Sinkut - Joulukuu 2018
Forth: Black Angel
Inverse Records
Suomalais-kanadalainen Forth on julkaisemassa piakkoin jatkoa vuoden 2014 Road Stories -albumilleen. Reilu vuosi sitten käynnistynyt urakka on tuottanut esikoista raskaampaa ja grungempaa materiaalia, josta sinkkubiisi Black Angle on ensimmäinen näyte.
Vokalisti Brian Forth ja kitaristi Tim Norrgrann tekevätkin jo ensirysäyksessä selväksi, että nyt sihdissä ovat olleet Pearl Jamin soundi ja Soundgardenin tehot. Eikä siinä mitään, sillä kyseiset orkesterit tekivät nipun ikimuistoisia kiekkoja, PJ:n jatkaessa yhä tänä päivänä taivaltaan. Ikävä kyllä tämä musta enkeli ei vielä vie päivänsankaria aivan Seattlen kultakauteen saakka, mutta melodia ja kertosäe lupaavat jo huomattavasti enemmän kuin em. esikoinen. Etenkin soundinsa puolesta Black Angel onkin reipas askel eteen- ja ylöspäin.
Mika Roth
Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Harmaa kivi
Lumpeela Julkaisut
Janne Tapion Sisäinen Avaruus hurmasi vuosi sitten
itsensä mukaan nimetyllä pitkäsoitolla, jonka raikas folk-pop puhalsi iloa sydämeen. Harmaa kivi jatkaa samoilla linjoilla, mitä nyt tarina on (Janne Tapion asteikolla) hieman normaalia tummempi.
Kertomus parisuhteen kiristyvästä tunnelmasta valon juhlan lähestyessä on tietysti monia puhutteleva, sillä armoton kiire ja paine tekevät vuoden lopusta yleensä enemmän tai vähemmän stressaavan. Tuota selviytymistaistelua kuvataan osuvin sanakääntein, kun yhdessä pusketaan vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Torvi soi, kitara helisee, folk rullaa kuin itsekseen ja kyllähän sieltä tarinan lopusta löydetään vielä uutta valoakin, kun kevät koittaa ja rakkauskin nostaa taas päätään. Ainakin seuraavaan syksyyn saakka.
Mika Roth
Jo Below: Pleasure
Inverse Records
Devil I Know -yhtyeen raunioille syntynyt
Jo Below pistää hard rockin palasia tuoreisiin pinoihin, vaikka kierrossa olevat murikat ovat kovin tutun oloisia. Sopivasti alle kolmeminuuttinen Pleasure toimii maistiaisena ensi vuoden puolella julkaistavalle debyyttialbumille, eikä startti vaikuta lainkaan hullummalta.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy vokalisti
Johanna Karin rouheaan lauluun, jossa riittää luonnetta, särmää ja vetovoimaa. Kitara louhii vieressä southern rockin lohkoja ja rytmiryhmä pitää paukkeellaan junan liikkeessä, mitä nyt ennen kitarasooloa otetaan hiukan happea, mutta sehän kuuluu mukaan kuvaan. Lupaavan alun jälkeen biisi hieman uuvahtaa, kun loppupuoliskolla ei löydetä enää uusia kiviä käännettäviksi, mutta yhtä kaikki erittäin lupaava avaus. Nyt kun ne loputkin palaset loksuisivat vielä optimaalisiin kulmiin, niin johan lähtisi.
Mika Roth
Koskelan Halli: Tiistai
Koskelan Halli käväisi viimeksi Desibeli.netin tutkaruudulla, kun yhtyeen vuoden 2015
demo synkisteli suomalaisesti ja rokkasi amerikkalaisesti. Sittemmin ajat ovat tainneet olla kovemman puoleisia ainakin rakkauden kentillä, sillä tuore sinkku alkaa sanoilla:
”viekää minut vaikka saunan taa / en sinusta rauhaa saa”.
Dylan on vaihtunut
Coheniin kun miltei silkkaan lauluun sekä hiljaisesti soivaan kitaraan rakentuva Tiistai nousee lyijysiivilleen. Biisin lohduton toteavuus onkin kaikessa masentavuudessaan jotain niin upean suomalaista, että tätä rypemistä on liki mahdoton selittää ulkopuolisille. Suru on kautta aikain ollut mittava voimavara musiikkia tehdessä, ja tässä tapauksessa Koskelan Halli onnistuu koskemaan ainakin allekirjoittaneen sielua. Ei ole yksinäisempää piruparkaa kuin kännissä eloaan surkutteleva suomalainen mies. Kippis sille.
