13.03.2019
Tampere Film Festivalin monenkirjavassa tarjonnassa on oma sijansa musiikkielokuville – oli kyse sitten live-säestetystä elokuvasta, konserttifimistä, dokumentista tai jostain aivan muusta. Tämänvuotinen festivaali toi näytille erityisen kiintoisan, ja uunituoreen dokumenttielokuvan Combat Rock Industry –levy-yhtiön taipaleesta. Tee-Se-Itse –Elämä voitti Kotimainen kilpailu –sarjan yleisöpalkinnon.
Vuodesta 2000 alkaen toimineen CRI:n vaikutus suomalaisen punkin kehitykseen, näkyvyyteen ja koko olemukseen oli huomattava. Olennaisten orkestereiden lista on pitkä, ja skaala sangen laaja-alainen siitä huolimatta, että julkaisutoiminta keskittyi nimenomaan punk-musiikkiin. Pienimuotoisesta distrotouhuilusta sikisi ajan myötä kivijalkaliikkeen lisäksi eräänlainen laadun tae: Combat Rockin logo julkaisun kannessa oli tärkeä meriitti.
Kuuden vuoden ajan hartiavoimin työstetty dokumentti käy johdonmukaisesti läpi CRI:n historian, keskittyen erityisesti yhtiön perustaneiden Janne Tammisen ja Jani Koskisen vaiheisiin. Siinä heittäydytään sisään olosuhteisiin ja ideologioihin, joiden johdattamina yhtiön linja alkoi hahmottua, julkaisujen saavuttaessa alati laajempaa kuulijakuntaa myös Suomen rajojen ulkopuolella. Hahmogalleria on laaja, mutta dokumentin fokus on viisaasti pidetty bändejä myöten CRI:n ytimessä.
Vaikka itse musiikki soikin enimmäkseen taustalla, sen ajamana elokuvan keskeisin sisältö tapahtuu. Epätodennäköisen levy-yhtiön tarina osoittautuu tavallista värikkäämmäksi ilojen, surujen, yllätysten ja vastoinkäymisten täyteiseksi seikkailuksi, joka etenee kulkematta tavanomaisen ryysyistä rikkauksiin/ankeudesta katharsikseen –splittiseiskan läpi. Tanskanen ja Asikainen ovat tavoittaneet Tee-Se-Itse –Elämässä CRI:n maanläheisen, mutta tinkimättömän ja kiihkeän luonteen. Mikä tärkeintä, dokumentti sattuu osumaan tarinansa käänteiden kannalta tärkeisiin nivelvaiheisiin, ja seuraa sen päätöshetkiä kosketusetäisyydeltä.
Tapahtumien taustalla avautuva laajempi kaari asettelee Combat Rockin omalle loogiselle paikalleen sekä suomalaisen punk-kapinan, että myös alakulttuuritoiminnan kehitysjanalle. Elokuvan kuluessa hahmottuu kiehtova kuva siitä, miten suomalainen punk kehittyi 70-80-lukujen kavahdetusta yhteiskunnallisesta ilmiöstä monipuoliseksi, ideologisesti latautuneeksi 00-luvun alakulttuurien sulatusuuniksi, ja kuinka perinteinen kuva likaisesta ja raivokkaasta hardcorepunkkarista siistiytyi ajan myötä tyyliksi, jonka perustana toimivista itse tekemisen ja yhteisöllisyyden periaatteista ei silti tingitty – ja kuinka sinne ulkomaille todella lopulta päästiin!
Tanskasen ja Asikaisen luomuksesta välittyy vilpitön rakkaus aihettaan kohtaan, mutta kritiikittömän ylistämisen maku ei sen kuluessa kielelle etsiydy. Esille nostetaan myös alakulttuureille ominainen taipumus paradoksaaliseen pienten ja yhtenäisten piirien elitismiin ja sisäänpäin kääntyneisyyteen. Ajatuksia herättää myös se, miten tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus tosiasiassa toteutuvat niitä toitottavien omissa toimissa – miksi reaktio on voimakas, kun punk-klubin lavalle nousee nainen synatiskin kanssa?
Myös tarinan ikävämmät käänteet tuodaan esiin selkeän krumeluurittomasti, rakentelematta ylimääräistä draamaa. Kulttuurissa kuin kulttuurissa muutos on tosiasiassa hidasta, kun totutut rutiinit luutuvat aloilleen ja pitkäjänteisten, viisaiden ratkaisujen sekä valintojen tekemisestä tulee sitä haasteellisempaa, mitä edemmäs elämässä kulkee. Arvomaailmaansa joutuu kyseenalaistamaan, kun taloudelliset riskit ja ylimääräinen paine punnitaan aikuisuuden tuomien uudenlaisten vastuukysymysten ehdoilla.
Paperikirjein ja puhelinkopein järjestetyt kiertueet vaihtuvatkin vaivihkaa sähköpostiin ja sosiaalisiin medioihin – vinyylin ylivoima alakulttuurimusiikin formaattina muuttuu esteettiseksi valinnaksi suoratoistosovellusten velvoittamana. Simppeli, väkevä ja selkeästi kasvanut skene näyttäytyykin yhtäkkiä vain pienenä osana sirpaloitunutta 10-luvun ajankuvaa – yhtenäisenä ihmismöykkynä, jonka jokainen yksilö ajan kuluessa kehittyi omaan suuntaansa.
Tee-Se-Itse –Elämä on kuvaus halusta muuttaa maailmaa, ja lopulta sen hyväksymisestä, että maailma muuttuu omia aikojaan. Se näyttää, ettei oman tekemisen tärkeältä tuntuminen ole silti maailman menolle alisteista. Se, mikä on vasta tulossa, ei voi riistää tärkeiden hetkien, valintojen ja saavutusten arvoa, kunhan niistä ymmärtää itse iloita niin nyt kuin myöhemminkin – ja jos ymmärtää, se ilo leviää kyllä ympärille, luoden arvaamattomia ketjureaktioita: luonnollista edistystä.
Combat Rockin toiminnassa oli ainutlaatuista pilkettä ja vimmaa, eivätkä sen vaikutukset ole haihtuneet – ainakaan sen perusteella, miten voimakas elokuvan herättämä tunnekuohu oli. Kiintoisaa onkin nähdä ajan kuluessa, millainen yhtiön todellinen perintö mahtaakaan olla – paradoksaalisesti kynnys omien mieltymysten mukaiselle pienen mittakaavan levy-yhtiötoiminnalle on viimeisen vuosikymmenen aikana paradoksaalisesti madaltunut, eikä liene epäilystäkään etteikö CRI:llä olisi ollut asiaan vaikutusta. Meneillään olevan, hektisen, heikosti keskittyvän ajanjakson poimuissa saattavat muhia suomalaisen punkin ja alakulttuurikuhinan seuraavat uudistajat, yllättäjät ja suunnannäyttäjät.
(Tätä artikkelia tehdessä soivat seuraavat levyt:
Abduktio – Perustuu tositapahtumiin
Abduktio – Yövuoro
Deathbed – Birds of a Coming Storm
Endstand – Spark
I Walk The Line – Black Wave Rising
Lighthouse Project – Siedä
Manifesto Jukebox – Desire
Manifesto Jukebox – Strain
Tryer – Samaa tarinaa
Unkind – Hangen syliin
Wasted – Here Comes the Darkness)
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Endstand, Manifesto Jukebox, Lighthouse Project 2010), Aleksi Leskinen (Abduktio 2012)
