Yngwie Malmsteen: Blue Lightning

Kitaravirtuoosi, diiva, kiistaton maestro, sietämätön luonnonlahjakkuus. Yngwie Malmsteen jos kuka jakaa mielipiteitä, ja saman tekee myös hänen uusin albuminsa. Tällä erää Ruotsin lahja kitaramaailmalle on päättänyt versioida tunnettuja rockbiisejä, joiden sekaan on livautettu vain neljä omaa, uutta sävellystä. Eli ei aivan tuoretta materiaalia, mutta kuinka Malmsteen löytää kulmia tuhanteen kertaan työstettyihin siivuihin?

Okei. Idean on täytynyt kuulostaa jo albumin suunnittelun alustavissa palavereissa vähintäänkin kaksijakoiselta. Kuinka kukaan voisi vastustaa ajatusta, että Malmsteen pääsee tiluttelemaan Keith Richardsin ja Billy Gibbonsin jalanjäljissä? Ensimmäiseksi ongelmaksi voi tietysti laskea sen, että kumpikaan näistä keppimiehistä ei ole tyyliltään lähelläkään metallitiluttelijan maisemia. Toisekseen vanhojen rock-hittien kierrätys ei varsinaisesti uudista miehen imagoa aikana, jolloin hänen levynsä myyvät lähinnä Japanissa entispäivien tapaan.

Malmsteen tekee tunnetusti mitä haluaa, eivätkä toisten mielipiteet – kompromisseista puhumattakaan – sovi herran pirtaan. Pari otsaa onkin taatusti hikeentynyt, kun kiekon alustava biisilista on lähtenyt muotoutumaan. Kitaroinnin lisäksi Malmsteen vastaa nyt myös laulusta, mikä sujuukin – olosuhteet huomioon ottaen – yllättävän hyvin. Onneksi seassa ovat ne neljä omaa siivua, jotka kiistatta yhdistävät paikoin hajanaistakin materiaalia.

Deep Purplen ikävän aliarvostetulta ja välityöksikin haukutulta Fireball-albumilta on napattu mukaan Demon’s Eye -siivu. Kikkailulla ladattu 1911 Strut ottaa bluesrockista kelpo otteen, ja tekninen paistattelu istuu paikalleen, kun siirrytään ZZ Topin Blue Jean Bluesin pariin. Alle viisiminuuttinen fiilistely on turvotettu lähes seitsemänminuuttiseksi möyrinnäksi, mutta Malmsteenin kuvioillehan pitää saada tilaa.

The Beatlesin While My Guitar Gently Weeps on albumin tiukin koetinkivi, eikä maestromme tietenkään pysty pitämän itseään kurissa. Niinpä alkujaan Eric Claptonin studiossa ikuistama piirtely kasvaa pari askelta (tai oikeastaan kokonaisen minuutin verran) liian pitkäksi veistelyksi. Sen sijaan perään kiskaistu oma kappale, Sun’s Up Top’s Down, istuu juurevan bluesrockinsa ansiosta maisemaan kuin stetson päähän. Jatkoa seuraa kun Peace, Please maalailee taivaanrantoja vielä mutkikkaammin ja elävämmin.

Ja sitten on sitä klishe-osastoa. Jimi Hendrixin Foxey Lady ja Purple Haze eivät mielestäni ainakaan jalostu käsittelyssä ja The Rolling Stonesin Paint it Black kolisee etenkin ’loppulisukkeillaan’ pöpelikön puolelle, tai ainakaan omasta mielestäni biisissä ei ollut alkujaan kyse ihan tästä. Entäpä sitten Deep Purplen klassinen Smoke on the Water -renkutus? Varmasti ihan hauska soitettava ja keikoilla tämä klassikko tulee pistämään fanit tietysti pähkinöiksi, joten kai tämäkin täytyy vain sietää. Sininen salama on nytkin nopea, jos ne Blackmoren nyanssit hiukan hukkuvatkin kaasutellessa.

Blue Lightning on saatavilla karvalakkimallina, sekä parilla bonusraidalla sekä kaikella muulla kivalla ryyditettynä boksimallina. Boksissa ja tuplavinyyliversiossa kuullaan myös lisää Hendrixiä ja The Rolling Stonesia, Little Miss Lover ja Jumping Jack Flash -siivujen muodossa.

Mika Roth