Sinkut - Tammikuu 2019
Chronoform: Veil
Inverse
Kolme minuuttia pintoja raastavaa ja päälle kaatuvaa modernia metallia, joka tekee läheistä ystävyyttä niin screamon kuin hardcoren kanssa. Siinä osapuilleen se mitä Chronoform antaa Veil-sinkulla kuulijoilleen. Ensimmäinen maistiainen tulevalta From the Void -pitkäsoitolta lupaa siis melkoista turpasaunaa, eivätkä edes sekaan leivotut koskettimet (kyllä, luit oikein) pehmitä nimeksikään tätä teräsbetonista möhkälettä.
Veilin ensimmäinen minuutti on rankin, minkä jälkeen nyanssit alkavat hitaasti kohoamaan esiin rääkyvän vokalistin takaa, puolentoista minuutin kohdilla meno äityy jopa jazzahtavaksi, mutta väliosan suoma suvanto on lyhyt. Tosin kyseinen lisä antaa biisillä kummasti lisävoimaa, etenkin kun raitaa kuuntelee kerran toisensa jälkeen. Uh-huh, olipahan melkoista lanausta, mutta samaan aikaan yllättävänkin monimuotoista.
Mika Roth
Crow´s Flight: Circle of Pain
Crow´s Flight oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla kymmenen vuotta sitten, kun ryhmän perinteistä ja hieman tummasävyistä heavy metalia sisältänyt
esikoiskiekko päätyi kuunteluuni. Monikansallisena syntynyt ryhmä on sittemmin muuntunut täysin kotimaiseksi yhtyeeksi, mutta musiikkityyli on pysynyt osapuilleen samana.
Bändin uudeksi vokalistiksi pari vuotta sitten kiinnitetty
Markku Kuikka on jykevän heavyäänen omaava herra, jonka repertuaari kestää vertailun genren jätteihinkin. Keskitempoinen Circle of Pain on lyriikoiltaan rankkaa kamaa, mutta itse biisi jyskyttää melodisella kaistalla vältellen turhat synkistelyt. Kitarat ja koskettimet luovatkin hard rockin väliin kevyen elokuvallisia fiiliksiä, mitä taustan kasvattelu vain korostaa. Iskevä kertosäkeistö tarttuu kerrasta, mutta tälle huipentumalle ei löydy oikein vastavoimaa biisin sisältä. Kitarasoolon ympärillä sovitus lähtee hetkeksi elämään, mutta kovinkaan ehyeksi irrottelu ei sittenkään kasva.
Mika Roth
Henna Emilia & Houreet: Hätäuloskäynti
Stupido Records
Allekirjoittaneelle aiemmin täysin tuntemattomaksi jäänyt
Henna Emilia & Houreet on puolentoista vuoden mittaisen sinkkuputken päätteeksi julkaisemassa debyyttialbumiaan helmikuussa. Yhtyeen sydän on helsinkiläinen
Henna Emilia Hietämäki, jonka kirjoittamat biisit ovat utuisen särörockin ja popahtavampien unelmien omanlaisiaan yhteentörmäyksiä.
Hätäuloskäynti on nuoren bändin mittakaavassa kestoltaan mittava ja suorastaan rauhallinen kudelma rosoista kitarapoprockia. Yli viisi ja puoli minuuttinen kesto asettaa simppelin biisin rakenteet testiin, mutta kipale kestää raskaampaakin toistoa ongelmitta. Mielenkiintoisissa kielikuvissa pohditaan missä sitä oikein ollaan ja missä on lähin hätäuloskäynti ja pelastustie, sillä hätähän tässä tuntuu päälle käyvän. Tarinassa on tietysti tasoja kuten musiikissakin, jossa säröisempi vallitus ja melodiset osuudet vaihtelevat vuoksen ja luoteen tavoin. Lupaavaa.
Mika Roth
Himanen: Erno poltti jatsissa päreet
Soikoon Levyt
Himanen jatkaa vahvojen sinkkujen ketjua uudella biisillä. Uudenvuodenaattona linjoille päässyt Erno poltti jatsissa päreet -siivu osallistui viime kesänä
Inspiraationa Juice -biisikilpailuun, jossa Himanen ylsi aina finaaliin saakka. Voittoa ei irronnut, mutta kuinka juicemainen ja toimiva ryhmän poprokkis sitten lopulta on?
