Pienet - Elokuu 2019
Huumesilmät: Yoshisoosi
Wooden Sherpa
Desibeli.netin postilaatikon ympärillä tuntuu vaikuttavan ainakin pari pientä madonreikää ja muita aika-avaruudellisia häiriöitä. Taannoin sain kuunneltavakseni mystisen Huumesilmät-avantgarde/noise -projektin kasetin. Atavistiset hipat on sekin melkoinen trippi, mutta löysin kummajaiselta uudemmankin julkaisun ja näin päädyinkin arvioimaan Yoshisoosin.
Musiikista sanan yleisesti ymmärretyssä muodossa tässä ei todellakaan ole kyse, sillä Huumesilmät muistuttaa lähinnä satunnaisten äänten kollaasia. Ainakin alkuun. Päällekkäisten äänten, ärsykkeiden ja universumien joukosta lähtee kuitenkin hiljalleen jäsentymään teemankaltaisia palasia, sekä osia ja elementtejä, joita tulee seuratuksi kuin huomaamatta. Kuulijan kannattaa kuitenkin kulkea antennit herkkinä ja ojentaa kättään, sillä Yoshisoosi ei juuri tule vastaan.
Julkaisulta löytyy vain kaksi raitaa: Soosi I ja Soosi II. Soosit ovat perusperiaatteiltaan samantyyppisiä ladontakollaaseja, joita on maustettu eri tavoin. Onkin täysin kuulijasta, tilanteesta ja tähtien asennosta kiinni, mitä niistä saa irti – mutta eikö juuri se ole taiteen yksi perustarkoitus?
Mika Roth
Infectionist: D(i)essert
Salolainen
Infectionist ei näemmä pelkää leimoja, vaan julistautuu olevansa nu-metalin uuden aallon yhtyeitä. Monille pomppumetalli on yhä mitä jyrkin kirosana, mutta esikois-EP:nsä julkaissut metallikvintetti on ainakin uskollinen valitsemalleen tielle. Viime vuonna perustettu ja tänä keväänä ensikeikkansa heittänyt ryhmä iskee esikoiselleen tiskiin kolme raitaa, joiden kahteentoista minuuttiin on survottu runsaasti materiaalia.
Avauksena soiva
Deathstalker on kuin
Kornin metallisempi ja modernimpi serkku, ilkeiden vingahteluiden ja vokalistin hiipivän tyylin porautuessa kiistatta ihon alle. Kulmikas soolo-osuus pistää tosin säännöt koville, jos ensimmäisen aallon nu-metalia pitää mittatikkuna.
Piper puhaltelee raskaampaa metallia ilmoille, mutta en kovasta yrityksestä huolimatta aivan saanut kiinni sävellyksen perusideasta. Kipalekolmikon pisin ja mutkikkain numero on ankkuriksi sijoitettu
D(i)essert, jolla yhtye sukeltaa outoprogenumetalin sameampaan päähän. Siivua kuunnellessa tulee pohdittua sitä, kuinka tosissaan tekijät ovat olleet, mutta ainakin omaan korvaani tällainen vinompikin melskaus istuu vallan mainiosti.
Mika Roth
Ivian: Surumuuri
Suomenkielistä modernia metallia soittava
Ivian
oli aktiivinen uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ja katkaisi hiljaiselonsa viimein toisen vuosikymmenen viime metreillä. Maailma on ehtinyt muuttua paljon sitten vuoden 2010
Mielivankila EP-levyn aikojen, mutta bändin vahvuudet ovat edelleen pitkälti samat. Biisien riffit ovat jykeviä ja vokalistin kyky karjua selkeän voimallisesti hakee vertaistaan. Tarpeettoman useinhan raaemmat vokaalit pitää tarkistaa myöhemmin sanoituksista, mutta tämä ei ole tilanne Ivianin tapauksessa.
Kiekon avaava
Surumuuri purkaa ennenaikaisen kuoleman synnyttämää katkeruutta ja vihaa sellaisella energialla, ettei pahemmasta/paremmasta väliä. Sinkkunakin julkaistu
Diagnoosi F30-31 hyytää veret tuntojen myrskyllä, jossa raskaus ja melodisuus kohtaavat toisensa jopa kauniiksi tulkittavalla tavalla. Kaikkien neljän tekstin aiheet ovat synkkiä ja ikäviä, mutta kuten niin usein ennenkin, yhtye on uuttanut vaikeuksista voimaa ja EP:n iskukyky on suorastaan huumaava. Tästä vaan eteenpäin, eikä enää mitään taukoiluja, sillä näin laadukkaalle modernille metallille on aina tilausta.
Mika Roth
Koma Saxo: Port Koma / Fanfarum For Komarum
We Jazz Records
Koma Saxo on monikansallinen ja monisyinen yhtye, joka sai alkunsa vuoden 2018 We Jazz -festivaaleille tehtynä tilauskeikkana. Kahden kappaleen mittainen ensisinkku osoittaakin, että jossain uuden jazzin vapaammilla reuna-alueilla viihtyvä kvintetti on kirjaimellisesti tulessa. Bändin rytmiryhmän muodostavat basisti
Petter Eldh ja rumpali
Christian Lillinger, jota tituleerataan Berliinin arvostetuimmaksi kannuttajaksi.