Mika Roth
Mopo feat. Jimi Tenor: Acid Panama
We Jazz Records
Mopo ja
Jimi Tenor yhdessä? Jo silkka ajatus sai aivot sauhuamaan onnellisesta odotuksesta, eikä kolmeen ja puoleen minuuttiin tiiivistetty Acid Panama suo pettymystä, jos nyt se kirkkain nirvanakin jää tällä erää saavuttamatta.
Happoinen Panama soi saksofoni edellä kuin alkuiltapäivä jossain upealla lomarannalla, miksipä ei vaikka Panamalla, vaikka omassa kopassani pyörivätkin Kreikan hiekkarannat. Mukavasti eteenpäin rullaava rakenne, melodiassa hiven melankoliaa ja Tenorin retroa kosketinsoundia, jossa mustavalkoiset
Kaurismäki-leffat huojuvat diskoteekin jonossa. Laulua ei kuulla, mutta torvi ja koskettimet sanovat kaiken tarvittavan, etenkin viimeisen äänekkään minuutin päästessä toden teolla aiheen pariin. Loppurauhoittelu on ehkä tarpeettoman pitkä, mutta kuuntelisi tätä yhteistyötä isommassakin formaatissa.
Mika Roth
Nicumo: Inhale the Flame
Inverse Records
Nicumo pyöräytti viime vuonna hieman keskinkertaiseksi osoittautuneen
Storms Arise -pitkäsoiton, jolla olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Pian kymppivuotisiaan juhliva ryhmä on nyt päättänyt julkaista noista sessioista ylijääneen raidan, ennen kuin on aika lähteä työstämään täysin uutta materiaalia.
Itse koin melkoisen yllätyksen tutustuessani siivuun, sillä tämähän on todella rautainen veto. Bändin rouhea rockmetalli pistää tienoot sileäksi ja biisin koukut ovat selvästi vaarallisempaa teräluokkaa kuin vuosi sitten. Aina luotettava vokalisti
Hannu Karppinen vuoroin karjuu ja kertoo asioitaan, eikä edes kitarasoolon aikana koeta pienintäkään notkahdusta. Onko bändi kääntänyt suuntaansa pysyvästi? Tuleeko uudesta materiaalista yhtä timanttista, ja mihin se seuraavaksi suuntaa? Itse huomaan ainakin olevani innostuneempi bändistä kuin aiemmin, joten seuraavan kympin alkua odotellessa.
Mika Roth
Painajainen feat. Jontti: Kylmä
3rd Rail Music
Suomen kovimpana tuplaajana/hypemanina lanseerattu
Painajainen pistää ulos jo kolmatta sinkkua tulevalta
Kylmä-albumiltaan. Kiekkohan ilmestyy kauppojen hyllyille ja digi-palveluihin 7. joulukuuta, mutta ehkä jo nyt on riittävän kylmää tälle hyytävälle siivulle.
Mukana menossa on vastikään pienjulkaisukoosteessakin esillä ollut
Jontti ja nämä kylmät riimit osuvat kohteeseen, vaikka en olekaan mikään suuri h- ja v-sanojen fani. Tuki on siis ensiluokkaista, ja tuo on ihan oikeus ja kohtuus, sillä Painajainen on tähän mennessä itse ollut useimmiten se tukimies. Kylmä pelaa pakkasasteille ulottuvilla soundeilla, biittien luodessa ahdistavan, viiltävän ja uhkaavan fiiliksen. Biisi huokuu päälle antamatta hengähdysaikaa ja naapurustoa verrataan osuvasti
Twin Peaksiin, ja nyt puhutaan taatusti siitä pimeämmästä puolesta. Kyllä on kylmää kyytiä, eli toimii.
Mika Roth
Spekti: Rakas Spektistan
Kaiku Entertainment
Ironian ja satiirin käyttö musiikissa on herkkää puuhaa, jossa näppituntuman on parempi olla pomminpurkajan luokkaa.
