Kivireki – akustista stoneria ja alku-bluesia

Kivireki on akustista stoner rockia soittava turkulainen yhtye, jonka juuret ulottuvat roots-musiikin lisäksi moniin muihin kotimaisiin orkestereihin. Desibeli.netin haastatteluun vastaili koko nelikko, eli basisti Pekka ”Pakke” Pakarinen, musiikillista lyömistoimintaa harjoittava Mika ”Moilu" Moilanen, sekä kitaranrenkuttelua ja huutamista toimittavat Mikko Kuusto ja Jarmo ”Japi" Lundgren.

Japi muistelee Kivireen saaneen alkunsa viitisen vuotta sitten Yhden miehen tungos -yhtyeen treeneissä. Tuolloin oli jotain puhetta siitä, kuinka kivaa olisikaan soittaa stoner rockia: simppeleitä riffejä ja hullu mökä. Taannoin ilmestynyt Blackgrass EP iski kuin miljoona nuotiokitaraa nuppiin. Lisäksi blackgrass on sangen sopiva nimi, koska terminä se niputtaa näppärästi kaikki vaikutteet yhteen sanaan. Mutta niin, missä kaikissa yhtyeissä herrat ovatkaan vaikuttaneet?

Japi: - Niin, tässähän on näitä bändejä ollut vuosien varrella jokunen. Mikko ja minä soitimme vuosituhannen alussa Multimediakonsulteissa, Pakke 90-luvulla HC Andersenissa ja Moilu kolisteli vastikään Joensuu Riihimäessä. Tälläkin hetkellä kaikki soittelevat useissa turkulaisbändeissä, listalta löytyvät vielä mm.: Princes of Nigeria, Tero-Petri & Korvaamattomat, Oort, Uinuos ja Paskaaks tässä.

Paljon siis soitetaan, mutta nelikoista vain Moilu ansaitsee elantonsa soittamalla.

Moilu: - Noo täytyy tässä vielä käydä välillä vähän muissakin hommissa. Toki äänityshommiakin tulee tehtyä ja väsättyä mm. rumpupohjia eri prokkiksiin.



Kivireki soittaa tätä nykyä akustista stoneria, mutta ymmärtääkseni olitte alussa sähköinen stoner/doom-bändi. Ilmestyikö Bob Dylanin haamu luoksenne, vai mistä näin radikaali käännös sai alkunsa?

Pakke: - Olimme liian kovaäänisiä omalle puoliakustiselle klubillemme, joten jotain piti keksiä.

Japi: - Äänekkäälle keski-ikäisten äijien rokkibändille oli vaikea saada keikkoja myös muualta. Äidyttiin sitten pähkäilemään, pääsisikö akustisella kokoonpanolla esiintymään helpommin. Myös kutkutti mieltä, miltä stoner- ja doom-biisien soittaminen akustisesti oikein kuulostaisi. Pakkohan sitä oli sitten kokeilla oikeasti. Alun perin ”Puureeksi” kastettu sivuprojekti varasti kuitenkin koko show:n, kun luomuränkyttely olikin paljon hauskempaa kuin sähkömöykkä.

Dylanin haamua ei ole tavattu, mutta Vladimir Vysotski saattaa kuuleman mukaan kummitella taustalla. Lisääntyneet keikat ovat ehdottomasti bonusta, vaikka Pakken mukaan akustisilla keikoilla paikat tulevatkin kipeämmiksi kuin sähköisillä. Japin mielestä sähköistä luopuminen on puolestaan paljastanut musiikista uusia kulmia, kun juuristosta löytyvät blues, bluegrass ja jopa kantri ovat viimein paljastuneet. Ja siinä samalla keikoille on ilmestynyt ihan uusia yleisöjä.

Japi: - Sähköinen jumitusrokkimme vetosi vain räminämusiikin ystäviin. Keesipäille kelpaa naama punaisena huutaminen, mutta toisaalta Metsäbaarin miesten tarina liikuttaa bluesdiggaria. Samaistumispinta on laajempi.

Pakke: - Pääasiassa homma on aiheuttanut melkoista hämmennystä.

Mikko: - Pääasiassa yleisö on joo ollut ihmeissään mutta innostunutta. Vähän kuin mekin ajoittain.

Kivireki esittää asiansa suomeksi, eikä tilanteeseen ole tulossa muutosta, joka veisi ryhmää ainakin englanninkieliseen maailmaan. Japi on kyllä pähkäillyt Kivettynyt Stahanov -biisin kääntämistä venäjäksi, mutta ajatusta pidemmälle ei ole päästy – ainakaan vielä.

