Markiisi Ahonen – riisutumpana, alastomampana
24.11.2018
Folkin ja bluesin varjoisammalla puolella operoiva Markiisi Ahonen sai alkunsa vuoden 2010 paikkeilla. Alussa oli vain mies, kitara ja mikrofoni, mutta netin kautta Markiisi keräsi huomion lisäksi keikkakutsuja. Näin asiat etenivät kuin luonnostaan ja nyt studiossa itse itsensä luonut laulaja-lauluntekijä on muuttunut ääniaalloista joksikin enemmäksi: riisutummaksi ja alastomammaksi eläväksi mies ja kitara versioksi.
Julkaisit melko tummasävyisen albumin, jonka nimi on Joulu ikuinen. Miksi ihmeessä päädyit nimeämään kiekon juuri noin, ja kuinka synkkä se valon juhla lopulta oikein on?
- Joulu on nykyisin ikuinen ja lahjavirta loputon. Kuulin myös tässä taannoin eräissä hautajaisissa pastorin suusta, että tuonpuoleisestakin jotkut puhuvat ikuisena jouluna. Saa nähdä jatkuvatko nämä nykyiset kulutusjuhlat sitten samaan malliin siellä, mikäli päätämme niin koko Homo sapiens -lajina valita. Aika näyttää. Toivottavasti olen itse ollut tänä vuonna tarpeeksi tuhma ja saan jouluna pukilta vain pelkkiä risuja.
Kappaleiden syntyhistorioissa alussa on jokin näppäilykuvio, joka toimii kaiken avaimena. Niinpä on luonnollista, että valokeila osuu mieheen ja kaiken alkulähteenä toimivaan akustiseen kitaraan, vaikka taustalla on toisinaan huomattavasti enemmänkin Ahosen itsensä lisäämiä soittimia. Tarkkaan haettu ja harkittu soundi onkin kuuleman mukaan tärkein osuus tuotantopuolessa. Mikä uuden levysi biiseistä on mielestäsi sellainen malliesimerkki valitsemastasi suunnasta ja soundista?
- Varmaankin just toi levyn avausraita Tämä rauha edustaa sitä parhaimmillaan. Muistan kun olin nauhoittanut akkarin ja laulut ja kuulin kuinka ääneni kellui kielten tuottamien ääniaaltojen päällä. Näitä tunteita on hankala tyhjentää sanoin. Niin lähellä ne on uskonnollisia tunteita.
- Sen verran joutuu tätä mystiikan verhoa raottamaan, että kyllähän tossa touhussa on myös paljon ihan musanördäystäkin: vaikka biisin tekeminen, laulaminen ja soittaminen kehittyy, on myös kyse nuppienkääntelytaidosta.
Kolme vuotta sitten julkaistu Pakkopaita sai allekirjoittaneen pohtimaan kantrin vaikutusasemaa musiikissa. Niin vain vuodet vierivät EP nosti puolestaan esiin mm. Johnny Cashin ja Leonard Cohenin nimet. Markiisin alusta löytyvätkin linkit folkin ja kantrin suuntaan, mutta pääasiallinen syy – tai ansio – annetaan Townes Van Zandtille, tuolle tarpeettoman tuntemattomaksi jääneelle ”lauluntekijöiden lauluntekijälle”.
- Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Nothin' kappaleen. Uskomatonta miten pelkällä sormiplektranäppäilyllä ja ihmisen äänellä voi saada niin täyteläisen ja tilallisen kuuloisen biisin aikaan. Ja mikä tunnelma!
Kyseinen biisi löytyy muuten Van Zandtin Delta Momma Blues -kiekolta, ja sen voi kuulla myös Margaret Brownin mainiossa dokumenttielokuvassa Be Here to Love Me, joka kronikoi Van Zandtin elämää. Kummatkin hankinnan arvoisia julkaisuja.
Van Zandtin ohella esiin nostetaan Midlaken vuoden 2010 studioalbumi Courage of Others, sekä erillisinä artisteina Steve Young, Steve Von Till, Nick Cave ja em. Johnny Cash. Folkin ja kantrin voima ei siis sulje pois angstirockin ja jopa black metalin vaikutteita, jos ne nyt musiikissa vaikeammin ovatkin löydettävissä.