Kolmessa ja puolessa minuutissa yhtye seilaa kevyesti boogaavan suomirockin päiväpoutaisella ulapalla, hukkaamatta silti suuntaansa. Tarinan Erno jää pienen leuhkailun jälkeen toisten naurun kohteeksi, mikä ei tietenkään istu suomalaisen körmyn sielunmaisemaan. Melodia edellä kulkeva biisi nojaa naistaustalaulajien ”tsubi-duba” -riveihin, eläväisiin koskettimiin ja napakkaan bändisoittoon. Kakku onkin päältä kaunis, eikä makukaan pyyhi suupielistä hymyä, jos nyt ne juankosket jäävätkin vielä saavuttamatta. Olisi tällä pitänyt nyt ainakin Juice-leffan lopputeksteihin päästä mielestäni.
Mika Roth
Koljosen tiekiista: Juu, näin o!
Longplay Music
Koljosen tiekiista iski musiikkillisteoreettisen rengasrautansa suomalaisen keskivertojampan tajuntaan mitä voimallisimmin, kun legendaariseksikin laskettavan voimaryhmän briljantti esikoisalbumi
Ei kuule mitään, Ei nää mitään, Ei sano mitään ilmestyi vuosikymmenen alkuhämärissä. Keitä olivat nämä mystiset metsien miehet, rekkataukopaikkojen kuninkaat ja leirintäalueiden uupumattomat siistijät? Miten he saattoivat soittaa pohjoisen jullikan sielua kuin Väinämöinen kanneltaan? Niinpä.
Nyt tuon (jo omana aikanaan) raskaasti väärinymmärretyn hardcorepunk-klassikkolevyn herkkä ja nopeasti ohikiitävä Juu, näin o! -vetäisy on viimein saanut arvoisensa julkaisun. Sinkkubiisinä kappale onkin – niin, ihan kiva. Voiko neljää sekuntia elämästään enää viettää tätä paremmin? Ei ainakaan monellakaan tapaa, luultavasti.
Kannattaa tutustua myös kappaleen videoversioon, joka saattaa erota vinyyliversiosta ja digiversiosta, tai sitten ei. Konela-a-go-go!
Mika Roth
Negatiiviset Nuoret: Happoo
Esikoisalbumillaan jo mukavasti aaltoja aikaiseksi saanut
Negatiiviset Nuoret on työstämässä toista pitkäsoittoaan, jonka pitäisi ilmestyä myöhemmin tänä vuonna. Aiemmin mm. kitararokkia, punkkia ja räppiä tehosekoittimeen viskonut yhtye ei ole juuri muokannut kaavojaan, joten jatkaako Happoo todella siitä mihin ryhmä pari vuotta sitten jäi?
Ensimmäiseksi todettakoon uuden siivu olevan tarttuvan melodinen, nopea ja punkahtava rock-numero. Kiito on jo sitä luokkaa, että vähemmälläkin pedaalin poljennalla tultaisiin toimeen, mutta tuleepa viesti ainakin selväksi. Vain hieman päälle kaksiminuuttinen luoti läsähtää kasvoille kuin happo, jonka viimeinen neljännes saa lisävauhtia asiallisen rupisesta kitarasoolosta. Vokalistin tapa hakata rivit iskulauseiden tavoin kuulijan silmille jakaa taatusti kuulijakuntaa, etenkin kun toistoja on sullottu lyhyeen aikaan niin kovin monta.
Mika Roth
Olento Orchestral: Rakkaudesta lajiin
Kaukaisu Music
Olento Orchestral julkaisee ensimmäisen sinkkunsa, mutta bändin takaa löytyy kokeneita ja monissa tulissa karaistuja voimia. Yhtyeen musiikin säveltää ja sanoittaa kuvataiteilijanakin kannuksia ansainnut
Tellervo Kalleinen, joka julkaisi viisi vuotta sitten jo EP-levyllisen soolomusiikkia.
Olento Orchestral on kuitenkin ensisijaisesti yhtye, jonka toisena vokalistina vaikuttaa
Outi Vuoriranta ja jonka muiltakin tonteilta löytyy kokemusta riittämiin. Laulajien tummat äänet nivoutuvat ja sointuvat toisiinsa niin saumattomasti, että bändi on voittanut jo puolet urakastaan ensimmäisen minuutin aikana. Eikä luontevasti soljuva ja tummasävyinen indiepop nojaa vain lauluun, sillä hitaasti voimaa keräävä biisi on vahva niin sävellyksenä, sanoituksena kuin sovituksenakin. Rakkaudesta lajiin ei asetu luonnollisesti mihinkään genrelooshiin, vaan kiehtoo kummalla muodollaan ja soinnillaan. Kyllä tälle jatkoa kuulisi.
