Pienet

Pienet - Joulukuu 2018

29.12.2018

Dynamo: Klovni
Secret Entertainment

Joensuulainen Dynamo löi mielestäni melko suoran hudin vajaan kahden vuoden takaisella IV-albumillaan, mutta nyt on toinen ääni kellossa. Klovni on kahden biisin mittainen sinkku, jonka A-puoliskolle yhtye lähti hakemaan James Bond -leffojen soundtrackien fiilistä.

Entä mitä yhtye sitten löysi 007-universumista? Klovni on sanalla sanoen kummallinen kappale, jonka syvintä luonnetta on vaikea määrittää. Rytmi on joustavan letkeähkö, torvia kuullaan taustalla ja yleinen fiilis on kuin jossain karibialaisessa baarissa jossa bändi pyrkii soittamaan niin, että turisteilta lohkeaisi irtorahoja. Silti – tai ehkä juuri sen takia – biisissä on outoa vetovoimaa. Ei ole Bondin voittanutta. B-puoliskoksi sijoitettu Malja onkin sitten sitä vanhaa tuttua ränttätänttää ja avainketjupunkrokkia, jota em. pitkäsoitto oli tulvillaan. Ei mikään unohtumaton kokemus, jos nyt onkin sarallaan ihan ok-materiaalia. Katsotaan minkä tien retkue valitsee, vai löytyykö vaihtoehtojen välistä vielä jokin muu polku kuljettavaksi.

Mika Roth

Echoes in Concrete: Lady in White / Cify of Night

Echoes in Concrete kertoo olevansa helsinkiläinen artesaanirokkia tunteella ja taidolla esittävä orkesteri. Varsinaista tietoa jäsenistöstä, sen aiemmasta musiikkihistoriasta tms. pikkujutuista ei suotta tuputeta, mutta kahden biisin mittainen esikoisdemo kertoo kyllä musiikillaan jo ilahduttavan paljon.

Artesaanirock lähentelee päälle kuusiminuuttisen Lady in Whiten kohdalla erään toisen, tätä nykyä jo edesmenneen, stadilaisorkan love metalia, melankolisen melodian kietoutuessa etenkin loppuraidasta koskettimien ympärille. Eikä siinä mitään, sillä kun alkukankeudesta päästään irti on biisi mitä upein saavutus sarallaan. Sisarustaan huomattavasti lyhyempi City of Night on biisikaksikosta se metallisempi ja hard rockimpi veto, jonka lopullinen isku ei kuitenkaan lopulta putoa niiden kaikkien lupausten mukaisesti.

Yksi osuma, yksi tolppalaukaus, ei siis mikään hullumpi avaus uralle. Kehitystyötä kaivataan selvimmin melodioiden jalostuksen, korostuksen ja elementtien sijoittelun saralla. Bändi kyllä tuntuu tietävän mitä haluaa, joten kenties siitä kasvaakin purppuraisemman artesaanirockin uusi valtias.

Mika Roth

Fire Action: Fahrenhater

Fire Action saattaa bändin nimenä maiskahtaa hiukan kornilta, mutta kun tyylilajina toimii kasarivetoinen hard rock ja heavy metal, on otsikko mitä sopivin. Viisi vuotta sitten Helsingissä perustettu orkesteri kuulostaakin parhaimmillaan hieman Bonfiren ja maskittoman Kissin yhdistelmältä, mikä on ollut nähtävästi tarkoituskin.

Fahrenhaterin neljästä biisistä toisena kuultava Shadowstone on kirkkainta metallia, vaikka siivu kärsiikin miltei viiteen minuuttiin asti venytetystä mitastaan. Härskin tarttuva kertosäe, riittävän yksinkertainen riffi, sekä Queensrÿchelle ja kumppaneille rahdun velkaa jäävä rakenne ja simsalabim – kasassa on valioyksilö. In the Face of Evil osuu samaan tonttiin, vaan ei aivan yhtä keskelle.

Ankkuripaikalle sijoitettu Paul Oxley’s Unit -laina Spanish Bars nostaa sen sijaan taatusti useampiakin kulmakarvoja. Biisin melodia istuu hevanderiin ilmaisuun kuin nahkahousut Horstille, mutta hieman kankealta veto vaikuttaa uudistetussa muodossaan.

