Hector: Hyvää yötä Bambi, 1982

Johanna

Musiikintekijät! Älkää koskaan sortuko itsekriittisinä hetkinänne väheksymään ääneen ainuttakaan levyänne tai kappalettanne. Mitään "välitöitä" ja "täyteraitoja" ei ole. Vaikka esim. kriitikot kuinka lyttäisivät, on jossain joku, joka vaikuttuu. Se joku on kenties vasta lapsi. Lapsi, joka kuuntelee hymähdyksellä ohitetut kappaleesi tuorein, innokkain, mielikuvituksellisin korvin, jännittävänä "aikuisten musiikkina", saaden terveitä, tummasävyisempiä paloja elämänsä mosaiikkiin.

Sain liittyä Fazerin musiikkikerhoon 7-vuotiaana. Ne ilmaiset liittymislahja-LP:t olivat kovinta koskaan. Levyt olivat kalliita. Levyt olivat hienoja. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi ihmeessä valitsin yhdeksi levyksi Hectorin Hyvää yötä Bambin. Hädin tuskin tiesin koko Hectoria! Vaikken nyt jumalallista väliintuloakaan täysin pois sulje, ainoa järjellisehkö selitys oli kansi. Se on yhä maailman jännittävimpiä levynkansia. Hra Harma sarjakuvalehden kanssa vasemmassa alakulmassa, ahdas käytävä, päädyssä ovi raollaan. Mitä siellä on? Jotain toivotonta, lopullista. Myöhemmin takakansi, jossa on sama asetelma pimeämpänä, mutta ilman Hectoria, oli kirsikka kakussa. Mihin Hector oli kadonnut?

Tätä pidettäneen "huonona" kantena. Ei ole. Siinä on maailman pelottavin talo. 7-vuotiaalta meni yöunet, mutta hyvällä, kasvattavalla tavalla. Maailmassa taitaakin olla jotain, jota vanhemmat eivät ole kertoneet? Kannen on suunnitellut maestro itse. Jotain kylmäävää, kuuntelukokemusta nerokkaasti petaavaa levottomuutta on tavoitettu Fred O:n ja ja Rudi W:n ottamissa fotoissa. Samansukuiset viistot kiksit sain vasta nähdessäni ensimmäisen kerran Lars von Trierin sairaalasarja Rigetin ensimmäiset jaksot.

Ei tarvita efektejä. Ei tarvita photoshoppeja.

Hyvää yötä Bambia on väheksytty hämmentävän paljon. Ainoat muut kehut olen kuullut vain tosifaneilta, Hector-aficionadoilta. Tietenkin hänen parhaimmistoksi luettu soitetuimmistonsa on vahvaa ja tarttumapintaista. Siihen peilattuna tällä levyllä on kahdeksan eri mittaista keskisormea, ota tai jätä. Eikä ainakaan ole soittajista kiinni: mukana on kasari-Suomen rautaisia musiikkiammattilaisia, joista mieleen ovat parhaiten jääneet Antero Jakoila ja Nono Söderberg kitar(asyntik)oineen sekä Jukka Hakoköngäs selkäkarvat nostattavine syntikkasaundeineen. Synteettisyys on toki levyllä vain hyvä renki: vastineina kuullaan mm. Harri Merilahden mojovaa bassottelua ja Upi Sorvalin marimbaa, perkkoja sekä yanquinia (kyllä, jouduin googlettamaan).

Tämä levykokonaisuus oli kohdattava ennemmin tai myöhemmin uudelleen ns. kovalla korvalla. Marraskuussa 2018 uskaltauduin. Niin monta pettymystä tätä ennen lapsuuden elokuvien ja tv-sarjojen uusintakatseluihin. Kävisikö nyt samoin?

Ei käynyt. Menneisyyden soittorasia avautui. Kuolleita ilmestyi aivosynapsien laitamille. Oli kuin joku olisi lyönyt minua toistuvasti lapsuudellani päähän. Kyyneliltä ei vältytty. Jo avausraidan Mistä kymysys?! tritonus-riffi herätti sielussa jotain, joka on pelkän menneidenmuistelun yläpuolella. Samalla mentiin myös hectoriuden tuolle puolen: myöhempien juodaanviinaa-rallien valossa tämä on enemmän kuin hectoria, kuin joku aivan muu, sui generis -Hector, hyperhector, ainoa hector, jolla on lupa sanoa "mistä kymysys?" ilman syntyvää sijaishäpeän ilmapiiriä. Tällä levyllä Hector uskaltaa jättää sikseen. Se ei tarkoita vain fade out -loppuja, vaan myös himmeiksi jääviä sadunomaisuuksia ja vaikkapa koko levyn lopetusta. Läheskään kaikki ei selviä, läheskään kaikki ei suudelmaan pääty. Todellisuus ruoskii verille, Hansaplast on silkka utopia. Arjen arvet märkivät alati. Sen nyt olisi luullut Aristoteleenkin tajunneen!