Musiikin kulutuksessa ja suosimisessa angloamerikkalainen tuotanto on erityisasemassa, mutta löytyy niitä kotimaisiakin nimiä tarvittaessa. Ceebrolisticseista tunnetun RoopeKoon tuotanto nousee ensinnä esiin, muttei jää ainoaksi viitteeksi.
- Ehkä lähimpänä omaa musiikillista maailmaani viime aikaisista suomituttavuuksista taitaa kuitenkin olla Circlen kitaristi Janne Westerlundin soolohommat. Ja Mirel Wagner tietenkin. Olen alusta asti seurannut hänen tekemisiään. Mopo on myös erittäin tiukkaa jazzahtelua. Tekihän se Ville Leinosenkin kanssa yhteishommia.
Tekihän tosiaan ja Laivalla on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kiekko, jolla Mopo pääsee revittelemään Leinosen yhden puolen kanssa.
Budjetti ja ajan puute ovat ikuisia kirouksia, mutta jos aikaa ja rahaa olisi rajattomasti, niin miltä Markiisi Ahosen seuraava äänite silloin kuulostaisi?
- Jo pidempiaikaisena haaveenani on ollut tehdä Portisheadin Roads henkinen mahtipontinen itkuvirsi kera jousiorkesterin. Tai ehkä se muistuttaisi enemmän Townes van Zandtin Rakea tai Kathleeniä.
Levyn teko vailla rajoja on ajatuksen tasolla miellyttävä, mutta toisaalta studio itsessään on myös yksi instrumentti, kuten edellä jo todettiin, joten totaalisen vapauden kolikossa on vähintäänkin kaksi eri puolta. Tuotantovastuun siirto ulkopuolisiin käsiin on siis täysin mahdollista, kunhan vain löytyisi se sopiva ulkopuolinen henkilö, eikä kontrollia tarvitsisi täysin luovuttaa.
Ikuinen joulu albumin kannessa istut syksyiseltä vaikuttavassa metsässä. Päällisin puolin kuva vaikuttaa tummalta, mutta siinä - ja luonnossa ympärilläsi - on omanlaistaan kauneutta. Voisi jopa ajatella, että soitat metsälle jotain lohduttavaa ja parantavaa.
- Kansikuva on Antti-Jussi Rantalan käsialaa. Vuosi sitten kävin Fiskarsissa hänen studiollaan otattamassa itsestäni artistikuvia. Teimme myös ekskursion metsään räpsimään fotoja. Rantalan silmään osui linnunpesän kaltainen risukasa, jossa kuvassa istun. Kuva on sinänsä sattumaa, mutta helvetin hieno siitä tuli. Se kuvastaa täydellisesti Joulu ikuinen levyn sisältöä ja sen soundia.
Entä mikä on oma suhteesi luontoon?
- Olen vain mitätön osa tätä suurempaa kokonaisuutta, jolta olen saanut lahjaksi elämän, jonka palautan joskus takaisin. Kun inspiraatio virtaa lävitseni ja koen olevani yhtä ääneni kanssa, ei siinä ole enää minusta vaan jostain suuremmasta kyse.
Jos maailma loppuisi viiden minuutin kuluttua, niin minkä kappaleen soittaisit ja kenelle?
- Lapsilleni laulaisin varmaankin Tapio Rautavaaran Sinisen unen. Kahdella viimeisellä levyllä se on suodattunut lävitseni jonkun biisin muodossa. Maailmanlopunkehtolaulut on yksi repertuaarini.
Elämä kuitenkin jatkuu ja studio on tulilla koko ajan. Vuoden alussa on pari keikkaa, ja enemmänkin niitä voisi olla. Keväälle on puolestaan suunniteltu uuden EP:n julkaisua.
- Nauhoitukset ovat melkein finaalissa sen suhteen. Se on parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Täynnä herkkyyttä aiempaa suuremmalla intensiteetillä ja isommalla soundilla. Ehkä myös vähän popimpaa. Varoituksen sanana myös, että saattaa sisältää jopa mustaa huumoria.
Haastattelu: Mika Roth, kuva: Antti-Jussi Rantala