Mikko: - Joo, kyllä suomen kieli on se juttu vahvasti tässä, iso osa biisien "nokkelista" sanaleikeistäkin katoaisi käännöksessä. Tosin nyt aloin pohtia rallienglanniksi dubattuja versioita levytyksistä…

Japi: - Argh, näin näitä ideoita on ennenkin päätynyt tekoputkeen…

Moilu: - Niin, en tiedä miten tuommoiset inhorealistiset sanoitukset ja tarinat kääntyisi millekään muulle kielelle. Yritän paukuttaa perkkojakin niin perkeleesti etten niitä kuulisi.

Alkuvoimainen stonerinne ottaa mielenkiintoisesti kimmoketta niin raa'asta bluesista, folkpunkin rähinästä kuin vähän muistakin kulmista. Onko soundille ja ilmaisulle olemassa mitään ohjeistavia rajoja, vai saavatko asiat tapahtua omalla painollaan?

Mikko: - Meillä ei ole erityistä mietittyä visiota siitä miltä kivireen tulisi kuulostaa, mutta aina kun uutta biisiä aletaan työstää, se muokkautuu kyllä meiltä kuulostavaksi – yleensä riippumatta siitä, mikä on ollut alkuperäinen tyylisuunta. Yleensä tämä tapahtuu melko nopeastikin, mutta jotkut biisit on vaatineet enemmänkin pureskelua. Ja muutama on jätetty sitten lautasen reunalle.

Japi: - Kaikenlaista kokeillaan. Esimerkiksi edellä mainittu Kivettynyt Stahanov mutatoitui akustiseksi kääntyessään jonkinlaiseksi bluesahtaneeksi tangoksi. Sähköisenä biisi oli psykedeliatartunnan saanutta doomia. Joitain biisejä on tipahdellut pois soittolistalta, kun ne ovat tuntuneet ”liian” joltain: liian punkilta, liian Multimediakonsulteilta, tai jotain.

Mitä kaikkia soittimia Blackgrass EP:llä kuullaan?

Japi: - Blackgrass-ep:llä on aika uskollinen taltiointi bändin soundista – eli siltä löytyy akustisia kitaroita, akustinen basso vahvistettuna Makita-työmaaradion kautta, congat, pari rämää peltiä joista toista Moilu polkee pedaalilla, huuliharppu. Yhdessä biisissä on kitarariffiä soiteltu myös melko tukevan särön läpi, ja lauluja on siellä täällä särötetty myös.

Entä onko soittimia, joihin haluaisitte vastaisuudessa tehdä enemmän tuttavuutta? Akustisuushan mahdollistaa oikeastaan lähes minkälaisen tahansa kolinan ja kielisoitinten mukaan oton.

Japi: - Djembeä Moilu jo soittelee yhdessä uudessa biisissä. Ukuleleä on kokeiltu, mutta ei sitä ainakaan toistaiseksi saatu toimimaan. Katsellaan, mitä keksitään. Jos vaikkapa polttaisi kanteleen keikalla?



Mikko: - Munniharppuhan tarttis saada johonkin ujutettua, koska Black Sabbathille kumartaminen on aina asiallista, autuaallista ja oikein.

Japi: - Jos ensimmäinen mielleyhtymä sanasta ”munniharppu” on Black Sabbath, eikä esimerkiksi kansanmusiikkifestivaalin päiväkarkelon mehutarjoilu, ollaan edelleen oikealla polulla.

Munniharppu ja Black Sabbath? Ei soita mitään kelloja allekirjoittaneella, mutta eteenpäin. Minkälainen bändi Kivireki on livenä? Uskaltaako tunkea yleisössä eturiviin, vai onko viisaampaa tarkastella tapahtumia miksauspöydän luota?

Moilu: - Eturiviin kannattaa ehdottomasti ängetä. Siellä sattuu ja tapahtuu. Ja näytämme ikäisiltämme ja paljon rumemmilta. Halaamme yleisöä lämmöllä. Toisillemme kuitenkin yritämme keksiä pientä huolen aihetta.



Mikko: - Me ollaan livenä melko interaktiivinen bändi, välispiikit hajoo yleensä jopa absurdihkoksikin kommentoinniksi yleisölle. Ja välillä yleisö ottaa kiitettävästi osaa spiikkailuun ja hyvä niin.

