Jani Matti Juhani - yhdessä pisteessä alku ja loppu

Tamperelainen Jani Matti Juhani on kulkenut pitkän matkan suomalaisen poprockin kentillä. Uran alkuajat kuluivat Jann Wilde -nimellä, minkä jälkeen vuorossa olivat The Saturnettes ja Volter -yhtyeet. Kuluvan vuosikymmenen puolivälissä turhat kimalteet rokistaan varistaneen artistin nimi vaihtui Jani Matti Juhaniksi ja esiintymiskieli samalla suomeksi. Taannoin ilmestynyt PISTE vavahdutti teosmaisuudellaan ja taiderockin juonteillaan, viiden tähden albumin tavallaan kiteyttäessä kaiken tähän mennessä tapahtuneen ja uuden ajan sarastuksen samoihin kehyksiin.

PISTE on mielestäni ehdottomasti kokeellisin tähän mennessä tekemäsi albumi. Onko tämä nyt loppupiste menneelle ja alkupiste tulevalle?

- Ehdottomasti. Nimensä mukaisesti PISTE tuntuu erään aikakauden lopulta ja päätepisteeltä. Levyä tehdessä kävin läpi myös koko back-kataloogini ja se julkaistiin digitaalisesti bonuksin varustettuna. Eräänlaista paketoimista ja siivousta.

Paljon on siis muuttunut, jälleen kerran, joten mitä Jani Matti Juhanin maailmaan kuuluu tätä nykyä, noin musiikillisella puolella siis?

- Elvistä. Olen kuunnellut viime aikoina läpi koko kuninkaan tuotannon.

Siinä onkin kuunneltavaa, sillä kuninkaan tuotanto muuntui melkoisesti legendaarisen heinäkuun 5. päivän sessioista vuonna 1954, kun niitä vertaa vaikkapa vuoden 1977 Moody Blue -albumiin. Elviksen matka oli outo, maaginen ja tietysti hieman surullinenkin.

Julkaisit syksyllä 2017 Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -albumin, jolla lähdit mielestäni omalle matkallesi, joka kiteytyy nyt tuoreella PISTE-albumilla. Kuinka itse koet näiden kahden kiekon väliset suhteet?

- Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -levy oli kaikkine vierailijoineen kuin hehkuva aurinko. Hyvin lämmin ja hyväntuulinen projekti, vaikka toki kappaleissa oli myös paljon haikeutta. Ensimmäistä kertaa mukana oli ulkopuolinen taiteellinen tuottaja, kun toimittajana tunnettu Tero Alanko tuli mukaan jeesaamaan.

Onko PISTE siis eräänlainen kuu, joka on mystisempi, kummallisempi ja monimutkaisempi kuin aurinko? Ken tietää, mutta kaksikon yhteistyö on jatkunut ja kehittynyt, Jani Matti Juhanin saadessa kuuleman mukaan uusia ideoita tuottajan palautteen ansiosta. Näillä kahdella pitkäsoitolla onkin tapahtunut kehitystä, jonka lopputulemaa ei kai kukaan voi vielä tietää.

PISTE on muodoltaan erittäin mielenkiintoinen. A-puolen suoremmat poprokit vaihtuvat toisella puoliskolla synkkiinkin synaraitoihin ja instrumentaalimaalailuihin. Rakenteen puolesta selkein esikuva on ilman muuta Bowien Low ja ”Heroes”, kuten Jani Matti Juhani itsekin toteaa, mutta miksipä jo aiemmin toimivaksi havaittua kaavaa ei voisi käyttää uudestaan. Niinhän Bowiekin teki halki koko uransa.

PISTEen toisena raitana kuullaan sinkkubiisi Helena, joka on muuten kerrassaan upea poprock-helmi. Biisi huokuu kaipuuta pois ja toteaa lasten rakastuneen taas swastikaan. Tietysti kyseessä on osa suurempaa tarinaa, mutta ovatko kaupungit ja nykymeno noin yleisesti ottaen ryhtyneet risomaan sinua? Nythän on näitä itsevaltiaita ja sellaisiksi halajavia taas hiukan siellä ja täällä, eikä maailma muutenkaan tunnu makaavan kovinkaan mukavasti radallaan.

- Popkappaleisiin on mukava ujuttaa mukaan sanottavaa, joka herättää ajatuksia. Joskus enemmän piilotettuna yksittäisiin lauseisiin, mutta joskus ihan suoraan päin naamaa. Mustat Käärmeet sai muutama vuosi sitten suurimman ”hittinsä” treeniksellä improvisoidulla biisillä Paholainen panee Sipilää perseeseen. Olen saanut kyllä negatiivista palautetta, että musiikkini on välillä liiankin poliittista. Pidän sitä ihan positiivisena palautteena.

Nyt on kyllä pakko kompata ja äänekkäästi sinua tuossa kulmassa. Jos kapinasta syntyneessä musiikinmuodossa ei voi ottaa kantaa, niin missä sitten voi?

Olet kehittynyt mielestäni huimasti suomenkielisenä tekstittäjänä sitten ensimmäisen suomenkielisen albumisi. Jani Matti Juhani ja Mustat Käärmeet -kiekolla on ikää mittarissa neljä vuotta, ja neljään vuoteen on tainnut mahtua paljon kirjoitettavaa?

