26.01.2019
One Little Indian
Tämä ei ole mikään tavallinen levy jo lähtien aivan siitä, etten edes tiedä, miten levyn nimi tulisi kirjoittaa otsikkoon. Vai onko tämä musiikkilevy ollenkaan? Itse miellän tämän enemmän kirjallisuuden lajiin kuuluvaksi.
Käsillä on siis freejazz-improvisaatiota, jonka päälle Eve Libertine (syntymänimeltään Bronwyn Lloyd Jones) lausuu, ääntelee ja laulahtelee englanniksi – välillä ranskaksi ja espanjaksi – Jack Kerouacin (1922-1969) Sea-proosarunon. Levy on luultavasti taltioitu yhdellä otolla kaikkine karvoineen ja nahkoineen ja improvisaatio on todella improvisaatiota eikä siinä kuulosta olevan ennalta sovittuja kuvioita saati sävellajia. Välillä bändi vetää muutaman yhteisenkin soinnun ja iskun, mutta eivät nekään ainakaan länsimaisiin asteikkoihin osu. Soittajat ovat luultavasti hyviä, mutta riitasointuisuus on vain freejazzin henkeä. Aika hapokasta settiä oli siis luvassa.
Pieni katsaus Kerouacin taustoihin lienee paikallaan, että voisi ymmärtää tätä kummallista runomusiikkia paremmin. Kerouac oli beat-sukupolven edustajia mm. Allen Ginsbergin ja Charles Bukowskin kanssa. Tosin jälkimmäisen teksteissä beat-runoudelle tyypilliset ajatuksenvirtamaiset piirteet eivät olleet kovinkaan vahvasti läsnä.
Kerouac taas viljelee assosiaatioon perustuvaa ajatuksenkehittelyään taajaan tuotannossaan. Ajatus tekniikan takana oli kaunis. Siinä uskottiin, että lopettamalla sensuroimasta itseään ja korjaamasta tekstiään pystyi saamaan alitajuntaansa piilotetun sanoman manifestoitua paperille. Eli toisin sanoen beat-runoilijat kirjoittivat mitä mieleen juolahti eivätkä vaivanneet päätään oikeinkirjoituksella, pisteillä tai pilkuilla. Kirjailijan tehtävä oli vain valita parhaat rönsyilyt päältä. Tämän jälkeen edes kustannustoimittaja ei urbaanin legendan mukaan saanut kajota tekstiin.
Totuus ei luultavasti ollut aivan näin ruusuinen. Kerouac ei missään nimessä ollut ensimmäinen, joka käytti ajatuksenvirtatekniikkaa, vaan hän oli ottanut siihen mallia mm. James Joycelta (1882-1941), jonka nimen ja teoksen Odysseus Kerouac mainitseekin ”Sea”-runossa. Joyce taas oli ottanut oppia Laurence Sterneltä (1713-1768). Kerouac yritti elämänsä ajan kirjoittaa myös ”suurta amerikkalaista romaania”, joka hänen tapauksessaan tarkoitti vain mahdollisimman pitkää teosta. Siistittynä siitä tuli myöhemmin Matkalla-romaani. Ja kyllä, Matkalla on ihan toimitettu teos.
Tämän valtavan pitkän esittelyn jälkeen itse levystä taas on vaikeampi sanoa paljoakaan. Libertine eläytyy täysillä ja antaa kaikkensa spokenwordilleen. Voi vain ihastella Kerouacin assosiaatioita ja kuinka luontevasti ne liikkuvat aiheesta ja teemasta toiseen. Välillä meri elollistetaan ja puhutaan sen kokemuksista. Välillä sitä kuvataan mitä moninaisimmin vertauskuvin. Sanojen äänneasut ja monimerkityksellisyydet on otettu huomioon. Beatnikit ihailivat jazzin leikillisyyttä ja ottivat siitä innoitusta, joten tavallaan tuntuu, että runo on palannut takaisin juurilleen. Musiikkina se ei kuitenkaan ole kaksista, jollei satu nauttimaan freejazzista.
Kirjalliseen traditioon ei kuulu, että teoksille annettaisiin yleensä pisteitä tai tähtiä. Subjektiivista kokemusta hakevan assosioidun proosarunon tapauksessa en koe pisteytystä millään tasolla järkeväksi. Jos kuitenkin vaaditte, että jotain leimoja täytyy lätkiä, niin tämä on kahden tähden jazzia mutta neljän tähden runoutta, joka on enemmän tai vähemmän kuin osiensa summa riippuen kuulijasta.
Jussi Moilanen