Mika Roth

Havut: Muisteja
Lumpeela Julkaisut

Vuonna 2015 Oulussa perustettu Havut oli alkujaan akustista instrumentaalimusiikkia luova duo. Vokalistin ja basistin liityttyä mukaan ryhmä äänitti ensimmäiset kappaleensa, mutta vasta kokoonpanon täydentäneen sähkökitaristin myötä Havut-soundi asettui kohdilleen.

Muisteja on neljän biisin mittainen folkpop-paketti, jonka seurassa on helppo viihtyä. Päivin vähäeleinen laulu ja runsaasti kiehtovia yksityiskohtia sisältävät tekstit toimivat eräänlaisena vastapainona leijailevalle soitolle. Pehmeimmillään Havut on Iltaloitsun progehtavassa virtauksessa, jossa kitarat veistelevät pieniä kuvioitaan pehmeisiin pintoihin ja sanojen ympärille miltei taianomaisesti. Mielenkiintoinen loikka pari astetta betonisempaan maailmaan on Kissamies, jonka rosoisuus on bändin mittakaavassa jo melkoista.

Ilmava, heleä ja muodoiltaan kaunis folkpop soi hienosti, mutta jäin kaipaamaan edes yhtä ristiriitaa luovaa raitaa, joka rikkoisi peilimäisen upeat pinnat. Bändillä on soundi, tapa kertoa ja visio, mutta kiehtovan monipuoliseksi EP:tä on vaikea kutsua.

Mika Roth

Itä-Hollola Installaatio: Pienet tulee vielä voittamaan
Svart Records

Itä-Hollola Installaatio on ehtinyt julkaista jo kaksi pitkäsoittoa lyhyen historiansa aikana. Pienet tulee… on 7 biisin mittainen EP, joka on jaettavissa melko luonnollisesti kahteen eri puoliskoon.

Bändissä on kaksi vahvaa vokalistia, joiden vuoroveto luo merkittävän osan IHI:n rehvakkaasta indierock-soundista. Yhtyettä on kutsuttu jopa nuhruiseksi, mutta kevyt sotkuisuus on tässä yhteydessä sellaista Sonic Youthin aktiivista nuhruisuutta, eikä mitään passiivista roskissa lojumista. Basisti/vokalisti Saara Kolehmainen laulaa kiekon kolmen ensimmäistä kappaletta, joiden sitovia teemoja ovat rakkaus ja inhimillisyys. Mutta kun kyseessä on Itä-Hollola Installaatio, kulkevat nämä hieman niitä toisia polkuja kuin Disneyn tarinat. EP:n nimibiisi on rennossa grungepunkpopissaan mitä toimivin numero.

Nipun neljä jälkimmäistä siivua ovat Robert Niemistön laulamia, eikä herran flegmaattisen magneettinen ilmaisu voisi sopia paremmin Ihmelintuja-biisin pohdiskeluun. Mallikkaasti sujuu myös em. Sonic Youthin voimahahmolle omistettu Thurston Moore – I Love You, jossa trio kolistelee esikuviensa askelmerkeissä.

Mika Roth

Jontti & Shaka: Raittiusseura EP
3rd Rail Records

Jontti & Shaka on tiputellut sinkkuina hiljakseen biisejä Raittiusseura EP-levyltä, ja nyt on sitten koko paketin vuoro. Tuttuu luksust potkikin jo takalistoille marraskuun sinkkukoosteessa ja nyt tukena on kolme muuta raitaa.

Avaukseksi sijoitettu Puhdistus on numeroista se rauhallisempi ja melankolisempi, jossa elon matkaa pohditaan ja rauhakin on taidettu viimein löytää sydämeen. Kipu on väistämätöntä, jotta kasvua voi tapahtua, eikä mikään taida olla ihan mustavalkoista sittenkään. Taustan pienet kilkkeet ja törähdykset tekevät taas kerran ihmeitä, mikä korostuu vielä EP:n päätöksenä kuultavassa instrumentaaliversiossa.

Viimeisenä sinkkuna julkaistu Kruunu ottaa hampaisiinsa ns. oikeuden, jalosukuisuuden ja velvollisuuksien verkon, josta on vaikea löytää mustavalkoista oikeaa ja väärää. Hitaasti kiiruhtava raita on jo tarpeettomankin leppoista menoa omaan makuuni, mutta korostuvathan sitten ne pisteliäät riimit.