- Kiitos. Kahta ensimmäistä Mustat Käärmeet -levyä tehdessä kirjoitin hyvin nopeasti ja paljon. Lopputulokset olivat rönsyileviä ja paikoin aika hupsuja tai suorastaan sutaistuja. Nyt olen pyöritellyt tekstejä huomattavasti enemmän.

Kirjoitustyyli on muuttunut vuosien saatossa aika paljonkin, mutta mitään sen kummempaa kaavaa prosessiin ei ole päässyt ajan myötä muodostumaan. Kappaleet syntyvät yhä kukin tahtiinsa ja tavallaan, ja roskakoriin materiaalia päätyy kuuleman mukaan enemmän kuin jatkojalostukseen.

Entä mikä oli alkuperäinen kulma ja lähtöidea, kun ryhdyit luomaan PISTE-albumia? Oliko heti alusta saakka selvää, että nyt syntyy eräänlainen teemakokonaisuus?

- Lopullinen kokonaisuus hahmottui vasta viime metreillä. Ensimmäiset versiot albumista hylättiin. Ensimmäinen ajatus oli tehdä suoraa jatkoa Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -albumille: Retroisan synkeä poppilevy Merenpohjaan juuttuneista kaloista. Toinen ajatus oli tehdä Leonard Cohen -tyylinen akustinen levy. Siitä visiosta jäi lopulta käteen Sinä yönä -kappale. Kolmas ajatus oli tehdä instrumentaalia kirjastomusiikkia maustettuna krautrockilla.

- Kuuntelin paljon esimerkiksi Air-yhtyeen Moon Safaria ja kävin läpi saksalaista musiikkihistoriaa Deutsche Elektronische Musik -kokoelmien avulla. Lopulta kaikista visioista ideat yhdistyivät. Hyviäkin kappaleita putosi, mutta niinhän niitä aina.

Levyn kappaleet syntyivät siis hyvin spontaanisti ja nopeasti, mutta kappalejärjestys aiheutti pitkään päänvaivaa. Lopullinen muoto ja biisijärjestys lyötiinkin lukkoon vasta masteroinnin kynnyksellä, eli silloin kun päätös oli jo pakko tehdä.

Albumilla on neljä instrumentaalia, joiden kohdalla tehtiin tietoinen päätös pidättäytyä teksteistä. Tämä on myös mielestäni mitä viisain liike, sillä näin albumin tarina on tulkinnanvaraisempi ja samalla monisyisempi, kun kuulijan mielikuvitukselle jätetään rutkasti tilaa.

Ruoditaan näitä instrumentaaleja vielä hieman tarkemmin. Pidän todella paljon Kalmarin ja Päivä jolloin uutiset eivät saapuneet -raitojen öisestä Twin Peaks -soundista, jossa on myös hyvä ripaus Brian Enoa. Tegel puolestaan soi korvissani kuin 70-luvun ei-niin-vakava Kraftwerk. Onko synilla luotu taiderock tullut siis pysyvämmin osaksi musiikkiasi ja mihin suuntaan haluaisit kehittää soundikokeilujasi?



- Hyvin todennäköisesti. Saatan yhä kirjoittaa popkappaleita, mutta paluuta menneeseen ei enää ole. Ihailen suuresti myös Scott Walkeria. Hän tekee kiinnostavaa musiikkia. Haluaisin vielä tehdä albumin, joka järisyttää koko suomalaista musiikkikenttää.

Päädyit tekemään kaiken levyllä itse. Täydellistä itsenäisyyttä vai itsepäisyyttä?

- Yksinäisyys oli tietoinen ratkaisu. Vierailijat olisivat tuoneet toki ulottuvuuksia, mutta yksiulotteisuus puki sanomaa. Soitin levyn varsin rennosti ja nopeasti, koska luulin tekeväni demoa bändiä varten. Avauskappaleen bassolinjaa soitin tasan kerran vähän malliksi muutaman kiepin. Sitten luuppasin sen ja pistin demon nippuun. Se jäikin lopulliseksi. Suurin osa on ekoja ottoja.

Uskon että noin oli lopulta paljon parempi. Mutta mitä on seuraavaksi luvassa? Onko horisontissa jo seuraavia julkaisuja?

- Muutamia hämäriä ideoita, mutta ei mitään konkreettista. Olen jonkin verran työstänyt Postikortteja menneisyydestä -nimistä kokoelmaa ja kuvakirjaa. Novellikokoelma on ollut työn alla jo vuosia.

Tullaanko Piste kuulemaan myös keikoilla, ja esitätkö sen mahdollisesti kokonaisuutena?

- Se jää nähtäväksi. Sooloprojektin muuttaminen keikkamuotoon ei käy ihan helposti. Olen myös aika arka esiintymisten suhteen. Keikkajännitys on välillä sietämätöntä. Mitä enemmän olet vaan oma itsesi, niin sitä vaikeampi olla lavalla. Jann Wildenä sitä saattoi vetästä vain roolin päälle ja olla ihan joku muu.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Onko kellään mitään kysyttävää?

Ei kai, joten eiköhän pistetä piste haastattelulle.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Jani Matti Juhani