Niin, onko keikoillanne ensinnäkään miksauspöytää?

Japi: - Välillä on miksauspöytä, välillä ei, riippuu paikasta. Välttämättä emme tarvitse mitään vahvistusta, mutta kyllähän pieni mikitys tuo tasapainoa soundiin.

- Ei siellä miksauspöydän vieressä kannata rokkipolisoida taajuuksien mikrodesibelintarkkaa yhteissinfoniaa, emme me kumminkaan ole soundcheckanneet kuin sen tyypillisen viisi minuuttia ennen keikkaa.

Mikä keikoistanne on tähän mennessä ikimuistettavin? Entä miten yleisö saa teistä enemmän tehoja irti, jos halutaan vaikka antaa vinkkejä lukijoille…

Mikko: - Itselle varmaan höyrylaivakeikka Suomussalmi Rockissa on ikimuistoisin. Könyttiin ihan pienen paatin perään, laitettiin kamat pystyyn ja alettiin soittaa veden äärellä kun irrottiin laiturista. Kun keula osui laituriin palatessa, setin vika biisi saatiin loppuun. Puolessa matkassa järven toisessa päässä vieraili pieni ukkonen ja salamat löi juhlallisesti veden yllä. Että pyrotekniikkakin oli sillä keikalla kunnossa.

Moilu: - Tuo höyrylaiva kulkee nykyään dieselin voimalla. Kianta-risteily on Suomussalmi Rockin yksi vetovoimaisimmista “klubeista”. Useina vuosina on tullut mesottua eri bändien kanssa kyseisellä paatilla rokkien aikaan. Oikeastaan kaikki Kivireen keikat ovat samalla viivalla. Kun kemiat ovat kohdillaan ja bändillä mainio mielipuolimeno niin ei voi kuin nauttia erikoistilanteista, joita vääjäämättä keikoilla tulee vastaan.

Japi: - Suomussalmi oli myös se paikka, jossa blackgrass-poljento sai yleisön tanssimaan.

Moilu: - Se on hyvä paikka.

Japi: - Moilun kotiseutujen lisäksi ollaan toki viihdytty myös Aurajoen rannassa, jossa räminäämme kerran pysähtyi joukolla nauramaan sakki saksalaisia nuorisojalkapalloilijoita. Sen sijaan ohi kulkeneet punkkarit olivat erittäinkin otettuja mesoamisestamme.

Moilu: - Ja joku ulkomaalainen kantoi kassillisen kaljaa perkkasetin viereen Aurajoen varressa järjestetylle Pussikaljaklubille jossa soiteltiin. Juotiin poijes. Poliisi nosti peukkua.

Seuraavaksi Kivireki pyrkii keikkailemaan enemmän, kenties jopa Helsingissä ja Tampereella. Tuon lisäksi luvassa on myös erilaisia tallenteita, kunhan vuosi vain vaihtuu.

Moilu: - Äänityksiin ollaan jo varauduttu heti vuodenvaihteen jälkeen. Materiaalia on kertynyt kohta tuplalevyllisen verran, mutta varmaankin tullaan julkaisemaan noita sopivina makupaloina. Lisäksi kaunis, idyllinen ja maailmoja syleilevä minielokuvakin on tulossa lähiaikoina. Matskut ovat ns. purkissa.

Jos Kivireki olisi soitin, niin minkälainen, kenen käsissä ja kuinka se soisi?

Pakke: - Lyömäsoitin ehdottomasti. Akustinen, suuri, kovaääninen ja väärissä käsissä.

Moilu: - Jahas, lyömäsoittimethan onkin jo väärissä käsissä. Tuota koko juttua täytyy alkaa miettimään.

Mikko: - Joo. Hääauton perästä pöllitty nippu kaljatölkkejä, vanhoja avaimia ja jotain tunnistamattomia metallikrämmäliä joita oli mummolan eteisen lipaston alalaatikossa vanhojen hiihtomonojen takana.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi sen aika.

Pakke: - Tulemme markkinoille juuri oikeaan aikaan, Lundgrenin laulutyyli on lähes identtinen Cheekin kanssa. Hänen lopetettua hienon uransa täytämme jäljelle jääneen tyhjiön.

Japi: - Tähän en osaa sanoa mitään, joten käännän vain toisenkin cheekini.

Moilu: - Örngh!

Haastattelu: Mika Roth
Ryhmäkuva: Jarmo Lundgren, livekuvat: Teija Lindholm