Juhlakalu Wigwam popin syvyyksissä 1975-77
02.02.2019
Vuodenvaihteessa 1968–1969 perustetun Wigwamin 50-vuotista taivalta juhlistettiin syksyllä 2018 Svart Recordsin remasteroiduilla ja kaikin puolin ansiokkailla juhlajulkaisuilla. Kun bändi ehti tammikuussa virallisestikin 50 vuoden ikään, Desibeli.net otti käsittelyyn niin sanotun "deep pop" -kauden kolme albumia.
Wigwamin progressiivisen rockin viisivuotiskausi huipentui vuoden 1974 Being-albumiin. Wigwamin soihtua parhaiten nykyhetkessä kantavan Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatta on kuvannut albumia osuvalla tavalla loisteliaaksi epäonnistumiseksi. Being on kotimaisen rockin klassikko, jonka myötä brittiläisen NME-lehden toimittaja äityi kehumaan Wigwamin olevan paras yhtye Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen ulkopuolella. Kenties natiiville kriitikolle Jukka Gustavsonin syvälliset tekstit eivät olleet yhtä ohutta yläpilveä kuin allekirjoittaneelle ja (ilmeisesti) Liimatalle. Being oli ulospuhallus, jonka myrskyissä Wigwamin progeosasto, kosketinsoittaja Gustavson ja basisti Pekka Pohjola, jättivät yhtyeen. Alkoi uusi aika.
Gustavsonin lähdön ja Pekka "Rekku" Rechardtin liittymisen myötä Wigwam muuttui urkuprogeyhtyeestä kitararockbändiksi. Samalla koettiin koko maailmankin mittakaavalla ainutlaatuinen tai ainakin erittäin poikkeuksellinen tilanne, kun kokonaan uusi jäsen sävelsi leijonanosan jo menestyneen bändin klassikkoalbumista.
Tukholmassa vuonna 1975 äänitetty Nuclear Nightclub on ja pysyy suomalaisen rockin kivijalkana. Kaupallisesti ja taiteellisesti menestynyt levy toi valokeilaan uuden Wigwamin ilmeisimmät vaikuttajat: The Band ja The Beatles soivat kaikkialla "ydinvoimayökerhon" ääniraidalla.
Keltanokkatuottaja Pave Maijanen toi bändiin ennenkuulumattomat lauluharmoniat. Esa Kotilaisen modernit syntetisaattorit ja klavinetit soivat varsin eri laidalla pop-musiikkia kuin Gustavsonin "taivasurut". Sävellykset olivat aiempaa yksinkertaisempia, menettämättä kuitenkaan persoonallisuuttaan.
Nuclear Nightclub on ainut Wigwam-levy, joka on täydellinen juuri sellaisenaan. Tosin bonuslevyn Tukholma-liven No New Games to Play -sovitus saa pohtimaan millainen tuosta pianisti-laulaja Jim Pembroken soolouran helmestä olisi kuoriutunut kunnon studiokypsyttelyllä. Mutta minkä laulun tilalle sitä olisi ottanutkaan? Yhtä kaikki, Nuclear Nightclub on ajaton mestariteos.
Seuraavana vuonna ilmestynyt, jonkinlainen Nuclear Nightclubin sisarlevy Lucky Golden Stripes And Starpose on sekin kelpo esitys yli 40 vuoden jälkeenkin. Nuclear Nightclubin kanssa oli mahdoton kilpailla eikä kaupallisuuden vieraaksi kokenut yhtye sitä yrittänytkään. Englannin maaseudulla Virgin-levy-yhtiön luomien menestyspaineiden alla levytetyn albumin äänitykset kestivät neljä viikkoa eli lähes kaksi viikkoa pidempään kuin edeltäjänsä.
Tällä albumilla 1960-luvun melodisten pop-laulujen yhdistäminen 1970-luvun progeiluun saavutti jonkinlaisen lakipisteensä. Rechardtin säveltämät Eddie And The Boys sekä nimiraita kuuluvat kiistatta bändin koko uran parhaimmistoon ja albumin yleisilme on miellyttävän yhtenäinen, jopa levollinen. Sen kääntöpuolena on kuitenkin tällaiseen musiikkiin hiukan liian ilmeetön tuotanto, jossa yhtyeen ainutlaatuisen sävykäs soitto ei pääse täysin oikeuksiinsa. Bändi miksasi uudelleen peräti viisi kappaletta, joiden alkuperäiset brittimiksaukset löytyvät bonuslevyltä. Wigut olivat oikeassa: ainoastaan Never Turn You In saattaa haastaa bändin miksaamat versiot.
Dark Album (1977) osoittautui Wigwamin joutsenlauluksi. Ulkopuolisia häiriötekijöitä alkoi olla yksinkertaisesti liikaa. Brittiläisen Virgin-levy-yhtiön kaistapäät paskoivat punk-peloissaan housuihinsa ja hylkäsivät jo valmiin albumin: "Masentuneelta" kuulostanut levy ei saanut setelinkuvia silmissään rakastavia, musiikin suhteen täyspäiväidiootteja vakuuttumaan levyn kaupallisesta potentiaalista.
Samoja tunareita on kuitenkin myös kiittäminen: Lopullinen Dark Album on selkeästi parempi levy kuin tuo hylätty versio, joka löytyy tämän julkaisun bonuslevynä, vuonna 1985 julkaistun vahinkopainoksen muodossa. Hätäisesti levyn ensiversiolle napattu Grass for Blades -eepos ei löytäisi enää paikkaansa julkaistulta albumilta, mutta mahtava Monty Python -hulluttelu Daemon Duncetan's Request istuisi ainakin minun korvieni mukaan levylle Vegetable Rumblen tilalle mainiona vahvistuksena.
Virgin ei koskaan julkaissut myöskään lopullista Dark Albumia: Wigwam sai potkut.
Myös Suomessa oli hankalaa. Punk, lama ja levy-yhtiö Love Recordsin talousongelmat vaikuttivat siihen, että Wigwam joutui lopettamaan toimintansa. Joidenkin tietojen mukaan päätös syntyi jo yli puoli vuotta ennen kuin Dark Album lopulta julkaistiin. Rechardt kertoo 50-vuotispainoksen ansiokkaissa kansiteksteissä, että Wigwamin identiteetti oli hukassa. Varastot oli tyhjennetty eikä yhtye tiennyt millä niitä pitäisi täyttää. Albumi per vuosi oli liian kova tahti kokeellisten ideoiden kypsyttelyä rakastaneelle bändille.
Samalla Rechardt muistuttaa, että kaaoksen keskellä syntyi lopulta hyvä levy. Ja hän on aivan oikeassa.
Amatööripohjalta keikkailua jatkaneen Wigwamin taru oli lopullisesti ohi, kun bändin perustajajäsen ja yksi maailman kaikkien aikojen parhaista ja tyylitajuisimmista rumpaleista sammutti liekkinsä itsenäisyyspäivänä 1980. Ronnie Österberg oli kuollessaan 32-vuotias.
Teksti: Heikki Väliniemi
