipparoima Dekathlon jatkaa retkiään synamusiikin ihmemaailmassa uuden seiskatuumaisen voimin. Tarina ei kerro tuleeko tämä sinkku, tai alkuvuodesta ilmestyneet The Thin Road ja Two Worlds -sinkut muodostaman jossain vaiheessa pitkäsoittoa, etenkin kun bändiltä on ilmestynyt myös pari Samae Koskisen kanssa pyöräytettyä sinkuraa, mutta materiaalin pulasta ei näytä olevan ainakaan kyse.

Hitaammin synapilvissä zeppelöivä Be Safe on soundeiltaan siinä määrin kasariretroinen kokemus, että vaporwavekaan ei ole kaukana, mikä lienee ollut tarkoituskin. Naisvokaalit ja taustan miamivicemaiset synapalikat pinoavat pikseliruudut juurikin oikeassa järjestyksessä, retrovoimaa, retrovoimaa. Sisarustaan nopeampi Comfort Zone kestää myös lähemmäs neljä minuuttia, gravitaatiopisteen siirtyessä lähemmäs moderneja tanssilattioita. Miltei lakoninen naislaulu on tämänkin raidan ykkösase, joten mystinen Lix Maat ansaitsee tästä kimallesilinterin noston. Astetta eloisampaa ja värikkäämpää Dekathlonia taas tähän väliin, mitäköhän heidän avaruudestaan saapuu seuraavaksi ihmeteltäväksemme?

Mika Roth

Grant Wood Company: The Veil / Childs, Minnesota

Komeasti nimetty Grant Wood Company on turkulais-keravalainen americana-yhtye, joka perustettiin vuonna 2017. Bändin debyyttisinkulla on kaksi kipaletta, joilla perus-americanan lisäksi kuullaan ”post-apokalyptista mainarikantria”, eli yleisimmiltä vankkurireiteiltä pyritään siirtymään selvästi sivummas.

Avausraita The Veilin soidessa ensimmäisenä huomio kiinnittyy kerran toisensa jälkeen bändin luomaan autenttiseen äänimaisemaan, jossa kohtalokas ja mystinen Amerikka avautuvat kuin Neil Youngin ja Orville Peckin tarinoissa. Toisaalta B-puolen Childs, Minnesota vie yhtyettä lähemmäs tummasävyisintä John Mellencampia ja saatesanoissakin mainittua The War on Drugsia. Suorastaan eeppiseksi äityvässä biisissä on myös sitä jylhää veistosmaisuutta, josta Nick Cave on löytänyt tärkeitä palasia etenkin soundtrackeille, sekä Grindermanin levyille.

Kaksi biisiä ja kymmenisen minuuttia. Tuossa ajassa Grant Wood Companyn kaksikko ehtii jo laskea maahan ensimmäiset paadet, joista soisi syntyvän pitkän ja rikkaan tien.

Mika Roth

Kaskas: Hetki ennen pudotusta

Esikois-EP:nsä julkaissutta Kaskasia ei pidä sekoittaa samannimiseen helsinkiläiseen bändiin, sillä tämä naistrio on kotoisin Pirkanmaalta. Jo useamman vuoden kasassa ollut yhtye aloitti uransa covereiden soitolla, mutta parin viime vuoden aikana trio on polkaissut ison pyörän pyörimään ja omaa materiaalia on syntynyt ainakin kahdesta kynästä.

EP:tä edeltänyt Liskokuningas-sinkku on biisinipun potentiaalisin numero, jonka laulumelodiassa ja sopivan nuijivassa rytmissä bändin suomirock-soundi on rikkaimmillaan. Etenkin taustalle lisätyt koskettimet sekä sielukas kitarasoolo tekevät kummia kokonaisuudelle. Osumien joukkoon on laskettava myös kiekon toinen alle kolme minuuttinen sivallus, eli nimiraita Hetki ennen pudotusta. Tässäkin kohdin propseja on annettava etenkin tuotannolle, jossa soundeista on saatu luotua isot, rosoiset ja silti hanakasti tarttuvat.

Liian nuorena on joukon slovari, jolle on uskallettu sijoittaa jopa viulua ja tunnelmoivammin asioita lähestyy myös avaukseksi sijoitettu Kaupunki ja sen valot. Mainioita sävellyksiä kumpainenkin, jos nyt en olekaan täysin varma valittujen muotojen optimaalisuudesta. Nimeni vartaloosi on askel tummemman rockin kujalle, ihan sinne lähelle postpunkin tienoita, mikä on myös mielenkiintoinen laajennus.

