Martin Popoff: Led Zeppelin

Led Zeppelin oli maailman paras rock-bändi, ainakin koko 70-luvun ajan. Kanadalainen musiikkijournalisti ja kirjailija Martin Popoff purkaa bändin kaikki 81 studioraitaa osiinsa, osoittaen kunnioitusta, tietämystä ja pohjatonta rakkautta aihettaan kohtaan. Tämä kirja ei sorru toissijaisiin nippelitietoihin, vaan seuraa kriittisesti yhtyettä niin legendaarisilla studiosessioilla kuin soundcheckien aikana ruuvatuilla raidoillakin.

Docendo

Popoff on räväkkä kirjoittaja, jonka historia musiikkikriitikkona ilmenee kielen pistävänä terävyytenä, musiikillisena tarkkanäköisyytenä sekä kykynä läksyttää jopa suurinta rakkauttaan silloin kun moiselle on tarvetta. Kitaristi Jimmy Page oli, ja on yhä, kiistaton nero, mutta edes hän ei osunut joka nuolellaan tauluun – vaikka osumaprosentti huima onkin.

Pagen kasaama ja johtama orkesteri ruhjoi neljä ensimmäistä levyään markkinoille vuosina 1969-1971, mutta Popoffin mielestä meno muuttui mielenkiintoiseksi huomattavasti myöhemmin. Katsoopa hän jopa Pagen kitarasoundien kypsyneen vasta vuoden 1978 kohdilla pisteeseen, jossa legendaarinen Zeppelin-soundi saavutettiin. Eli vain kaksi vuotta ennen bändin ennenaikaista loppua.

Monien mielestä juuri Led Zeppelin III ja etenkin biisikatraaltaan täydellisyyttä hipova Led Zeppelin IV ovat ne ikimuistettavimmat kiekot, mutta Popoff nostaa henkilökohtaiseksi suosikikseen vuoden 1975 tupla-albumi Physical Graffitin. Tuntuukin että koko kirja on oikeastaan syntynyt tuon päätöksen tueksi, sillä vaikka Popoff tunnustaa aiempienkin levyjen saavutukset, osaa vasta tämä jättimäinen tuplakiekko summata oleelliset asiat vuosilta 1971-1974. Koostuihan Physical Graffiti yli kolmen vuoden ajalta kerättyyn materiaaliin ja päästessään kuvaamaan studioissa tapahtuneita asioita, on mies mitä selvimmin elementissään.

Popoff ei olekaan säästellyt vaivojaan tutkiessaan jokaisen 81 eri kappaleen syntyhistorioita ja varhaisempia muotoja. Led Zeppelinhän saattoi keikoillaan ajaa uusien biisien osia jo sisään upottamalla niitä aiempiin siivuihin, sekä jalostaa pienistä väliosista hiljalleen kokonaisia biisejä. Popoff pyrkii myös löytämään syyt siihen, miksi kappaleet syntyivät, elivät ja kehittyivät sellaisiksi joina ne lopulta äänitettiin, ja kuka teki missäkin studiossa milläkin soittimella ja vempaimella mitäkin.

Toki olen jo aiemmin osannut pitää basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesia kovana tekijämiehenä, mutta herran merkitys vain kasvaa kun syntyhistorioita pengotaan. Usein tuntuukin suorastaan epäreilulta, että Jones ei saanut kovinkaan moneen raitaan nimeään ja Led Zeppelin on myöhempinä aikoina henkilöitynyt tarpeettoman paljon Pageen ja vokalisti Robert Plantiin. Jonesin osa oli olla se hiljainen yhtiömies, joka oli alusta loppuun saakka vain ’töissä Pagelle’, noin karrikoidusti ilmaistuna.

Luonnollisesti legendaarinen rumpali John ”Bonzo” Bonham saa osakseen myös ylistystä, mutta eläimen lailla kannujaan takonut veturi näyttäytyy enemmänkin luotettavana ja raskaasti bilettävänä työhevosena, kuin minään varsinaisena säveltäjänerona. Bonhamin fillit ja temput käydään tarkkaan läpi, mutta häntäkin läksytetään etenkin uran loppupuolen hetkittäisistä lepsuiluista. Toki arkistojen aarteita koonneessa Codassa kuullaan Bonzo’s Montreaux, mutta rumpusooloista taitavat saada eniten irti vain toiset rumpalit.



Led Zeppelin tuli, voitti ja katosi Bonzon kuoleman myötä vuonna 1980. Tämä upeasti koottu ja runsaalla kuvamateriaalilla ryyditetty kirja tuo kuitenkin bändin studiotekemiset jokaisen ihailtavaksi ja ihmeteltäväksi. Ainoa ongelma on se, että kirjaa tekee mieli lukea ajalla, biisejä samalla kuunnellen ja kuulemaansa punniten, mutta rakenteensa ansiosta diskografiaa voi käydä läpi vaikka raidan kerrallaan, koska Popoff keskittyy jokaisessa biisissä aina itse pihviin ja jättää turhat jauhannat väliin. Todellinen tietokirja jota voi pitää malliesimerkkinä, kun lähdetään puhumaan oikeasti merkittävistä musiikkikirjoista joissa keskitytään itse musiikkiin.

Mika Roth