Diktaattorimies Spektin johtama
Spekti on kovasti pariakin uhittelijaa muistuttava paikka, mutta kuka lopulta nauraa, mille ja miksi?
Elektro ja industrial toimivat rakennuspalikoina, kun totalitäärisen popin junttaa valssataan kansallislaulumaiseksi rakenteeksi. Suuren kertosäkeen väleissä kuullaan suomenkielistä räpätystä, jossa ironia puskee esiin komeista fasadeista ja pinaakkeleista. Entä mikä on itse biisin tarttuvuusmomentti ja laatu, jos unohdetaan nuo kulmakarvoja nostattelevat sanat? No, sehän on kuin
Laibach olisi silkkaa piruuttaan päättänyt osallistua Euroviisuihin ja heittäisi kaikki klisheet samaan koriin. On täysin kuulijasta kiinni, onko tämä yhden vai viiden tähden materiaalia, mutta täysin kylmäksi Rakas Spektistan tuskin ketään jättää.
Mika Roth
Sumuposauttaja: Only 1
Luola
Mitä ihmettä on ”heart beat -soundi”? Tuota
Don Johnsonilta kuulostavaa musiikkia esittää
Sumuposauttaja, ja termin takaa paljastuu ihan messevää elektroilua hieman tässäkin koosteessa kuultavan
Jimi Tenorin hengessä.
Ensimmäisen oven avain on aurinkoisuus, ja sisemmäs artistin maailmaan pääsee, kun hyväksyy 80-luvun neonvärit ja kampaukset, sekä osaa syleillä 90-luvun synasoundeja. Sumuposauttaja ei nyi, tao eikä junttaa massalla, vaan luottaa musiikin puromaiseen virtaan, elektronisuuden ollessa lähempänä alku-uransa
Kraftwerkia, jolloin
Ralf ja
Florian osasivat soittaa vielä ihan oikeitakin soittimia, joita syntetisoitiin enemmän ja vähemmän. Only 1 ei ehkä juhli orgaanisuudella, mutta kappaleen latinalainen rytmi ja kerroksellinen rakenne tekevät siitä viehättävän pikku helmen. Kyllä, nyt myös minä voin kuulla sen sydämen sykkeen.
Mika Roth
Taage (feat. Päivi Lepistö): Mitä rakkaudesta maksetaan
V.R. Label Finland
Mitä syntyy, kun vanhan liiton hardrokkari lähtee kimaltelevan AOR:n ja isosti soivan synarockin kelkkaan? No ei välttämättä täyttä katastrofia, eikä
Taagen tapauksessa oikeastaan lainkaan hullumpaa lopputulosta. Niukemman äänivarannon omaava solisti olisi näin massiivisen palan kanssa kummissaan, mutta Taagehan on tottunut tuomaan äänensä esiin vaikka hevi-orkan keskeltä.
Biisin suuri viesti kuullaan jo otsakkeessa, eli menneen rakkauden raunioilla jäähdytellään ja pohditaan, että mikä oikein meni pieleen. Raidalla vokaalivahvistusta antaa mm.
Movetronista tuttu
Päivi Lepistö, jonka laulu on tosin miksattu siinä määrin alle, että nimi mainitaan melko turhaan otsakkeessa. Tai omasta mielestäni vierailevalle solistille voisi antaa edes yhden lyhyen soolo-osan, mutta mielipiteethän ovat vain mielipiteitä. Lähes Euroviisu-kelpoista materiaalia, eli hyvin tuotettua ja toteutettua.
Mika Roth
The Hearing: Jello
Solina Records
The Hearing, eli
Ringa Manner, on valmistelemassa kolmatta albumiaan. Jello on näillä näkymin
Demian-nimisen kiekon toinen sinkku, jolla viisi vuotta sitten
esikoisalbumilla käynnistynyt matka jatkuu yhä syvemmälle öiseen maailmaan.
Manner on hionut elektronista poppiaan johdonmukaisesti, ja vaikka Jellon viimeinen puoli minuuttia on lähes hiljaisuudessa vietettävää aikaa, ovat ensimmäiset kaksi ja puoli minuuttia vastavuoroisesti jyrkkää kyytiä. Lyriikoista voi päätellä että kertojan edessä on muutoksia, mutta tuleva uusine haasteineen ei pelota – ainakaan paljoa. Kuulaat synataustat luovat tilaa laululle, mahdollisesti jopa turhankin alleviivaavasti, eivätkä käsitellyt mies(?)taustavokaalit varsinaisesti auta asiaa. Vaakakuppi painuu silti lopulta plussan puolelle melko selvästikin, koska biisin ytimen muodostavat koukut ovat riittävän teräviä.
