Terrorvision: Party Over Here… Live in London
22.04.2019
Terrorvision, tuo englantilainen rock’n’roll kone, on terrorisoinut ääniaaltoja jo vuodesta 1987 saakka. Välissä ehti olla ainoastaan yksi puolittainen suvantokausi, jonka jälkeen uutta virtaa itseensä kerännyt bändi on jatkanut eteenpäin rock-tiellään. Toukokuussa 2018 Hammersmith Apollossa ikuistettu keikka osoittaa, että ikä on vain mielentila, joka ei ainakaan tuona iltana vaivannut ketään estradin soittajista.
Ear Music
Teknisesti moitteettomalta tallenteelta löytyy sama kattaus kuvalla ja ilman. Edes Blu-ray ei tarjoa muuta ääniraitaa kuin perusstereon, mutta toisaalta: kaipaako ronski ja konstailematon rock mitään sen ihmeellisempää? Toinen puuttuva elementti on miltei pakollinen dokumentinkaltainen, jossa bändiläiset kehuisivat kilpaa toisiaan. Moiseen Terrorvision ei ole tietenkään lähtenyt, eikä pihvi kaipaakaan ympärilleen mitään laimeaa salaattia.
90-luvun puolivälin suuret albumit ovat tietysti raskaasti edustettuina settilistassa. Eikä vanhojen klassikoiden päällä tietenkään kannata istua, kun juuri ne tietyt puolipakolliset biisit uppoavat edelleen väkeen kuin häkä. Eikä siivuja lähdetä toistamaan yksi yhteen, vaan kuluneet vuodet kuuluvat niin päivittyneissä soundeissa kuin pienissä sovituksellisissa jipoissakin.
Niinpä esimerkiksi vuoden 1994 How To Make Friends and Influence People -albumin rauhallisempaa laitaa edustava Some People Say istuu paikalleen kun on aika hieman tiputtaa kierroksia. Toisessa laidassa spektriä ovat sitten samaisen kiekon vauhdikkaat pikkuhitit Alice What’s The Matter? ja riemullisen popahtava Middle Man. Täysosumaksi on laskettava myös totaalisen tarttuvuuden omaava Oblivion, joka sulkee setin täydellisesti. Doo-a, pa-pa, doo-a - Oblivion!
Lämpimimmän vastaanoton saa kuitenkin livepuhaltajilla vahvistettu Perseverance, joka saa koko salin bilettämään riehakkaasti. Eikä vokalisti Tony Wrightin konekiväärivokalisoinnin edessä juuri muuta voikaan ja herra saa myös runsaasti tukea yleisökuorolta. Desibeleillä mitattuna kaikki oikeat napit painaa pohjaan vuorollaan Josephine, tuo turhankin iisiksi biisiksi aikoinaan tuomittu Shaving Peaches -pitkäsoiton ensisinkku, joka on vasta vuosien saatossa saanut ansaitsemansa arvon.
Paketti on siis tuhti, mutta aina jää jotain oleellista puuttumaan. Itse olisin toivonut debyyttialbumi Formaldehyden kahden ensimmäisen sinkun päätyneen joukkoon, etenkin kun American TV ja New Policy One sopisivat jo aiheidensakin puolesta nykyhetkeen jälleen ikävän osuvasti. Samoin uudempaa tuotantoa edustava Tequila olisi voinut tuoda kokonaisuuteen lisäarvoa painoansakin enemmän. Ollaan silti tyytyväisiä siitä, mitä on saatu ja nautitaan kunnon kyydistä.
Mika Roth