Mika Roth

Kesämaa: EP I

Turkulainen vuonna 2019 perustettu Kesämaa tuntuu tietävän tasan tarkkaan mitä haluaa. Nuoren indierock-ryhmän esikois-EP on saatesanojen mukaan ensimmäinen osa trilogiasta, ensimmäisen osan edustaessa kuulemma tasaisen harmaata perusarkea. Kyllä, luit aivan oikein – Kesämaa myy itseään tavallisuuden harmaudella.

Okei, ei tilanne ihan niin dramaattinen olo, kun bändin musiikkiin pääsee vain tutustumaan kunnolla. Toki Tupakka palaa kituliaasti ja Kylmä päivä viskoo naamalle koleita vesipisaroita, mutta kalsan kelin alla elää usko johonkin parempaan, jos nyt ei muuta, niin ainakin vähemmän surkeaan päivään. Ja juuri tuosta kertoo jo aiemmin sinkkuna julkaistu Hetken uskon taas tulevaan, jolla kokeneista osista syntyneen yhtyeen soundi rullaakin jo mitä väkevimmin.

EP I on hieman epätasainen avaus, mutta jos vastaisuudessakin biisikynistä irtoaa sellaisia ralleja kuin Kylmä päivä ja em. sinkku, niin trilogian tulevilla osilla on vielä paljon tarjottavaa.

Mika Roth

Local Al: EP2
Soliti

Local Al on Aleksi Pahkalan artistipersoonallisuus, jonka kautta monessa mukana oleva mies on lähtenyt tutkimaan herkempää puoltaan ja elektronisemman musiikin universumeita. Alkukesästä ilmestynyt EP1 keskittyi elämän ja rakkauden teemoihin, kun taas trilogian toinen osa huomaa maailmamme epätäydellisyyden ja tarpeen muutoksille.

Brian Enon ja sitä kautta myös Bowien 70-luvun ambient-kokeiluja heijasteleva Aikamme lasku on hyytävän energinen avaus, jonka vanavedessä Joskus on parempi olla aivan hiljaa nostaa rennosti jalat sohvapöydälle ja poppaa elektronisen pilven halki. EP:n todellinen helmi on kuitenkin Kiinan ihmisoikeustilanteeseen mutkan kautta kantaa ottava Meitä tarkkaillaan, joka näkee Suomen omaksuvan tarpeettoman sujuvasti isojen pelaajien ei-niin-ymmärtäväiset tavat.

Vokooderilla ryyditetty elektropop on siirtynyt lähemmäs Pahkalan muista yhtyeistä tuttua ilmaisua, vaikka punkin rytke yhä horisontin tuolle puolen jääkin. Soundi kuitenkin elää ja kehittyy, joten trilogian viimeisen luvun sisältöä on yhä vaikeampaa ennustaa.

Mika Roth

MERTA: Puolikas EP
Playground Music

Kuten taannoisessa Desibeli.netin haastattelussakin ilmeni, MERTA kurvaa mutkaan ja lujaa. Juhis Kauppisen ympärille kasvanut yhtye niputtaa aiemmat sinkkunsa yhteen EP-levyksi, jolle on samalla sijoitettu myös pari aiemmin julkaisematonta siivua.

Sinkuista viimeisin, eli Pirut, on kiistaton muotovalio ja videobiisiksi valjastettu Moraali saa kiteytettyä raskaan rockin, metallin ja tarttuvien pop-koukkujen liitoksen parhaimmat puolet vastustamattomalla tavalla. Eli ykköskärkien terät ovat ensiluokkaisessa kunnossa. EP:n ’uusista biiseistä’ Hauras luotaa puolestaan progehtavampia maisemia, raskaan mätön, melodisten suvantojen ja väliosan koukeroiden syventäessä yhtyeen piirtämää suurta kuvaa.

Erityismaininnan ansaitsee myös lopputalven sinkku Liitos, joka EP-ympäristössä hyötyy kenties eniten laajentuneesta paletista. Onhan matka ensimmäisistä sinkuista, Virta katkeaa ja Kahden rajalla, jo melko pitkä, kun tarkastelee mihin saakka yhtye on jo ehtinyt matkata. Pöytä on nyt puhdistettu vanhoista kappaleista, joten vaikka kyseessä on vahva EP, jään mitä suurimmalla mielenkiinnolla odottamaan tulevia julkaisuja.