Mika Roth
Olli Helenius: Risteyksessä
ODMusic / Lasso Entertainment Oy
Olli Helenius julkaisi vuosina 2013 ja 2015 kaksi albumia, jotka nostivat miestä kotimaisen pop-iskelmän eturiviin. Vuoden 2016 jälkeen julkaisurintamalla on ollut kuitenkin suhteellisen hiljaista, mutta nyt luvassa on kuuleman mukaan kokonainen pitkäsoitollinen akustista musiikkia.
Tuore sinkkubiisi Risteyksessä oli alkuperäisissä suunnitelmissa pianoballadi, mutta kaihoisa ja elämään uutta suuntaa hakeva kipale sai tuottajan avustuksella yllättävän muodon. Risteyksessä on edelleen tavallaan balladi, mutta elektronisesti vahvistettu tausta soi suurena kuin Euroviisu-hitit konsanaan. Rakenteeltaan reilun kolmen ja puolen minuutin mittainen siivu on suoraviivainen ja vinhasti etenevä, eikä kuulijalle anneta juuri aikaa purkaa vyyhtiä. Unelmat ovat murtuneet palasiksi, läheisyyttä ei anneta eikä saada, ja valinta on tehtävä. Raskaasti henkilökohtainen biisi, jossa kuulijan annetaan ratkoa osa tarinasta.
Mika Roth
Pimeys: Eikö ne tiedä
M.dulor
Aiemmin nelihenkisenä rock-yhtyeenä toiminut
Pimeys menetti viime syksynä vahvuuksistaan rumpalin. Sen sijaan että olisi etsinyt vahvuuksiinsa korvaavan soittajan, päätti trio jatkaa uuteen suuntaan. Rock sai dramaattisesti väistyä, elektronisesti ryyditetyn popin ja entistä vahvempien lauluharmonioiden astuessa eteenpäin.
Muutos ei itse asiassa ole lopulta läheskään niin järisyttävä, kuin mitä saatekirjeen sanoista voisi päätellä. Pimeys soundaa edelleen itseltään, mitä nyt soundipakkia on päivitetty moderneja aikoja paremmin vastaavaksi. Tämähän on mitä selvin kaihoviisu, jossa loppu leijuu kertojan yllä myrskypilven lailla, mutta liekö sitä salamaa ja raesadetta missään vaiheessa ihan oikeasti tulossa. Muutokset ovat lopulta yksiä alkuja ja loppuja, joista Pimeyskin taitaa nousta entistä ehompana uuteen aikaan. Mainio pop-biisi on hyvä startti.
Mika Roth
Princes of Nigeria: With My (Koro-Koro Eyes)
Komitea
Princes of Nigeria toi taannoin afrobeatin lämpöä keskelle syksyn loskaisuutta, kun yhtyeen kahden raidan mittainen
seiskatuumainen piristi loppuvuotta. With My (Koro-Koro Eyes) on kuuden ja puolen minuutin mittainen odysseia tutuhkoilla vesillä, hieman päivitetyin osasin.
Rakkaus ja sen jälkeinen kaipuu. Siinä teemat ja fiilikset joissa biisi ymmärtääkseni velloo, mutta uutta kulmaa yhtye löytää karibialaisen funkin puolelta. Rytmi möyrii rytmiryhmän paiskoessa hyvällä tatsilla töitä, torvet ja naislaulu käyvät omanlaistaan keskustelua ja soundit ovat samaan aikaan kautta linjan retroa, tätä hetkeä ja noin kolmea eri mannerta yhdistäviä. Vaikka kipaleessa on kuinka auringon voimaa, nousee melankolia merkittäväksi möhkäleeksi keskelle kaikkea, onneksi viimeiset pari minuuttia lähes instrumentaalina kulkeva siivu lähtee viimeisellä kolmanneksellaan kehittymään ja rönsyilemään, jolloin suruisa teemakin pääsee kirpoamaan mielestä.
Mika Roth
Ruusut: Haluun et sä kaipaat mua
Fullsteam Records
Ruusut nappasi itselleen kaksi Emma-ehdokkuutta ja esikoisalbuminsa vasta loppukesästä julkaissut yhtye onkin tällä hetkellä melkoisessa nousujohteessa. Elektronista poppia mestaroiva bändi takoo ymmärrettävästi kuumaa rautaa entistä ankarammin, ja viime vuoden kalkkiviivoilla julkaistu sinkkubiisi edustaa täysin uutta materiaalia.