Rytmi onkin se taika, jolla etenkin öisissä maisemissa viihtyvä
Port Komaa singotaan korkealle radalleen. Saatesanoissa yhtyeen musiikkia kuvataan termillä ”fire music”, ja kyllähän tämä kiistatta nostaa liekkejä vaikka sateisesta asfaltista. B-puolen
Fanfarum For Komarum -raidalla ryhmän saksofonistikolmikko pääsee loistamaan enemmän, kun
Otis Sandsjö,
Jonas Kullhammar ja
Mikko Innanen tekevät hartiavoimin töitä. A-puolen vaanivuus vaihtuu vapaampaan vyörytykseen, kuumeisen kappaleen kiemurrellessa luomisen tuskissaan kuin horkassa.
Melkoinen kokemus tämä seiskatuumainen, ja kokopitkää luvataan syyskuun loppupuoleksi. Jotain materiaalin laajuudesta kertoo myös se, ettei kumpikaan sinkun loistavista raidoista tule mahtumaan albumille.
Mika Roth
Kuona: Peak!s
Inverse Records
Metallisen ryönäinen punkrock-kollektiivi
Kuona kertoi alkoholin kiroista taannoisella
Kuolemanvesi-sinkullaan, jolla bändin ehdottomuus ja slayermaiset kitarat kieltämättä vakuuttivat. Rupista ja rujoa on meno myös nyt, kun kokonainen EP-levyllinen saatiin nautittavaksi.
Kuonan asenne on kiistatta punk, mutta itse musiikki lähentelee ennemminkin metallisesti maustettua outorockia, jossa laatusanat saavat lennellä ja tärkeintä on tiivis tunne. Viina, hulluus, valvepainajaiset ja kaikkinainen sielusta kumpuava tuska muodostavat yhdessä päälle vartin mittaisen amok-juoksun, jossa iskuja saavat niin kertoja, hänen läheisensä kuin oikeastaan koko muu yhteiskuntakin.
Sika on sika ja
Poliisit käyvät lähinnä kirosanoista sielunveljetmäisen kohkauksen ja ilkeästi viiltävien metalliterien tehdessä kuulijasta selvää. Hyvällä tavalla.
Peak!s saa hetkittäin pohtimaan sitä, kuinka paljon pahoinvointia tarvitaan että tällaista musiikkia syntyy. Toivon että lopputulos on tässä tapauksessa ennaltaehkäissyt ikävien asioiden tapahtumisen musiikin ulkopuolella ja terapialevyksi tämä onkin kieltämättä kovaa kamaa.
Mika Roth
Lugosi Fan Club: 1. Puoli
LFC
Vuonna 2018 perustettu
Lugosi Fan Club ilmoittaa soittavansa suomenkielistä bassomusiikkia, eikä tämäntyyppisiä orkestereita tule kovinkaan usein vastaan. Jos juuri koskaan.
Kärkibiisi
Cryboi möyrii elektronisen musiikin alapäässä, bassoakin piisaa mutta huomion varastavat suomenkieliset räpit ja jylhät biitit. Tässähän ollaan periaatteessa UK garagen ja grimen juurilla, mutta Lugosi Fan Club on onnistunut kääntämään brittien aikoinaan luomista soundimaailmoista jotain, joka ei ole oikein mitään muuta kuin Lugosi Fan Clubia itseään. Turboahdettu
Kiinnostelee ja hitaammin murskaava
Myöhäs saavat seinät lähestymään kuin pahaenteisin
Massive Attack konsanaan ja aggressiivisissa taustasoundeissa voi aistia urbaanin helvetin kaikkivoipaisen puserruksen.
Pelkkää ilmaa rysähtää myös kerrasta pohjaan saakka, vokalisti
Pavlikin syytäessä tekstiä nopeasti, selkeästi ja leveällä painotusspektrillä ladattuna. Tuottaja-dj
JT pitää taustat myös selkeinä ja brutaalin yksinkertaisina, jolloin iskujen voima vain kasvaa entisestään. Kylmää, raskasta, puhuttelevaa ja taatusti originaalia synkempää elektron marginaalia.
Mika Roth
Sirkkeli: Rähäkkä EP
Purevasti nimetty
Sirkkeli on metallilla maustettua punkrockia soittava yhtye, jonka miehistöllä on kokemusta monista muistakin orkestereista. Omien sanojensa mukaan
”muualta Helsinkiin saapuvien muusikoiden kurjalisto” on saanut aikaiseksi neljän biisin mittaisen EP:n, jolla kurvit törmäillään suoriksi.
Perinteistä suomalaista hardcorea pätkitään kahdesta neljään minuuttiin saakka yltäviin osasiin.
Ei hirvijahtiin on nivaskan pisin, hitain ja metallisin vetäisy, mutta bändin vahvuudet löytyvät
Saarnamies ja
Rähäkkä -raitojen kaltaisista punk-vyörytyksistä. Napsakasti toimii myös ankkuriraidaksi sysätty
Olennainen välittyy, jos nyt ne parhaat tehot jäävätkin tästä iskusta puuttumaan.
