Green River – grungea vihreän joen äärellä
05.02.2019
Green River on yksi niistä lukemattomista rajoja rikkoneista yhtyeistä, joita suuri yleisö ei koskaan löytänyt. Ryhmä oli luomassa grungen ensiaaltoa vuosina 1984-1988, mutta mitään sen suurempaa suosiota se ei ehtinyt olemassaolonsa aikana saavuttamaan. Sub Pop on kerännyt runsaasti materiaalia uudelleenjulkaisujen kaksiin kansiin, mutta kuinka yli kolmen vuosikymmenen ikäinen grunge toimii 10-luvun lopulla?
Green River ei ehtinyt julkaista aikoinaan kuin yhden pitkäsoiton, kesällä 1988 ilmestyneen Rehab Dollin. Bändi oli tuolloin kuitenkin jo lakannut oikeastaan olemasta, kun myöhemmin Pearl Jamia perustamaan lähteneet basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard halusivat viedä bändiä isommalle levy-yhtiölle ja uuteen suuntaan. Kaupallisuuden kanssa tehtävät kompromissit eivät kuitenkaan käyneet vokalisti/kitaristi Mark Armille, joka yhdessä jo aiemmin Green Riveristä eronneen kitaristi Steve Turnerin kanssa oli jo albumin ilmestymisen aikaan perustanut Mudhoneyn.
Jotain näkemysten erovahvuuksista kertonee se, että kaikki edellä mainitut herrat ovat edelleen Pearl Jamin ja Mudhoneyn jäseniä – toisen bändin luodessa kaupallisempaa grungea ja toisen keskittyessä Digital Garbagen kaltaisten, julistavien ja yhteiskunnan ongelmia tiedostavien albumien julkaisuun. En lähde tässä ottamaan sen enempää poliittisia tai musiikillisia kantoja mihinkään suuntaan, mutta kuinka näiden kahden eri suunnan yhteenliittymä toimi Green Riverin hahmossa?
Mark Arm on vokalistina ja lyyrikkona armoton, tuota faktaa ei aika ole muuttanut mihinkään. Se ilmenee myös uudelleenjulkaisujen saatesanoissa, joissa miehen peräänantamattomuus ja idealistisuus nousevat väistämättä parrasvaloihin. Samoin esiin tuodaan Green Riverin, ja yleisesti ottaen grungen, alkujaan monia eri tyylejä yhteen sulattanut alkuidea.
”Seattle Soundin” bändit eivät useinkaan koostuneet jostain yhtä tiettyä musiikinlajia fanittavista kaveriporukoista, vaan niiden jäsenet saattoivat kukin edustaa aivan eri alaryhmiä ja tämän rikkaan jalustan ansiosta nopeasti eläneiden bändien soundi saattoi muokkaantua ja kehittyä vapaasti. Tuo vapaus ja avaruus lähti tietysti nopeasti kapenemaan, kun raha ja suuret levydiilit tulivat mukaan kuvaan, ja grunge-fanit ryhtyivät kuin luonnostaan luomaan genrelle omia ”sääntöjään”. Mutta niinhän kaikille vapautta julistaville suuntauksille on käynyt aina alkuperäisestä rockista ja punkista lähtien.
Green River näyttäytyy tässä kaikessa yhtenä ensimmäisistä kunnolla kehittyneistä yrityksistä, bändinä joka hajosi omaan mahdottomuuteensa mutta pystyi lyhyessä ajassa rakentamaan pohjaa seuraaville yrittäjille. Ja onhan ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Rehab Doll yhä melkoinen annos ahdistusta, rosoa ja metalli/hc/punk/rock -kiemurtelua. Albumin uudelleenjulkaisulla kuullaan ensin alkuperäiset miksaukset, joilla tuottaja Bruce Calderin näkemykset pääsevät esille.
”Virallisten versioiden” jälkeen pitkäsoiton seitsemästä kipaleesta kuullaan vielä ensimmäisen tuottajan, kesken äänitysten sivuun siirretyn Jack Endinon, alkuperäiset kasiraita-demonauhoitukset, joilla Mark Armin peräänkuuluttama rosoisuus on kieltämättä väkevämmin esillä. Lisäksi Endinon kanssa nauhoitettu David Bowie -laina Queen Bitch on mahtunut mukaan, mikä on laskettavissa myös todelliseksi kulttuuriteoksi, sillä alkujaan kasetille bonus-siivuksi jätetty veto tekee kunniaa rokin kameleontin glam-helmelle.
Näiden peruspalasten lisäksi mainiolla Sub Pop 200 -kokoelmalla kuultu Hangin’ Tree sekä Deep Six -kokoelmalle päätynyt 10000 Things ovat päässeet mukaan. Etenkään jälkimmäisen siivun jättämistä pois alkuperäiseltä albumilta on yhä vaikea ymmärtää, joten uudelleenjulkaisu palvelee tässäkin tapauksessa tarkoitustaan.
Toinen uudelleenjulkaisu, Dry as a Bone, oli alkujaan vain viiden kappaleen EP-levy, mutta kun seuraksi on haalittu ainoa sinkku ja erilaisille kokoelmille aikoinaan päätyneet herkut, on tälläkin kiekolla mittaa yli tunti. EP:n kappaleiden kanssa aikoinaan äänitetty One More Stitch ei aikoinaan mahtunut mukaan, eikä biisi nytkään tuo juuri lisäarvoa. Sinkku Together We'll Never / Ain't Nothing to Do sen sijaan edustaa Green Riverin kehittynyttä soundia, jossa grungen vaara ja voima ovat pahaenteisempinä esillä.
Dry as a Bone sisältää täkynä kolme aiemmin julkaisematonta siivua: Bleeding Sheep, Thrown Up ja This Little Boy. Näistä lyhin ja aggressiivisin Thrown Up on mielestäni edelleen se toimivin, tosin itämaisilla mausteilla leikkivä This Little Boy korostaa loistavasti bändin monitahoisuutta, jos itse sävellys painuukin nopeasti unholaan. Pientä kritiikkiä on annettava siitä, että Hangin’ Tree ja 10000 Things -biiseistä on otettu mukaan erilaiset versiot kuin mitä Rehab Dollilla kuullaan. Miksi pyörittää samojen siivujen versioita, kun koko Come On Down -EP ohitetaan? Tietenkin tuo esikois-EP on julkaistu toisen firman alla, mutta varmasti sopu olisi ollut saavutettavissa joillain ehdoilla ja Green Riverin demoiltakin olisi saatu ongittua vielä enemmän arkistojen herkkuja.
Alussa esitettyyn kysymykseen palatakseni, Green River on sietänyt ajan hammasrattaistoja esimerkillisesti. Etenkin ronskimmin roiskituilla raidoilla on mahdoton edes arvioida alkuperäistä äänitysajankohtaa – niin paljon bändin soundi ja asenne eroavat suurimmasta osasta muusta 80-luvun materiaalista. Mitä on grunge? Green Riverin tapauksessa se oli uniikki sekoitus garagea, punkkia, metallia ja kokeellista rockia, ja tietysti ihailtavan vähillä rajoituksilla.
Mika Roth