Mika Roth
Tomi Nordlund & Syvä joki: Tiellä ei mihinkään
Soit se silti
Tomi Nordlund & Syvä Joki julkaisi viime vuonna
Maisemia-esikoisalbuminsa, jolla yhteen monikerroksinen mutta ilmavasti hengittävä kitarapop kävi tutuksi. Uutta pitkäsoittoa on luvassa ensi vuoden puolella, ja ensimmäinen kurkkaus tulevan kiekon maailmaan on Tiellä ei mihinkään -sinkku.
Alle neliminuuttinen siivu on nopea ja helkkyvä, soundin keveyden ja pehmeyden miltei järkyttäessä ensi kerroilla. Tokihan ryhmä versioi reilu vuosi sitten
Neljän ruuhkan, mutta mihin se iso
E-Street Band-soundi oikein katosi? Pari astetta popimpi lähestymistapa ja pehmeämpi soundimaailma lähtevät kuitenkin uppoamaan alkukakistelun jälkeen, ja säkeistöissä on jälleen tuttu määrä tarttumakohtia. Samoin kitarakudelmat päästävät hiljalleen sisäänsä kun uusiin sääntöihin vain tottuu, eikä siinä popeimmassa
R.E.M.:issäkään varsinaisesti mitään vikaa ollut. Eihän?
Mika Roth
Vuoksi: Kaikki mun pelkoni
Siinä missä jotkin biisit ottavat muotoutuakseen vuosia, jopa vuosikymmeniä, on tilanne joskus täysin päinvastainen.
Vuoksi sai uusimman sinkkunsa kasaan kuuleman mukaan noin kymmenessä minuutissa, eikä ensimmäisen version purkittamisessa käytetty juuri enempää aikaa.
Nopeus on tässä tapauksessa kuitenkin perusteltua, sillä Kaikki mun pelkoni -biisissä juuri tunne on tärkein osatekijä. Epävarmuus siitä, mihin toinen sinussa on lopulta ihastunut, olkoon se sitten vaikka pelokkuutesi. Tuo sinällään yksinkertainen oivallus näyttää pelon sopivan tuoreessa kulmassa, ja tunne myös välittyy näissä kolmessa minuutissa mitä selvimmin. Eteerinen ja ilmava pop antaa valokeilan asettua kuin luonnostaan
Kirsin laulun ympärille, kertojan henkilökohtaisten tunnustusten purkautuessa kappaleen edetessä. Kaikki mun pelkoni luottaa rohkeasti pariin koukkuun ja lähtöideaansa, mutta ne kantavat alusta loppuun saakka.
Mika Roth
Wheel: Vultures
Progehtavaa modernia rockmetallia esittävä
Wheel on ennen tätä sinkkua julkaissut pari EP-levyä, jotka ovat keränneet pääosin positiivista palautetta. Ensi vuoden helmikuussa on luvassa esikoisalbumi, jota Vultures-sinkku saa ensimmäisenä esitellä.
Monet bändit satsaavat etenkin progemetallin puolella vahvaan soundiin, mutta Wheelin kohdalla on pakko kirjoittaa Soundi isolla etukirjaimella. Niin orgaanista, jykevää ja silti huippuunsa hiottua ryhmän ulosanti on, mutta ei se pelkkä soundi vielä biisiä tee. Kappaleena Vultures on polveileva, yllätyksellinen, monitahoinen ja raikkaalta kuulostava, vaikka lyriikoiden aihepiiri on kaikkea muuta kuin positiivinen. Vultures näet kertoo nykyhetken shakaalimaisesta maailmasta, jossa kuka tahansa voidaan hetkessä vetää kuuluisuudesta syvimpään lokaan. Oli sitten aihetta tai ei. Rohkea valinta ensisinkuksi, mutta uskoisin tämän tiketin kuitenkin lopulta voittavan.
Mika Roth
Lukukertoja: 4720