Haluun et sä kaipaat mua – otsakehan paljastaa jo olennaisen lyriikoiden kulmasta, eli parisuhdeprobleemat ovat jälleen kerran riesana/siunauksena. Kappale edustaa Ruusujen tanssittavampaa laitaa ja kyllähän tämä neliminuuttinen tarttuu samalla voimalla kuin biisin kertoja kohteeseensa. Alkukiihdytyksen jälkeen jäädään hetkeksi polkemaan paikalleen, mutta kuin naisvokalisti liittyy miesvokalistin rinnalle nousee kipale nopeasti seuraavalle tasolle. Lopussa esitellään vielä pari pikku lisäelementtiä ja nousujohteisesti etenkin viimeiset puolitoista minuuttia etenevä biisi tuntuu näin lopulta päättyvän harmillisesti kesken. Jäin kaipaamaan lisää.
Mika Roth
Timi Tamminen feat. Nessly: Unrequited
Ainakin vielä tätä nykyä Lontoossa viihtyvä
Timi Tamminen julkaisu joulukuun alkupuolella
I-nimisen EP:n, jonka vahvinta raitaa vahvisti yhdysvaltalainen rappari/vokalisti
Nessly. Nyt biisi on julkaistu myös omana sinkkunaan, mutta löytyykö raidasta ässän voimaa?
Tammisen luomat elektroniset taustat, biitit ja rytmit ovat rakenteiltaan ilmavia, minimalistisia ja pienillä nyansseilla pelaavia. Alkuun riisuttu kappale saattaa tuntua jopa karulta, mutta laulumelodian nykivä kulku koukuttaa kuin koukuttaakin pienen totuttelun päätteeksi. Nesslyn osuus on itseasiassa melko pieni, tosin herran hetki muodostaa biisiin selvän kulminaatiopisteen. Rauhallinen, rakkauslaulumainen, hillitty, siisti ja ainoastaan hieman tunteiden arkkua raottava – eli kaikkea sitä, mitä nykyisessä maailmassa osataan arvostaa. Elektronista, hip hopin kanssa sopivasti flirttailevaa ja tarttuvaa, mutta ehkei sittenkään ihan täysi ässä vielä.
Mika Roth
Valhe: Loose Again
Soit Se Silti
Helsinkiläinen
Valhe on bändi mielenkiintoisella, joskin lyhyellä, historialla. Alkujaan ryhmän piti julkaista viime vuonna
Kauko Röyhkän kanssa pitkäsoitto, mutta Röyhkä erosikin bändistä ja suunnitelmat menivät näin täysin uusiksi. Valheessa on silti edelleen kaksi vokalistia, ja mies- sekä naislaulajan voimin onkin saatu luotua hyytävän viileä laulusoundi.
Loose Again edustaa modernia, elektronis-väritteistä poprockia, jossa pitkiksi veistetyt muodot ovat sliipattuja, suoraviivaisia ja tarpeellisella tavalla rosoisia. Kappale sijoittuu vaivatta yön puolelle vuorokautta, angloamerikkalaisen DNA:n ollessa selvästi vallalla. Vokalistien, kitaran ja koskettimien luomaa pintasoundia ei suotta kuvata hypnoottiseksi, sillä biisi tuntuu kulkevan eteenpäin painovoimaa uhmaten. Alussa paremmin esille nousevaa helkkyvää kitaraa kuulisi mieluusti enemmänkin, mutta toisaalta
Olga Välimaa ja kitaristi-vokalisti
Henrik Heselius saavat laulullaan oikeutetusti leijonanosan valokeilasta.
Mika Roth
Ylva Haru: Elämä kantaa
Soit Se Silti
Folkin hiljaisen voiman löytänyt
Ylva Haru julkaisi ensimmäisen EP-levynsä vuonna 2016, minkä jälkeen neidon esikoisalbumia on saatu odotella aivan näihin päiviin saakka. Odotus on viimein päättynyt ja ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu Elämä kantaa edustaa mitä parhaimmin pitkäsoittoa.
Vinhasti, vaivattomasti ja valloittavasti rullaava kappale maalailee näennäisen pienellä siveltimellä saaden silti aikaiseksi jotain mykistävän mittavaa ja kaunista. Kahden ihmisen ero on tämänkin kappaleen ydin, mutta vaikka suru täyttää sisimmän ja salpaa hengen, ei voi lopulta kuin vain hengittää ja jatkaa eteenpäin. Kertosäkeistön ja säkeistöjen kontrasti toimii esimerkillisesti, eikä biisi juutu hetkeksikään paikoilleen, vaan etenee alusta upeaan loppuunsa saakka. Laulu ja akustinen kitara, taustalla hiukan mausteita ja lisäsoundia, eikä muuta tarvita. Täyden kympin biisi.
Mika Roth
Lukukertoja: 4714
