08.01.2019
Volcano Entertaiment
Toolin Lateralus on allekirjoittaneelle se pyhistä pyhin. Kuuntelin sitä ilmestymisen jälkeen vuoden putkeen lähes vaihtamatta toista levyä soittimeen. Se on platta, jonka ottaisin autiolle saarelle, vaikkei minulla olisi siellä edes CD-soitinta. Se on kiekko, jonka brittiläinen Kerrang!-lehti on valinnut vuoden 2001 parhaaksi levyksi.
Lähtöasetelmat Lateraluksen nauhoittamiselle eivät kuitenkaan olleet helpot. Yhtyeellä oli takanaan sotkuinen oikeusjuttu levy-yhtiön kanssa ja Ænimasta (1996) oli kulunut viisi vuotta, joka on pitkä aika populäärikulttuurin maailmassa. Tool ei ollut enää vain hevin altavastaaja ja pieni nimi, vaan sillä oli jo mainetta puolustettavanaan. Onneksi Paul d’Amourin korvannut uusi basisti Justin Chancellor otti painolastia kitaristi Adam Jonesin harteilta kappaleenkirjoittajana.
Lateraluksesta tuli monella tapaa Æniman seuraaja. Kun Ænima on pessimistinen, myrskyinen ja maailmanloppua odottava, on Lateralus seesteinen, filosofinen ja ymmärtävä. Myös kappaleista löytyy joitain vastaavuuksia, parivaljakoita, joista myöhemmin lisää.
Levy alkaa hiljaisuudella, jonka aikana äänentason ehti kääntää aina liian lujalle, kunnes The Grudge pärähtää soimaan kaiuttimista. Æniman Stinkfistin tapaan heti alussa otetaan luulot pois. James Maynard Keenan laulaa kuin itämainen munkki vaihdellen priimin ja kvintin välillä rumpali Danny Careyn ladellessa okkulttisesta pyhästä geometriasta innoituksensa saaneita tahtilajeja. Yhteissoitanto on saumatonta.
Levy jatkuu Patient-kappaleella kuin sanoakseen, että ole kärsivällinen tämän kanssa: levy ei tule avautumaan täysin ensimmäisellä eikä toisella kuuntelukerralla. Ja sellaisena se on pysynyt. Vieläkin joka kuuntelulla löytää uusia instrumentaatiota ja näkökulmia sanoituksien monimerkityksellisyyksiin.
Seuraa Schism, joka voitti parhaan metallikappaleen Grammyn vuonna 2002. Chancellorin säveltämä klassikoksi muodostunut riffi lähtee junnamaan. Kappale periaatteessa kietoutuu tämän yhden riffin ympärille, mutta se on koristeltu niin moninaisin maustein ja tahtilajein, ettei tavallinen kuolevainen niitä täysin voi ymmärtää. Schism on Toolin voimannäyttö, sillä sanoitus kertoo, kuinka lähellä bändi oli hajoamista, mutta kuinka kommunikaation kautta he löysivät uudestaan yhteyden toisiinsa.
Parabol & Parabola -kaksikko palauttaa Schismin loppurutistuksen jälkeen kuuntelijan mietiskelevään mielentilaan. Nuorena angstiteininä olin todella vaikuttunut kappaleesta, sillä siinä laulettiin, että ”all this pain is an illusion” ja se oli jotain vastakkaista kuin yleensä hevilyriikoissa kerrotaan. Kappale luokin tällä tavoin yhteyksiä itämaiseen filosofiaan ja buddhismiin. Kappaleesta on kuvattu myös Jonesin ohjaama, Toolille ominainen vaikeaselkoinen musavideo. Ostin sen DVD:llä, mutta en voi sanoa, että olisin tullut sen sisällöstä hullua hurskaammaksi.
Ticks and Leeches on levyn vihaisin kappale ja ainoa, josta olisin valmis luopumaan levyllä. Tai nyt kun sitä kuunteli pitkästä aikaa, niin en olisi valmis luopumaan siitäkään. Siinä Maynardin hahmo raivoaa loisena pitämälleen henkilölle. Kappale on hyvin samantyyppinen kuin Æniman Hooker With a Penis, jossa ärsyttävä henkilö – kenties fani – tulee koko ajan iholle ja kehumaan.
Niin olemme saapuneet levyn kovaan ytimeen, Lateralus-kappaleeseen. Aluksi biisi tuntui vain hyvin istuvalta osalta levykokonaisuudessa, mutta ajan myötä sen lyyrisestä teemasta ja tavujen jaksotuksesta on löytynyt yllättäviä merkityksiä. Maynard on rytmittänyt laulunsa Fibonaccin lukujonon mukaan kuin pyörteen muotoon, josta kappalekin kertoo. Siinä Maynard käskyttää kuulijaa: ”Spiral out!” Tämä kuvastaa ihmisen etsintää ja tarvetta saada elämästä kaikki irti. Samalla kuitenkin Maynard – Toolille ominaiseen piruilevaan tapaansa – varoittaa ylianalysoimisesta. Hän siis käskee yhtä aikaa olemaan älyllinen ja älytön.