Kaunis, simppeli Kultainen noutaja automainoskitaroineen ja avarine syntikkamaisemineen on hyvä taktinen veto kakkosraidaksi: lyriikat, joiden seuraavassa fraasissa saattaa sattua mitä tahansa, saavat ilmatilaa. Kappale on helppouden kaapuun naamioitunut, oivallisesti levyynsopiva mystiikkapala, joka on harmillisesti jäänyt kaikenmaailman eteisenkeleiden ja akemakeperojen varjoon. Mutta ehkä varjo on sen oikea paikka. Siellä se vartoo kärsivällisenä tulevia löytäjiään - kuten päätösraita Valtiaat odotti minua.

Tuli kaapista karhu zombie-syntikkasaundeineen on surrealistinen, epäilemättä tosiunitapahtumaan perustuva unikuva, jonka haluaisi soittaa koko maailmalle. Se on myös yksi omista kasari-ikoneistani. Kertosäe on kuin eskapistinen uimahyppy terveyskylpylässä nestemäiseen 80-lukuun, jonka poppisaundista en muuten helposti innostu. Mutta sen sortin avaruutta on kaiuttomampien, kuivempien säkeistöjen vastineena, että on pakko tämän raidan kohdalla nostaa hattu jos toinenkin Risto Hemmin miksaustekniselle ammattitaidolle. Tällainen korvahieronta ei synny noin vain.

Piironkinjalka on se hitti, joka soi Levyraadissa saakka. Kappale edustaa Hauskan Hannikaishectorin siedettävimmistöä, ja siihen tulee vain osata suhtautua kuin kepeään reggae-ralliin. Koskaan ei selvinne, mikä aivoitus on Hectorin amerikkalais-suomenruotsalaisen pelleilylaulutyylin takana, mutta ehkei sitä tarvitsekaan tietää. Ja kyllähän laajaan tuotantoonsa yksi tällainenkin mahtuu. Kokonainen levyllinen tätä olisi jo hiukan komsii komsaa. Silti: kappale on makea taidonnäyte Hectorin duurikappaleidentekotaidosta. Hän synkistelee ja outoilee, muttei sorru mollimelankoliaan, minkä on oltava ainakin osin folk-faniutensa ansiota. Piironginjalka on levyn "there's nothing wrong being silly"-mauste, eikä ollenkaan turha, kun tietää, mitä on tulossa.

Sieltä on nimittäin tulossa Atresia, koko Hectorin tuotannon paras kappale. 5 minuuttia 24 sekuntia maailmanlopun kellon laatuaikaa. 80-lukuinen ydinsodan pelko jalostuu ajattomaksi, vainoharhaiseksi todellisuusvääristymäksi, "maailmantaudiksi", jonka pystyy kevyesti siirtämään nykyhetkeen. On tullut netti, digiyhteiskunta, älydildot, lopunajan tanssi. Atresia on yhä, 2018. Se on ehkä aina ollut. Atresian uusi viruskanta on aina edellistä vastustuskykyisempi järjelle ja sivistykselle. Hectorin abstraktisti, solondziaanisesti ja vonnegutiaanisesti happamanhauskat visiot täydellistyvät hypnoottisilla hammaskivenpoistokitarasaundeilla. Pelokas, luovuttaneen kertojan "Sukellusveneperiskooppi tunkeutuu telkkarista, ufoja olkkarissa" pureutuu yhä. Apokalypsi voi hyvinkin kuulostaa tältä. Hectorin "Atresia":n kuultuaan kukaan ei ole enää sama. Non sum qualis eram.

Sen jälkeen on ihan tervettä hengähtää, vaikka "ATK-painajaisista" vielä hiukan lauletaankin. Hengästys ei kuitenkaan pääse täysin katoamaan, ehei!, sillä Krokotiili pois Niilistä on parhaita Suomi-funkrykäisyjä koskaan. 36 vuodessa saa väkisinkin lisäperspektiiviä musiikkiin. Nykykatsannosta Hyvää yötä Bambissa kauneinta uutta extraa oli juuri tämä toimiva funk-taso. En koskaan ole tullut sinuiksi Kojon ja kumppaneiden mustamusiikkikokeiluille, ne olivat liian paljon yritystä liian aikaisin. Mutta olen valmis väittämään toimivimpien suomalaisten funk-alkuaskeleiden olevan tällä levyllä, mistä pitää huolen Merilahden ja rumpali Vesa Aaltosen tanakka kompninki.