Mika Roth

Litku Klemetti: Kaikki peittyy kyyneliin
Luova Records

Litku Klemetti on valmistelemassa ensi vuoden alkupuolella ilmestyvää EP-levyä. Kaikki peittyy kyyneliin tullaankin todennäköisesti kuulemaan tuolla kyseisellä pikkukiekolla. Makuuhuoneessa jäi puolestaan yli Taika tapahtuu -pitkäsoiton sessioista, koska levylle ”mahtui vai yksi balladi”.

Mennyt on mennyttä, eikä tulevalle voi oikein mitään, mutta olen iloinen että biisikaksikko päätettiin julkaista ainakin sinkkumuodossa. Nimibiisi on Litkun standardeilla melko peruspoppis, eli erittäin korkealaatuinen tekele, jolla muistellaan menneitä hieman vääristyneeltä vaikuttavan linssin läpi. Tarina kerrotaan Litkun Hullu-Sanna alter-egon kulmasta, ja tarttuva poprock-raita kehittyy vielä viimeisen puolen minuutin aikana. B-puoleksi jäänyt Makuuhuoneessa on ihan aiheesta tipahtanut pois albumilta, mutta slovarilla on omat hetkensä. Tai ainakaan itse en kärsi siitä, että säkeistöön tultaessa David Bowien haamu kulkee varoittamatta vierestä.

Mika Roth

Metallijate: Metallijate

Vuonna 2018 perustettu Metallijate avaa pelin itsensä mukaan nimetyllä EP-levyllä, jonka kolme siivua kestävät hieman alle 12 minuuttia. Haminalainen trio sai alkunsa Kaunis Kuolematon -yhtyeen sivujuonteena, jossa raaemmat ja karummat otteet saivat johtaa vapaasti tekijöitään.

Metallijate-orkesterin ajopuu onkin lähtenyt uimaan deathin ja blackin virroissa, vetten sekoittuessa modernin äärimetallin kanssa. Raakaa rääkymistä, blastausta, mustaa tuulta ja julmetun synkkiä suomenkielisiä sanoituksia. Taustalla huojuvat satunnaisesti myös konetapetit, joiden kylmäävät äänimaisemat rikastavat menoa. Hiukan kuin mustin mahdollinen Moonspell pohjoisten vuonovesien norjasoundeilla – tai jotain sinne päin.

Veikko Lavin ääntäkin kuullaan, kun Jokainen ihminen on laulun arvoinen -renkutusta samplataan Vainaja-biisiin. Lavin ja mustan metallin kohtaaminen on yllättävän virkistävää, jos nyt tulinkin kironneeksi edesmenneen laulajan ääntä ensimmäisellä kuuntelukerralla. Lapsuuden traumat vain puskivat pintaan, ei hätää.

Mika Roth

Missikisat: Harsprånget (Koskipassio)
Soit Se Silti

Missikisat voivat yllättää monella tavalla. Omaperäistä vaihtoehtorockia 70-lukulaiseen progeen yhdistelevä yhtye näet kertoo nyt Harsprångetin kosken tarinan, jossa kerran niin villi ja vapaa luonnonilmiö valjastettiin ja lopulta hylättiin. Onhan sitä teemalevyjä ennen kuultu, muttei ihan tällaista.

Yksinkertaisesti numeroilla eri osiin jaettu kokonaisuus käynnistyy kun I humisee ja hurisee hiljaisuudesta hitaaseen kosketinvyöryyn, jonka kasvu huipentuu pistävään hiljaisuuteen. II hyppää varoittamatta Rushin progerockraketin kyytiin, kosketinkuvion kantaessa III:n puolelle saakka. Ensin villinä ryntäillyt rock asettuu hiljalleen uomiinsa, vauhti hidastuu hidastumistaan, kunnes III:sen lopussa energisistä huippuhetkistä on jäljellä vain kalpea muisto.

Onneksi IV päättää matkan nousujohteisemmin, tarinan sulkeutuessa progerockin roiskeella. Vokalistin huuto hipoo kliimaksikohdissa jo kattoa, eikä bändikään enää pitele soittimiaan hellästi, mutta loppuryntäyksestä selvitään sittenkin joten kuten. Hengästyttävä kokemus.

Mika Roth

Thy Kingdom Will Burn: Unclean EP

Thy Kingdom Will Burn iski lapionsa raskaan ja deathilta maiskahtavan metalin multiin viimeksi puolentoista vuoden takaisella demollaan. Eiväthän kouvolalaiset varsinaisesti mitään uutta luoneet, mutta allekirjoittaneen päänsisäiseen jukeboksiin kiekolta jäi elämään yksi raita.