Mika Roth

Nemecic: Wardenclyffe
Inverse Records

Melodisen deathin ärhäkämmällä laidalla viihtyvä Nemecic pyöräytti kaksi vuotta sitten kerrassaan mehevän The Deathcantation -pitkäsoittonsa. Toki kiekolla oli myös ongelmansa, mutta kokonaisuutena metallikeitos osoitti ryhmän kyvykkyyden, vaikka tyylikattaus tahtoikin ulottua tarpeettoman laajalle.

Wardenclyffe-sinkun kaksi sivallusta ovat ensimmäisiä kahteen vuoteen ja tässä välissä remmiin on astunut uusi vokalisti Aki Salonen, jonka raaka, käheä ja silti kiistattoman voimakas laulu istuu bändin pirtaan. Nimisiivu on Nikola Teslan suunnitteleman ihmetekniikan mahalaskua kuvaava rutistelu, jossa bändin metallikeitos kiehuu terhakkaasti poristen. Eikä korkealle nostettu rima vaikuta pelottavan ryhmää, sillä B-puoleksi on valikoitunut Type O Negativen I Don’t Wanna Be Me. Pidempään suunniteltu versiointi on alkuperäistä metallisempi ja kulmikkaampi, mutta kyllä tämä suora kunnianosoitus on silti. RIP Peter.

Mika Roth

Scarecrow: Nachzehrer
82 Records

Vuodet ovat vierineet armotta, mutta Scarecrow jatkaa tutun ja turvallisen horrorpunkkinsa takomista. Moni asia ei olekaan muuttunut sitten loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Exterminators of the Year 4000 -pitkäsoiton, jolla bändin soundi äityi toisinaan jo kovin metalliseksi.

Mutta mitä sitä toimivien ruumiskärryjen pyöriä sen kummemmin uudelleenpiirtämään, kun I Miss Her Screamingin kaltaisia melodisia punkralleja irtoaa yhä kalmaisista käsistä. Witchdance kiilaa itsensä puolestaan jonnekin goottimetallin, raskaan rockin ja kauhupunkin välimaastoon, lähes viisiminuuttisen numeron hyötyessä lähes täysin taustalle häivytetyistä koskettimista. Oman lukunsa muodostavat myös avausnumero Worldwide Warzone sekä EP:n sulkeva Shroudeaters, joiden hardcoremainen kaahaus on jo sellaista haipakkaa, että siinä kuolleetkin heräävät ihmettelemään menoa.

On täysin kustakin kuulijasta kiinni arvostaako enemmän bändin raskaita iskuja, vai melodisempaa puolta, mutta vuosien saatossa Scarecrow tuntuu kurovan ääripäidensä välistä kuilua umpeen. Niinpä Nachzehrer on sisältöönsä nähden yllättävänkin yhtenäinen paketti metallista kauhua, hc-verta ja punkin roiskeita.

Mika Roth

Walaja: Kauppias EP

Törmätessäni termiin ”kansanmetalli”, jouduin hieman kaivelemaan muistini kätköjä. Kovasti tutun tuntuinen termihän ponnahti esiin tosiaan Walajan parin vuotta sitten Desibeli.netissä arvioidun Sammalparta EPn yhteydessä. Kuten tuolloin, myös nyt levy saapui toimitukseen viiveellä, mutta mihin kelpo kansanmetalli ehtii vajaassa viidessä kuukaudessa vanheta?

Termit ovat aina termejä, ja jokainen meistä liittää niihin omia tulkintojaan, mutta Rautakasvot puksuttaa niin vahvasti pitkin stonerin ja sludgen niittyjä, ettei paremmasta väliä. Walajan onnistuu kuitenkin upottaa soundiin jotain vastustamattoman perisuomalaista, jolloin metallisesta ryskeestä kasvaa osiensa summaa suurempi torni. Merkittävä palanen kaavasta löytyy suomenkielisistä teksteistä, osa taasen melankolisista sävelmistä ja kappaleiden toisinaan folkahtavasta poljennosta.

Ukko ja Akka jyristelevät kuitenkin svengaavaksi kiihtyvän psykedeelissävytteisen raskaan rockin radalla kuin parhaaseen vauhtiin päässyt Sputnik konsanaan, kun taas EP:n sulkeva Kauppias kohoaa entistäkin korkeammalle ja jyrkemmälle radalle. Tälläkin raidalla mennään lopussa teksti edellä, mutta onhan tarina toisaalta hieman normaalista ’poika ihastuu tyttöön, jee-jee-jee’ -kaavasta poikkeava. Lyriikat lähentelevätkin monissa kohdin perinteistä runoutta, jossa menneiden polvien sanat ja kielikuvat kukkivat villeinä ja tarhaamattomina.

Mika Roth

Lukukertoja: 4827