Jo alkusoittoriffi sopisi minkä tahansa ohjelman tunnariksi ja täyttäisi vaikka Saharan tanssijoilla. Lapsena tämä oli pääkaupunkimme kuuloinen piisi: "Juku! Helsingissä on varmaan koko ajan tällainen meno!" Jos funk-kappale herättää somerolaisen ja perniöläisen bastardilapsessa urbaania sykettä, eihän se epäonnistunut voi olla, eihän? Kappale oli aikoinaan vaikuttava, turvallinen portinraotus aikuisempiin juttuihin. Eläimistä lauletaan, krokotiilit ovat aina kivoja, mutta sitten on myös niitä käsittämättömämpiä, mutta silti kiehtovia teemoja. Tämä on musiikillinen vastine nykyisille komiteamietintö-animaatioelokuville, joissa viihdytetään vaihtelevalla menestyksellä sekä lapsia että aikuisia. Koko perheelle sopiva oppitunti oblomovilaisen seesteisyyden kaukokaipuuseen.

En suostu tuomitsemaan My Life?ä täyteraidaksi, vaikka houkutus on, nyttemminkuultunakin. Se on Piironginjalan tapaan omanlaisensa, tässä erikoismausteena on englannin kieli. Kyllä se periaatteessa sujuu, mutta hiukan turhan kepeäksi lyriikkapiironginkapulaksi jää sisältö. Äänimaisemaa ei kuitenkaan voi eikä saa jättää huomiotta. Harhailevassa melodiassa on turhalti ilmaa välissä, mutta mitäpä tuosta, kun kekseliäs soitinmaailma pelastaa tyhjiön. Vellona on hämmästyttävän kvalitatiivista etenkin kertosäkeen tullen: on kuin joku sekoittaisi raukeaa äänitoffeeta isossa padassa!

Eihän Hector voinut 1982 tietää, millaiseksi erilaiset pop-kulttuurikuvastot kehkeytyvät vuosikymmenen saatossa. Tavallaanhan My Life on aikaansa edellä: voin hyvin kuvitella sen jonkin räikeänvärisen, vakavankornin sänkykohtauksen taustalle. Ollaan hämmentävällä musikaalisella ei-kenenkään-maalla, jossa takatukka hulmuaa, ja viimeistään 12 tahtia ennen loppua vedetään yhdessä röökit selällään vieretysten maaten.



My Lifen aikana levysoittimen neula tuppasi usein nousemaan. Päätösraitaan Valtiaat mennessä ne kovimmat jännityskiksit oli jo koettu. Kappale jäi auttamatta ns. lapsipuolen asemaan, sen huipputylsä kilistelyintro oli epäreilun kärsimättömyyteni kuolinisku koko levylle. Odotin iloista jälleenkohtaamista, sen sain. Liikutuin. Kappaleella oli ollut aikaa odottaa siihen kasvamistani ja maailman epäreiluihin perusmekanismeihin havahtumistani. Valtiaat on ajaton, kaiken tarvittavan virkkova teos. Kuuntelukokemus oli siis tavallaan ennalta-arvattava, mutta vaikuttava. Tekee mieli katua ja pyytää kappaleelta anteeksi. Turha niitä tämänhektisiä valtiaita on tässä luetella: ne tulevat aina takaisin, eri nimisinä.

Hectorin kantaaottavammasta tuotannostakin on varaa valita. Myöhästyin armotta hänen maanantaieimittään-vaiheistaan, mutta tähän oli kerrassaan voimaannuttavaa tarttua, vaikka nytkin myöhässä. Toteavaa, kiireetöntä, kaunista, ecce homo, lyssna hector. Ja ennen kaikkea tinkimätöntä: koko levy häipyy pois, vailla mitään "kliimaksia" tai "loppuhäntää". Jää hylätty, karaistava, koskenniemimäinen olo. Yksin olet sinä ihminen. Uimataidottomat korvat heitetään armotta sävelveteen ja evästetään, että ui.

En ole kilpailuviettinen ihminen laisin, mutta näissä lapsuuden ja nuoruuden havahtumiskokemuksissa ensimmäisyys on hyvinkin tärkeää. 1990 kävi samalla lailla The Beatlesin kanssa. Yhtyeen paras levy tulee minulle iankaikkisesti olemaan Magical Mystery Tour, jonka myötä siirryin cd-aikaan. Olen onnellinen siitä, että Hyvää yötä Bambi oli ensikosketukseni Hectoriin. Se on ollut tärkeä, alitajuinen oppaani boksin ulkopuolelle niin musiikin, kuvan kuin tekstinkin saroilla. Levy on poikkitaiteen pyhä kolmikenttä, hyllyyn nojaava LP muodostaa alttarini. Hectorin kompaktin Abbey Roadin ovi on vuosi vuodelta ystävällisempi kutsu etsimään, harhailemaankin. Oven takaa kajastaa valo. Harhailun palkitseva valo.
Seitsenvuotiaan lihavan pojan paras levy.
Ja se poika olin minä.
Pyrin olemaan yhä.
Aina.

Janne Kuusinen