Sirkkeli tuntuu etsivän vielä itseään ensimmäisellä EP:llä, metallin, punkin ja näiden johdannaisten hakiessa yhä keskinäistä voimatasapainoaan. Kiekolta löytyy kuitenkin jo kaksi kivenkovaa paukausta, joten onnistumisprosentti on jo lupaavan korkea.
Mika Roth
Skulldriver: L.D.C.
Elitbolaget
Asian ytimeen porautuvan nimen omaava
Skulldriver on loviisalainen metalliyhtye, joka soittaa groovaavaa ja mullalta haisevaa thrash metalia
Panteran suuruutta kunnioittaen. Takana on jo muutama pienjulkaisu, joten lastentaudit ovat jo takanapäin ja neljän raidan mittainen L.D.C. on tiukkaa asiaa alusta loppuun saakka.
EP:n kaikki neljä raitaa osuvat kolmen ja neljän minuutin väliin, mutta siivut ovat kaikkea muuta kuin tasapaksuja. Etenkin vokaalipuolella kitaristi/laulaja
Kuli ja rumpali/taustalaulaja
Tomi tekevät murskaavaa jälkeä. Kulin möreä huuto ja murina taittuvat vaikka mihin, eivätkä sanatkaan katoa konsonanttipuuroon mikä on ilahduttavaa vaihtelua tässä murinamumisijoista kärsivässä genressä.
Neljästä iskusta on vaikea nostaa yhtä ylitse muiden, mutta jos näin pitäisi tehdä, niin oma valintani olisi asennemetallinen
Grinding Teeth. Tosin myös avaukseksi sijoitettu
Cirque de la Furie saa pikatulellaan kummia aikaiseksi. Kotimaisen groove/asenne metalin kärkeä.
Mika Roth
Sun Pie: April, May, Fool You Kay
Musarosmo
Ahkerasti materiaalia julkaiseva
Sun Pie oli viimeksi alkuvuodesta esillä Desibeli.netin sivuilla, kun
Season of the Elf -kasetti loi kesäisen
Groovey Bummertimen jälkeen hieman toisenlaisia kinoksia 60-lukulaisesta psykedeliapopista. Nyt ollaan siirrytty kevään pariin ja introksi laskettavan
Something Happens / Spring Scum -raidan lisäksi kuullaan kuusi pääosin noin kolmesta neljään minuuttia kestävää kipaletta.
Aloitetaan heti siitä poikkeuksesta, eli A-puolen sulkevasta
Butterfly and the Newborn Sun -siivusta, jolla Sun Pien psykedeelisesti sävyttynyt pop liukuu lähimmäs kukkaislasten
The Beatlesia. Fab fourin töistä ovat tietysti innoittuneet lukemattomat muutkin, mutta Sun Pien ukulelearsenaalilla tähän raitaan saadaan taiottua se tarvittava ylimääräinen jokin. Vahva on myös B-puolen avaus, kun
Ain’t No Cure for the Springtime Blues puristautuu blues rockin ja alkugaragen kainaloon.
Belong to the Fields luotaa puolestaan
Syd Barrettin psykedeelistä perintöä happoisin silmin ja kevein jaloin. Kevät on vuodenajoista kenties petollisin, mutta myös ehdottomasti kaunein ja suloisin.
Mika Roth
Untamo: The Very Best of Dirt Electro Vol 1.
Luola Records
Untamo on elektronista musiikkia ihmillisemmin luova projekti, jonka takaa löytyy mm.
Mäsä ja
Huminoita -yhtyeistä tuttu
Ville Mäkäräinen. Untamo taistelee elektroniselle musiikille usein ominaista ehdotonta tarkkuutta vastaan, ollen omanlaistaan "käsityöläisteknoa".
Tavoite on siis alusta asti ollut tehdä jotain normaaliudun tasangoilta pois loikkaavaa, eikä Untamon ponnistus ole lainkaan hullumpi. Itsetarkoituksellisen outouden sudenkuoppa on vältetty, samoin halpahallinauratuksen helppo tie – huumorimusiikkia on tässä maassa jo riittämiin.
Elektronisissa maisemissa on samaan aikaan kraftwerkmaista teollista tuntua ja luomua pohjoista folketnometsäilyä, jossa voidaan laulaa vaikka
Seitsemän veljestä -teosta lainaten, eikä kirves vieläkään osu kiveen.
Simeon’s Dream onkin yhdessä avaruuksiin kurottavan
Seesteen kera kenties EP:n upeinta antia, tosin karjalalais-karibialainen
Changes saa myös hymyn nousemaan huulille oikeista syistä.
Ainoa kauneusvirhe onkin otsake ’The Very Best of Dirt Electro Vol 1.’, joka sysää EP:n tarpeettomasti alehyllyn kylkeen – tai sitten en vain osaa arvostaa huumorin tuota aspektia. Mistäs sen tietää.
Mika Roth
Lukukertoja: 4868