Tuore annos on jälleen kolmen siivun mittainen, mutta roihuavan kuningaskunnan kunniaksi on todettava, että etenemistä on tapahtunut useammalla rintamalla. Tätä taustaa vasten on harmillista todeta, että avausraita kaatuu yliyrittämiseen ja teflonmaisuuteen. Toki meno on piukkaa ja kaikki oleelliset asiat löytyvät, mutta jokin tässä ei nyt vain toimi kuten pitäisi. Mutta köhivän startin jälkeen hommat sujuvatkin jo luontevammin.

Ankkuriraita Black River ei ehkä ole aivan niin eeppinen kuin mitä nimi voisi antaa ymmärtää, mutta onhan tuo silti rohkea askel eeppisemmän ja keveämmin kulkevan raskasmetallin saralla. Keskimmäiseksi sijoitettu nimibiisi pitää puolestaan huolen siitä, että häijympikin metalli ja junttaavampi jurnutus saavat osansa valokeiloista. Ja kun orkka pääsee myllytyskohtaan saakka, on päätä mahdotonta pitää aloillaan, joten taas sitä on löydetty se olennainen.

Mika Roth

Usko ja Urheilu: Jeesus-tape
Gafoni

Usko ja Urheilu on vuonna 2015 perustettu duo, jonka musiikki on luotu hieman toisenlaisella tavalla. Nyt ei näet kuulla itse soitettuja soittimia, kaiken rakentuessa kasettimankalla skrätsäämällä ja kotimaisilla sampleilla. Ja korostetusti vielä vanhemmilla sampleilla, joiden nostalgianhohteessa kelpaa lämmitellä. Tai sitten ei.

Tape jockeyt Tok Mayne ja MF Hankkija ovat tarttuneet rohkeasti ghettoblastereita kahvoista, ja ihan itse on saatu kasaan jotain kokeellisen elektron, hiphopin ja äänitaiteen välimaastoon sijoittuvaa metakkaa. Rimaa tiputtaa ns. perinteinen suomihuumori, joka ilmenee mm. poliiseille keskarinvilkuttamisena, sekä vanhojen mainos-samplejen käyttämisenä ironisena puskurina.

Duon tavoite luoda kaikki kotimaisesta ja kierrätetystä on luultavimmin toteutunut, mutta musiikkiannoksena Jeesus-tape on jokaisen kuulijan henkilökohtaisia rajoja koetteleva. Myönnän itse nauraneeni ääneen kasettia pyöritellessä, etenkin A-puolen avaavan Aikamoiset taidot ja Tikarin tukeman Pitsan äärellä, mutta toisaalta pidän myös Monty Pythonia taiteeksi verrattavana ilmiönä.

Mika Roth

Väärä vala: …vai oletko se sinä?

Väärä vala kuvaili vuonna 2016 Desibeli.netin haastattelussa musiikkiaan kotimaisen spagettiwesterniin sopivaksi, kunhan juoni on lohduton ja pääosassa olisi Matti Pellonpää. Kaurismäkeläisyys puskee mustavalkoisia kukkiaan myös uuden EP-levyn viidellä raidalla, joilla kaamosmieliala leviää kuin villiintynyt syöpä.

Punkrock, suomirock, alakulorock – termejä voisi viskoa monia, mutta mikään niistä ei täysin sulje sisäänsä Väärä vala -orkesterin valitusrokkia. Kuolema ennen Venetsiaa soutaa kohti Jussi Hakulisen kohtalokasta 80-lukua, Pinnan alle hukkuu kylmyyteen kuin iättömyyteen kadonnut Loistava polku ja entä sitten punkit kasvoille sylkevä Apaattinen? Tuossahan melskataan postpunkin kovimmilla niiteillä varusteluilla lentopallomailoilla, mikä on siis mitä erinomaisin uutinen.

Kokoonpanomuutokset ja muut ahdistuksen aiheet ovat painaneet bändiä vasten routavaurioista asfalttia, mutta niin klisheistä kun se onkin todeta: yhtye on vain kasvanut vastaiskuistaan. Jos et muuten usko, niin kuuntelepa vaikka Unelmien hautausmaa, jolla heleä kitararock yhdistyy varoittamatta pohjoiseen postpunk-ahdistukseen.

Mika Roth

Lukukertoja: 5056